Korjauskahvilat ovat vapaaehtoisyhteisöjä, joissa käsistään kätevät vapaaehtoiset auttavat muita kodintavaroiden korjaamisessa. Omaa korjausvuoroaan odotellessa tapahtumissa pääsee nauttimaan kupin kuumaa, samalla seuraten muiden korjauspuuhia. Alankomaissa kokoontuu säännöllisesti yli 500 korjauskahvilaa ja kansainvälisesti yhteisöjä on jo yli 3000.
Kirjoitin kesäkuussa 2024 HS:n mielipidekirjoituksen siitä, että mielestäni korjauskahvilakulttuuri tulisi rantauttaa Suomeen. Tämä blogiteksti on jatkoa tuolle kirjoitukselle.
Tarkoitukseni on pohtia käytännön kysymyksiä liittyen korjauskahvilatoimintaan Suomessa. Perustan näkemykseni kokemuksiini onnistuneesta korjauskahvilatoiminnasta Utrechtin kaupungissa Alankomaissa, jossa vierailin yhteensä yhdeksässä korjauskahvilassa haastatellen järjestäjiä ja osallistujia keväällä 2023. Lisäksi olen perehtynyt korjauskahviloista tehtyyn tutkimukseen ja julkaissut aiheesta tutkimusta myös itse.
Mitä korjauskahviloissa korjataan?
Sääntönä usein on, että korjattava tavara tulee pystyä kuljettamaan paikalle käsissään. Eniten korjataan elektroniikkaa, kuten kahvinkeittimiä tai valaisimia, mutta tyypillisesti myös vaatteita ja polkupyöriä. Korjaus voi olla esimerkiksi palaneen johdon vaihtaminen ilmakeittimeen.
Repaired-hankkeen selvityksessä suomalaiset arvioivat, etteivät todennäköisesti korjauttaisi ammattilaisella arkivaatteitaan tai pieniä kodinkoneita. Ylipäätään tuotteita, joilla ei ole voimassa olevaa takuuta ja joiden korjaamisen hinta lähentelee uuden tuotteen hintaa, ei usein korjauteta. Mikäli kuluttaja itse ei ole korjaustaitoinen, nämä tuotteet päätyvät jätteeksi. Korjauskahvilat sen sijaan mahdollistavat näiden tuotteiden pelastamisen: siellä voi tarkistaa, mikäli tavaran voisi vielä korjata. Repair Café -järjestön mukaan noin 60 % korjauksista myös onnistuu.
Mistä tekijät, rahoitus ja työkalut?
Korjauskahvilat perustuvat järjestötoiminnalle, jolla on Suomessakin pitkät perinteet. Tapaamani hollantilaiset vapaaehtoiset kertoivat nauttivansa ongelmanratkaisusta, jota korjaamiseen liittyy. Muiden auttaminen ja tavaroista huolta pitäminen myös motivoi heitä. Osa korjaajista oli eläköityneitä ammattilaisia, osa taas itseoppineita. Erään kahvilan vapaaehtoiset koostuivat noin 30–40-vuotiaista, jotka useimmiten lähestyivät korjausongelmia YouTuben korjausvideoiden avulla. Korjaajien lisäksi paikalla oli emäntiä/isäntiä, jotka ottivat vastaan vierailijoita ja pyörittivät kahviotoimintaa.
Aloittelevat korjauskahvilat voivat hakea rahoitusta julkisilta tahoilta, kuten kunnilta tai kaupungeilta, sekä yksityisiltä säätiöiltä, jotka tukevat yhteisötoimintaa. Kun toiminta vakiintuu, myös vierailijoiden lahjoituksilla voidaan hankkia yhteisiä työkaluja ja varaosia, kuten oli tehty eräässä pitkään toimineessa kahvilassa.
Toisaalta aloittaa voi myös ilman rahoitusta: Utrechtissa korjauskahviloita järjestettiin kirjastoissa ja julkisissa yhteisötiloissa, joihin järjestäjät toivat omat työkalunsa. Joskus korjaaminen vaati varaosia. Mikäli kyseistä varaosaa ei löytynyt korjauskahvilasta, saattoivat vierailijat hankkia sellaisen itse ja palata paikalle seuraavalla kerralla.
Estävätkö juridiset vastuukysymykset korjauskahviloiden toiminnan Suomessa?
On totta, että suomalainen ja alankomaalainen lainsäädäntö voivat erota toisistaan liittyen korjausvastuuseen. Ymmärrykseni mukaan alankomaalaiset korjauskahvilat pyrkivät pysymään irti vastuukysymyksistä esimerkiksi viestimällä ”talon säännöistä”, joihin vierailijoiden tulee sitoutua osallistuessaan. Olisi kuitenkin kiinnostavaa kuulla lainoppineen näkökulma siihen, ovatko korjauskahviloiden tiloissa tapahtuvat korjaukset verrattavissa yksityishenkilöiden välisiin korjauksiin ja millaiset vastuut tällaisissa tilanteissa pätevät Suomessa.
”Korjauskahvilat ovat koko kansan kiertotaloushupia samaan tapaan kuin kirpputorit ovat tänä päivänä Suomessa”
Kuka haluaa vierailla korjauskahviloissa?
Vastoin oletuksia korjauskahviloiden asiakkaista (olen kuullut heidän olevan sekä ”vain vanhuksia” että ”vain nuorisoa”), tapahtumissa vierailee laaja kirjo eri-ikäisiä erilaisin taustoin. Esimerkiksi haastattelemani 30 vierailijan ikäjakauma asettui tasaisesti 19–69 vuoden väliin. Näen, että korjauskahvilat ovat koko kansan kiertotaloushupia samaan tapaan kuin kirpputorit ovat tänä päivänä Suomessa. Osa haastattelemistani henkilöistä esimerkiksi kertoi, että heillä olisi helposti varaa hankkia uusi tuote rikkoutuneen tilalle, mutta silti he halusivat korjata. Tärkeimmät osallistumisen motivaattorit ovatkin halu vähentää jätteen syntyä sekä omien korjaustaitojen heikkous.
Korjauskahvilat ovat hyvin eläväisiä paikkoja, joissa vierailijoille tarjoutuu mahdollisuus kohdata uusia ihmisiä. Ihmisten tapaaminen ei kuitenkaan ollut haastateltavilleni tärkein motivaattori, he enemmänkin vain tahtoivat saada tavaransa korjatuksi. Onkin tärkeä huomio, että korjauskahviloihin houkutellaan vapaaehtoisia ja vierailijoita erilaisin perustein. Siinä missä vapaaehtoiset nauttivat yhteisöllisyydestä, vierailijoille tärkeämpää on kiertotaloustekojen tekeminen ja korjaamiskulttuurin tukeminen.
Eivätkö korjauskahvilat vahvista mielikuvaa siitä, että korjaaminen on kuluttajien vastuulla?
Tuotteiden kestävyyteen ja korjattavuuteen liittyvät moninaiset ongelmat eivät toki ratkea sillä, että kuluttajat ottavat vastuun korjaamisesta. Korjaustapahtumien järjestämisen lisäksi kansainvälinen Repair Café -järjestö onkin ottanut hanakasti kantaa esimerkiksi ”Right to Repair” -lainsäädännön puolesta, joka vaatii muutoksia tuottajien vastuuseen korjattavuuden parantamiseksi. Mielestäni yhteisötoiminnalla on tärkeä rooli korjaamiskulttuurin ja kiertotaloussiirtymän edistämisessä niin päättäjien kuin kuluttajienkin suuntaan.
Kirjoittaja
Väitöskirjatutkija Wastebusters-tutkimusryhmästä