Esimoderni neitsyys. Totta vai tarua?

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Keskiajalle sijoittuvissa historiallisissa viihderomaaneissa häiden kuvaus huipentuu usein hääyön jälkeisenä aamuna esiteltäviin verisiin lakanoihin. Ne todistavat, että morsian on ollut neitsyt ja ansainnut huomenlahjansa. Myytti keskiajan verisistä lakanoista neitsyyden todisteena on niin sitkeässä, että sitä pidetään itsestäänselvyytenä jopa suhteellisen luotettavissakin julkaisuissa. Todellisuudessa mitään lakanoiden esittelyä ei esimodernin ajan Suomessa tapahtunut, eikä tuomiokirjoista löydy tapauksia, joissa aviomies vaatisi avioliiton purkamista hääyön jälkeen sillä perusteella, ettei morsian ollutkaan neitsyt.

Tiede on todistanut, että naisen immenkalvoa ei ole olemassa, eikä verta säännöllisesti vuoda ensimmäisessä yhdynnässä. Veri on siis väistämättä huono todiste neitsyydestä, mikä ymmärrettiin jo 1700-luvullakin. Lakanoiden näyttäminen on silti ollut tapana juutalaisessa kulttuurissa ja slaavilaisilla alueilla, mutta ei koskaan Pohjoismaissa.

Suomessa ja Pohjoismaissa veristen lakanoiden esittely kuuluu samojen historiallisten myyttien joukkoon kuin aatelismiesten oletettu ”ensiyönoikeus” alustalaistyttöihin ja piikoihin. Molemmat uskomukset ovat syntyneet vasta 1800- ja 1900-luvuilla ja sijoitettu osaksi keskiajan tapoja todistamaan menneen maailman erilaisuudesta suhteessa kirjoittajan omaan, sivistyneempään aikakauteen. Mitään historiallisia faktoja ei löydy kummastakaan käytännöstä, vaikka historiallisten viihderomaanien kirjoittajat ovatkin niitä innokkaasti toistaneet aina 1800-luvulta lähtien.

Naisen neitsyydestä puhutaan Raamatun Mooseksen kirjan luvussa 22. Miehen tuli esittää todiste, jos epäili vaimonsa neitsyyttä. Tällöin naisen ”vanhempien tulee levittää veren tahrima vaate kaupungin vanhimpien eteen” todisteeksi tyttärensä neitsyydestä (5 Moos. 22: 13-21). Vuoden 1642 Raamatunkäännös ei oikein tunnu hahmottavan asiaa: ”Ja cadzo/ tämä on minun tyttäreni neidzyden mercki. Ja heidän pitä lewittämän waatten Caupungin wanhemmitten eteen.” Myöskään vuoden 1776 uudistettu käännös ei mainitse veristä vaatetta.

Ylipäätään keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa sana ”neitsyys” sen nykymerkityksessä oli tuntematon käsite. Kalevalamittaisista kansanrunoistakin löytyvät neito, neiti ja neitsyt tarkoittavat Suomessa ja sen sukulaiskielissä naimatonta ja naimaikäistä tyttöä. Esimerkiksi vatjan kielessä ”neitsüd” tarkoittaa miniää tai morsianta. Sana ”neitsyys” on siis johdos sanasta neiti, joka tarkoittaa naimatonta tyttöä. ”Neitsyt Maria” oli yksinkertaisesti neito Maria, naimaton nainen, joka synnytti lapsen. Suomalaisissa kansanrunoissa hänet tunnettiin myös ”emona”, siis äitinä.

Vanhoissa kansanrunoissa on kuvattu paljon häihin liittyviä tapoja, mutta nekään eivät kerro mitään neitsyyden menettämisen hetkestä tai lakanoiden esittelystä. Vielä 1600- ja 1700-luvuilla ruotsin kielen sana ”jungfru” (neiti, neitsyt) oli vakiintunut vain naimattomille aatelisneideille. Rahvaan naimattomat naiset olivat piikoja, olivatpa he sitten palkollisia tai talontyttäriä. Toki neitsyiden eli naimattomien naisten yhteydessä korostettiin kunniallisen elämän ja hyvän maineen merkitystä.

Ajan käytännöille hyvin kuvaava on Asikkalan käräjillä ollut tapaus vuonna 1649. Joulukuussa vihitty vaimo synnytti täysiaikaisen lapsen vapun aikaan, mikä herätti aviomiehen epäilyt. Vaimo tunnustikin miehelle maanneensa syksyllä ennen häitä toisen miehen kanssa. Sen jälkeen aviomies riehui isäksi nimetyn miehen talossa ja pahoinpiteli tämän. Kaikki siis tapahtui vasta lapsen synnyttyä, ei heti hääyön jälkeen. Käräjillä tiedusteltiin, koska vihitty pari oli maannut ensi kertaa yhdessä, mikä molempien mukaan tapahtui vasta vihkimisen jälkeen. Keskeistä oli löytää syntyneelle lapselle juridinen isä, eikä käräjillä keskitytty siihen, oliko nainen ollut vihittäessä koskematon neitsyt. Ajalle tyypillistä on sekin, että miehet pääsivät käräjien ulkopuolella sopuun summasta, jonka lapsen isä maksoi hyvityksenä naisen aviomiehelle. Aviomies puolestaan lupasi ottaa lapsen omalle nimelleen. Valtakunnassa vuonna 1608 käyttöön otettu Mooseksen laki vaati kuitenkin molemmille kuolemantuomion kaksinkertaisesta huoruudesta. Ikivanhaa hyvityskäytäntöä ei enää hyväksytty.

Kuten esimerkki osoitti, esimodernilla ajalla kansan keskuudessa kaikki oli lopulta sovittavissa – jopa isyys.

Häät olivat naisen elämässä erittäin keskeinen riitti ja siirtymävaihe. Neitoaika jäi taakse ja alkoi uusi elämä vaimona, miniänä ja äitinä. Periaatteessa oli aivan sama, koska yhdyselämä alettiin, jos sen varmisti virallinen kihlaus tai yhteinen sopiminen. Kirkollinen vihkimys korvasi kihlauksen hitaasti. Morsiuskruunuakin sai häissä käyttää, ellei ollut näkyvästi raskaana tai synnyttänyt. Keskeisintä naisen maineelle oli se, että yhteisöllä oli varmuus syntyvän lapsen isyydestä, elättäjästä ja perintöoikeudesta. Naisten neitsyyttä ei tarkastettu eikä sitä kyselty.

Neitsyydestä ja sen menettämisestä alkoivat kirjoittaa 1800-luvulla suomen kieltä viljelevät oppineet kuten pappi ja runoilija Herman Emanuel Hornborg vuonna 1827 kirjoittamassaan säkeessä: ”Hällä on neitsyys, hän on ihana ja kunniallinen”. Vuonna 1847 Karl Axel Gottlund runoili edellistä vielä suoremmin: ”Kutti, sun vuotees ja sänkyis-värkki, kussa sun neitsyys jätti.” Silti sana ”neitsyt” ei vakiintunut suomen kielessä vielä 1870-luvullakaan kuvaamaan pelkästään seksuaalisesti kokematonta naista. Sanaa käytettiin edelleen synonyymina kaikille naimattomille naisille.

Toki neitsyyttä, sen merkitystä ja menettämistä käsiteltiin Euroopassa paljon jo 1700-luvulla. Neitsyyden uudenlaista merkitystä alettiin kuitenkin suomen kielellä korostaa vasta 1870-luvun lopulla lähtien esimerkiksi Raittiuden ystävä -lehdessä, jonka useissa numeroissa varoitettiin neitsyyden menettämisestä:

”Aivan moni morsian vihittäissään hääpäivänään teeskentelee itseään puhtaaksi neitseeksi, omistamalla itselleen sen viattomuuden merkin, joka ei sovi muille kuin neitseille, vaikka kyllä tietää puhtaan neitsyytensä menettäneensä. Sillä he koristavat itseään viattomain ja puhdasten neityjen omituisilla merkeillä, ruunulla, seppeleillä ja muilla kaunistuksilla.”

Yleiseen käyttöön sen nykymerkityksessä sanan ”neitsyys” lanseerasivat siis suomen kirjakieltä kehittäneet, ja korkeilla porvarillisen moraalin ihanteilla varustetut säätyläismiehet 1800-luvun kuluessa: neitsyyttä ei saanut ”menettää” ennen hääyötä, tai naisen maine oli lopullisesti pilalla. Naisen neitsyys alkoi vakiintua yhdessä ”neitsyyden merkkien” valkoisen morsiuspuvun, kukkien ja hunnun kanssa. Nuoren naisen ihanteeksi määriteltiin 1900-luvulle tultaessa seksuaalisesti kokematon ”puhdas” tyttö, jonka korkein kunnian kruunu oli neitsyys, joka hänen tuli säilyttää aina hääyöhön asti.

Naisen seksuaalista kokemattomuutta ja ensimmäistä kertaa alettiin myös erotisoida. Maalauksen vähäpukeinen neitsyt on kuvattu eroottisesti houkuttelevaksi ja vietteleväksi sylissään valkoinen morsiuspuku. Guillaume Seignac (1870-1924): ”Virginité” vuodelta 1900.
Kuva: Wikimedia Commons.

Ks. myös: Svensk, Tiina 18.10.2020: Miksi neitsyys menetetään mutta poikuudesta päästään? – “Termissä voidaan nähdä vallankäytön merkkejä”
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/10/18/miksi-neitsyys-menetetaan-mutta-poikuudesta-paastaan-termissa-voidaan-nahda

Kirjallisuutta:

Asikkalan käräjät 11.7.1649, s.275-278.
Gottlund, Carl Axel (1847): Sampo: runollisto vuonna 1847.
Harol Corinne (2006): Enlightened Virginity in Eighteenth-Century Literature. Palgrave MacMillan.
Hornborg, H. E. (1827): Onnen-ratas, eli, Yksi uusi ja lysti arpa-kirja.
Häkkinen, Kaisa (1987): Nykysuomen etymologinen sanakirja. SanomaPro Oy.
Korpiola, Mia (2009): Between Betrothal and Bedding: Marriage Formation in Sweden 1200-1600. Brill.
Raittiuden ystävä: kristillissiveellinen kuukauslehti Suomen kansalle 1.12.1878 no 12, (Sananen pojille ja tytöille naimiskaupasta).
Salih, Sarah: Versions of Virginity in Late Medieval England. Cambridge.