Missä? Rajamangala University of Technology Thanyaburi (RMUTT), Bangkok, Thaimaa
Mitä? Yliopiston opettajille ja tutkijoille suunnattu yliopistopedagogiikan koulutus ‘Teaching and learning in higher education’ (10 ECTS)
Miten? Viisi kuukautta kestävä ‘blended learning’ toteutus, jossa hyödynnetään verkko-opetusta sekä lähijaksoja Thaimaassa ja Suomessa.
Kuka? Kurssin opettajat ovat yliopistopedagogiikan tiimin ylipistonlehtoreita, jotka työskentelevät parina. Kyseessä on Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden tiedekunnan järjestämä koulutus yhteistyössä FINUNI:n, Finland University Oy:n kanssa.
Yhteistyöprojekti RMUTT:n kanssa käynnistyi vuoden 2015 loppupuolella FINUNI:n toimesta, ja ensimmäinen koulutus alkoi Thaimaassa huhtikuussa 2016. Kevääseen 2017 mennessä on toteutettu neljä ryhmää, minkä myötä 120 RMUTT:n opettajaa eri tieteenaloilta on osallistunut koulutukseen. Ensi lukuvuonna kursseja on tulossa kolme lisää ja ne laajentuvat RMUTT:n rinnakkaisyliopistojen opettajille. Lisäksi on aloitettu Training for trainers-ohjelma, jonka tarkoitus on kouluttaa paikallisia opetuksen kehittäjiä ja kouluttajia.
Haastateltavana on yliopistonlehtori, dosentti Johanna Annala, joka toimii yhtenä ohjelman opettajana.
Miltä tuntuu mennä opettamaan erilaiseen kulttuuriin?
Olihan se jännittävää! Meiltä pyydettiin aluksi suomalaista opetustekniikkaa, mutta sellaistahan ei ole olemassa. Toisin kuin ehkä odotettiin, meillä ei ollut valmista mallia tai “viiden askeleen ohjelmaa”. Lähdimme liikkeelle miettimällä, että mitkä asiat suomalaisessa ja thaimaalaisessa yliopisto-opetuksen ja oppimisen teemoissa yhdistää meitä, ja missä on mahdollisesti eroja. Valtaosa yliopisto-opettamista koskevasta kirjallisuudesta on julkaistu angloamerikkalaisissa maissa, mutta yritimme löytää lukemistoon myös sellaisia artikkeleita, joissa jotakin opettamaamme teemaa on tarkasteltu thaimaalaisen tai aasialaisen opetuksen kontekstissa. Toimme avoimesti esille yliopisto-opetuksen ja –oppimisen käytäntöjen kulttuurisidonnaisuuden kurssin eri vaiheissa ja pyysimme heitä miettimään, miten he voisivat parhaiten soveltaa oppimaansa omassa kulttuurissaan.
Mitkä kokemukset ovat erityisesti jääneet mieleen?
Eräs tällainen asia oli länsimaissa vahvasti korostetun oppimis- ja opiskelijakeskeisyyden suhde thaimaalaisille tärkeään asiaan, senioriteettiin, vanhempien ja opettajan kunnioitukseen. Vanhempien tahtoa kunnioitetaan esimerkiksi opiskelualan valinnassa, vaikka opiskelija ei itse olisi siitä kovin kiinnostunut. Tämä näkyy yliopiston opettajien arjessa opiskelijoina, joiden motivoiminen syvälliseen oppimiseen on vaikeaa. Toisaalta myös opettajan auktoriteettiasema on perinteisesti ollut sidoksissa siihen toimintamalliin, että opettaja osoittaa asiantuntijuutensa puhumalla ja opiskelijat kuuntelevat. Jos opiskelija esittää kriittisen miksi-kysymyksen, se voidaan tulkita röyhkeydeksi. Tämä asettaa haasteen yhtäältä kriittisen ajattelun taitojen oppimiselle ja toisaalta opiskelijalähtöisten, aktiivista osallisuutta ja yhteistä tiedonrakentelua korostavien opetusmenetelmien hyödyntämiselle, joihin länsimaisessa pedagogisessa kirjallisuudessa ja tutkimuksessa nojataan.
Toisaalta tämänkaltainen kulttuurien törmäys ei ole vierasta Suomessakaan, jossa yliopisto-opettajat ovat joutuneet entistä enemmän tottumaan erilaisiin ‘neuvotteluihin’ pääosin Y-sukupolvea edustavien suomalaisten opiskelijoiden kanssa. Sukupolvien välinen ero tuotti oivalluksia myös Thanyaburin opettajille, jotka tunnistivat omista opiskelijoistaan Z-sukupolven piirteitä. He lähtivät miettimään, miten he opettajina parhaiten pysyisivät tukemaan oppimista tässä ajassa, joka on erilainen kuin heidän omana opiskeluaikanaan.
Thanyapurissa opettajat ja myös heidän opiskelijat ovat olleet hyvin innostuneita siitä, millainen muutos opetuksen ja oppimisen tilanteisiin on saatu dialogisen ja aktivoivan oppimisen myötä. Pyrkimys on antaa opiskelijoille enemmän tilaa ja liikkumavapautta, minkä kautta he myös voivat kiinnittyä paremmin opintoihin ja saavuttaa sellaista osaamista, mitä yliopistokoulutuksen on tarkoitus tuottaa. Yhdessä paikallisten opettajien kanssa pohdimme sitä, että pystymmekö huolehtimaan siitä, että vaikka toimimme opiskelija- ja oppimislähtöisesti ja opiskelijoita rohkaistaisiin analyyttiseen ja kriittiseen asioiden tutkiskeluun, että emme kuitenkaan aiheutettaisi sitä, että he alkaisivat ylenkatsoa senioriteettia. Koimme tämän isoksi haasteeksi. Koulutusta onkin jatkuvasti räätälöitävä tietoisena erilaisesta toimintaympäristöstä.
Miten yhteisöllisyys näkyy opetuksessa?
Yhteisöllisyys ja yhteisten normien noudattaminen on thaimaalaisessa kulttuurissa paljon keskeisempää kuin meillä Suomessa ja se näkyy eräänlaisena kollektiivisena kurina ja pyrkimyksenä konsensukseen. Yliopiston arviointikäytänteiden ei esimerkiksi koettu tukevan parhaalla mahdollisella tavalla oppimista, mutta kovin avoimesti niitä ei kyseenalaisteta eikä olla valmiita muuttamaan.
Sekä opettajilla että heidän opiskelijoillaan virheiden tekemisen pelko on suuri. Usein ajatellaan, että jos puhuu vähän, tulee vähän virheitä, jos ei puhu ollenkaan, niin ei tule ollenkaan virheitä. Toisaalta kun joku rohkenee ottaa pienryhmässä esittelyvuoron, häntä kannustetaan aplodein, tai kun yksi alkaa kasata huteraa fläppitaulutelinettä, niin heti on kolme auttamassa. Suomessa vastaavissa tilanteessa muut jäävät helposti seuraamaan sivusta, että miten toinen mahtaa selviytyä. Tässä meillä olisi opittavaa.
Pienryhmien dynamiikka niin siellä kuin täälläkin on aina vähän erilaista. Opettajan haasteena on luoda epätäydellisyyden salliva ilmapiiri ja ryhmän sisäinen luottamus, joka mahdollistaisi kaikkien osallistumisen. Tässä mielessä opettajat painivat Thaimaassa hyvin samanlaisten ongelmien parissa, kuin me täällä Suomessa.
Miten näet roolinne projektissa?
Koulutuksen aikana osallistujat saivat itse kokea millaista aktivoiva ja oppimiskeskeinen, osin verkossa toteutettu opiskelu voi olla. Alussa oli verraten hiljaista, mutta keskustelu saatiin viriämään niin että keskinäisestä jakamisesta tuli tärkeä osa kurssia. Kokemuksia ja näkemyksiä jaettiin yli tiedekuntarajojen. Eräällä tavalla koulutus antoi näin kehykset keskinäiselle oppimiselle ja kollegaverkostojen luomiselle, joita me suomalaiset olimme fasilitoimassa.
Pedagoginen osaaminen on paljon isompi asia, kuin jokin opettamisen tekniikka tai yksittäinen trendikäs juttu, kuten nyt paljon esillä oleva käänteisen opetuksen malli (flipped classroom). Opettajan tulisi ymmärtää syyt siihen miksi kannattaa valita tietty tapa opettaa ja mihin isompaan kokonaisuuteen hänen opettamansa asiat liittyvät. Jos halutaan, että opiskelija oppii ja kasvaa asiantuntijaksi, ei riitä, että yksittäinen opettaja on taitava. Kaikilla opiskelijan kohtaamilla opettajilla, oppimisympäristöillä ja oppimiskulttuurilla on merkitystä, jolloin päädytään opetussuunnitelman kehittämisen kysymyksiin.
Aika paljon jouduimme siellä selittämään, ettei ole olemassa mitään yhtä oikeaa mallia tai selitystapaa vaan opetuskäytänteet ja toimintatavat tulee valita pedagogisella harkinnalla, aina riippuen ympäristöstä, tietämisen ja taitamisen tavoitteista ja opiskelijan osaamisen tarpeista. Kurssin aikana rohkaisimme heitä kokeilemaan monenlaisia tapoja tukea oppimista, ja löytämään omalle persoonalleen ja omaan opetettavaan tieteenalaan liittyvät parhaat käytänteet. Sellainen olo jäi, että vaikka kurssi päättyi, he jatkavat vauhdilla eteenpäin.
Valokuvat: Kittiwann Nimkerdphol