Arvoisa rehtori, vara-rehtori, arvoisat dekaanit, kollegat, arvoisa yleisö,
Taiteellinen tutkimus on maailmanlaajuisesti nuori akateemisen tutkimuksen ala. Suomessa taiteellista tutkimusta on harjoitettu noin neljännesvuosisadan ajan, ensin Helsingin kolmessa taideakatemiassa sitten Taideyliopistossa, Aalto-yliopistossa, Rovaniemen yliopistossa sekä täällä Tampereen yliopistossa. Taiteelliseksi tutkimukseksi on tavattu kutsua taiteilijoiden tekemää tutkimusta, joka perustuu tekijänsä taiteelliseen ammattitaitoon ja intuitioon. Tutkimusaiheet ulottuvat taiteenalojen metodien, koulutuksen, rakenteiden ja uusien muotojen tutkimisesta taiteen keinojen soveltamiseen eri yhteiskunnan aloilla sekä ei-taiteellisen todellisuuden tutkimukseen taiteen tarjoamin keinoin.
Taiteellinen tutkimus on tullut esiin mediassa usein skandaalinkäryisesti, tapauksissa, jossa tohtoritöiden tarkastusprosessi on törmännyt aiheelliseen ulkopuoliseen kritiikkiin. Onnistuneista tutkimuksista on sen sijaan oltu vähemmän, jos lainkaan, kiinnostuneita. Tämä osoittaa omalla kielteisellä tavallaan, että alan kriteerit ja käytännöt ovat kehitysvaiheessa, samoin kuin sen, ettei alanmerkitys ole julkisuudelle vielä täysin avautunut. Kuten tulen myöhemmin tässä puheenvuorossa analysoimaan, syitä yleiseen ymmärtämättömyyteen löytyy myös alan sisältä. Sitä ennen kuitenkin lyhyt katsaus alan syntyyn ja sen syihin.
Miksi taiteilijat ovat ruvenneet tutkimaan? Syitä on lukuisia. Muodollisena syynä on Euroopan Unionin 1990-luvulla toimeenpanema kansainvälinen tutkintouudistus, ”Bolognan prosessi”, joka muun muassa mahdollisti tohtorintutkinnot ja sitä kautta akateemisen tutkimuksen ylemmissä taiteen oppilaitoksissa. Suotuisan yliopistolain ansiosta Suomessa mahdollisuus oli kuitenkin avautunut jo vuosikymmenen alussa, ja ensimmäiset taiteelliset tohtorintutkinnot valmistuivat ennen vuotta 2000. Tänä päivänä taiteellisia tohtoreita on maassamme jo yli sata. Niin ikään 90-luvulla syntynyt idea innovaatiotaloudesta vannoi luovuuden nimiin, ja taiteilijat haluttiin mukaan synnyttämään uusia kansakunnalle vaurautta tahkoavia menestystarinoita. Yksityiset rahoittajat, kuten Koneen säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto, olivat niin ikään alusta asti mukana tukemassa uutta tutkimusalaa. Edellytykset taiteen ja tutkimuksen liitolle oli siis luotu sekä kansallisesti että kansainvälisesti.
Samoihin aikoihin kiinnostus ja tarve tutkimukseen oli herännyt myös taiteilijoiden itsensä keskuudessa. Postmodernismin jälkimainingeissa monen taiteenalan piirissä virisi kokemus, että kaikki oli jo nähty, kuultu ja tehty. Taiteenlajit eivät kehittyneet enää spontaanisti, eivätkä uudet -ismit korvanneet vanhoja. Samaan aikaan uudet kriittiset tutkimusalat, kuten sukupuolentutkimus, dekolonialistinen teoria ja kriittinen pedagoginen tutkimus, asettivat kyseenalaiseksi perusteet, arvot ja toimintatavat, joiden varassa niin modernistista kuin postmodernistista taidetta oli opetettu ja tehty. Siksi moni urallaan vakiintunut taiteilija kohtasi tarpeen itsekritiikkiin ja sitä kautta oman alansa kriittiseen uudelleenarviointiin ja
kehittämiseen. Uusliberalismin ja globalisaation myötä taiteen itseisarvoinen asema yhteiskuntien ”symbolisena pääomana” oli kyseenalaistunut, ja taide alkoi tarvita olemassaololleen taiteen ulkopuolista perustelua. Moni tekijä alkoi myös tuntea tarvetta paeta markkinoiden heille asettamia paineita ja vaatimuksia ja etsiä akatemioista tekemisen rauhaa ja vapautta. Tänä päivänä yliopistoista onkin tullut tyyssijoita, joissa aito taiteellinen kokeilu on yhä mahdollista. Vielä on syytä mainita globaalit ongelmat, jotka tänä päivänä raastavat taiteilijoiden omaatuntoa erityisellä tavalla. Tutkimusta tarvitaan, jotta taiteen keinoin asioille taidemaailman ulkopuolella voisi tehdä jotain.
Tampereen yliopistossa tehtävä taiteellinen tutkimus kytkeytyy esiintyviin taiteisiin, vieläpä tavalla, jossa inhimillinen tai ei-inhimillinen esiintyjä, kuten esine, on keskiössä. Tänä vuonna alan tutkijat muodostivat johdollani uuden tutkimusryhmän otsikolla Esiintymisen ääret, joka toimii viestintätieteiden yksikön niin ikään vastaperustetussa Taru -tutkimuskeskuksessa. Nimensä mukaisesti ryhmämme lähestyy esiintyvien taiteiden tutkimattomia reuna-alueita, joissa se joutuu kosketukseen ja vuorovaikutukseen ei-taiteellisten kontekstien ja oppialojen kanssa. Ryhmämme, jossa taiteellinen tutkimus toimii sulassa sovussa taiteen tutkimuksen, taidepedagogisen tutkimuksen ja taiteen soveltavan tutkimuksen kanssa, jatkaa aiemman ”Tutkivan teatterityön keskuksen” ansiokasta työtä ja toimii kiinteässä yhteistyössä teatteritaiteen tutkinto-ohjelman NÄTYn kanssa vastaten siinä annettavan opetuksen tutkimusperusteisuudesta. Esimerkkeinä meneillään olevista hankkeista voisi mainita Riku Laakkosen ja Katriina Andrianovin tutkimukset esineteatterin keinojen soveltamisesta erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa, Riikka Papusen tuore väitöstutkimus tasa-arvoisen työskentelyn keinoista kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten näyttelijöiden välillä, Samuel Kujalan tutkimus näyttelijän ruumiintekniikoiden ja digitaalisen teknologian vuorovaikutuksesta ja hankauskohdista, Teemu Paavolaisen tutkimus esiintyvistä taiteista toivon ja utopian käytäntöinä tai Marleena Huuhkan tuore väitöstutkimus kriittisen vastapelaamisen mahdollisuuksista ja merkityksestä videopelikulttuurissa.
Kun tarkastellaan yksittäisiä hankkeita, kuten edellä mainittuja, ne näyttäytyvät välittömästi järkeenkäyviltä alaan perehtymättömänkin näkökulmasta. Sen sijaan taiteellisesta tutkimuksesta on hyvin vaikeaa puhua yleisesti. Kysymys ”mitä on taiteellinen tutkimus?” herää yhä itsepintaisen usein myös alan tekijöiden piirissä. Määrittelyä on tähän asti kuitenkin kartettu ennen kaikkea taiteen vapauden nimissä: taiteilijan, jos hän on todellinen taiteilija, on saatava tutkia sitä mikä häntä kiinnostaa tavalla, jonka kokee mielekkääksi. Tutkivan taiteen ja taiteellisen tutkimuksen välille ei haluta tehdä selvää eroa. Ristiriitojen välttämiseksi moni onkin päätynyt puhumaan liberaalisti ”tutkimusalasta”, jonka piirissä voidaan tehdä tutkimusta hyvin erilaisin metodein ja motiivein. Yhtä mieltä ollaan vain siitä, että tutkimus perustuu taiteilijan käytännön kokemukseen tai taiteelliseen luovuuteen ja hyödyntää sitä tavalla tai toisella. Niin kauan kuin pysytään oppilaitosten sisällä, asetelma ei välttämättä muodosta ongelmaa. Ongelmia syntyy sen sijaan väistämättä, kun astutaan opinahjojen rajapinnoille tai niiden ulkopuolelle. Kun joudutaan perustelemaan yliopistojen rahoitusta. Tai kun halutaan osallistua tiedepolitiikan strategisiin linjauksiin. Tai kun lähdetään
synnyttämään uusia tutkimushankkeita ja kilpailemaan julkisesta tai yksityisesti hankerahoituksesta. Tai kun kaikkein konkreettisimmassa tapauksessa uusi taiteen tohtori valmistuu ja hän alkaa pohtia mitä maailmassa uusilla taidoillaan ja tutkimustuloksillaan tekisi.
Kiertely aiheen ympärillä on jatkunut jo toistakymmentä vuotta. Koulutuksen rakenteet ovat kehittyneet, koulutetun tutkijakunnan määrä on kasvanut, myös opettaja- ja tutkijakunnan monenlaisuus on lisääntynyt. Sen sijaan alan perusteista vallitsee erimielisyys, mikä on mielestäni muodostaa tänä päivänä esteen sen akateemiselle kehitykselle ja yhteiskunnallisen merkityksen tunnustamiselle. Moni tervehtisi iloiten, jos edes kansallisella tasolla voisimme päätyä taiteellisen tutkimuksen yhteiseen määritelmään. Mutta ongelma ei ole vain käsitteellinen. Se on yhtaikaa menetelmällinen, tieto-opillinen ja ontologinen. Määritelmän, oli se mikä tahansa, tulisi perustella näiden kolmen osa-alueen kytkeytyneisyys taiteellisen tutkimuksen käytännöissä. Mielestäni taiteellisen tutkimuksen olisi jo aika näyttää todellinen karvansa. Jos voimme olla yhtä mieltä siitä, että taide usein haastaa ja kyseenalaistaa todellisuutta koskevat käsityksemme perin juurin, mitä taiteellinen tutkimus haastaa tai kyseenalaistaa? Jos tänä päivänä uskallamme jo myöntää, ettei taiteellisen tutkimuksen tuloksena synny suinkaan parempaa taidetta, mitä taiteellinen tutkimus silloin parantaa? Jos taiteellinen tutkimus ei tutki taidetta, kuten humanistinen taiteen tutkimus tekee, vaan taiteissa, eli erilaisia taiteellisen tekemisen tapoja tai jotakin niiden avulla, mitä se tällöin tutkii?
Ehdottamani vastaus näihin kysymyksiin on samalla yksinkertainen, uskallettu ja ongelmallinen: taiteellinen tutkimus tutkii taiteellisia ilmiöitä, eli yhdessä kohtaamamme todellisuuden ilmeisiä tai kätkettyjä taiteellisia ominaisuuksia. Yksinkertaisuutta on määrittää taiteelliselle tutkimukselle nyt tutkimuskohde, aivan kuten kaikilla muillakin akateemisen tutkimuksen aloilla on lähtökohtaisesti oma erityinen kohteensa, jonka perusteella se voi ryhtyä yhteistyöhön ja rajanylityksiin muiden alojen kanssa ja jonka perusteella se voi olettaa tulevansa kohdelluksi tasa-arvoisesti niiden kanssa.
Uskallusta vaatii sen sijaan luopuminen perinteisen taiteen teon ja taiteilijuuden premisseistä, joista tässä tapauksessa olennaisin on oletus teoksen synnyttämisestä ja taiteilijasta teosten tekijänä. Yksi taiteellisen tutkimuksen erityisyyksistä liittyy siihen, että tutkijat tutkivat periaatteessa itse tuottamiaan ilmiöitä. Tässä ei ole sinänsä mitään ristiriitaista, sillä huomio on nyt noiden ilmiöiden objektiivisemmissa, todennettavissa ja yhteisjaollisissa piirteissä. Taiteellisessa tutkimuksessa näitä ilmiöitä ei ole valjastettu teoksen tuottamiseen, vaan niitä tutkitaan tai niillä tutkitaan sellaisinaan. Ilmiöt voivat olla taiteenalan sisäisiä, kuten ”näyttämö” tai ”näyttämöllisen ruumiillistamisen tapahtuma” joita itse olen pitkään tutkinut, mutta niitä voi havaita, tunnistaa, keksiä tai synnyttää myös perinteisten taiteellisten kontekstien ulkopuolella, erilaisissa yhteiskunnallisissa tai luonnonvaraisissa konteksteissa. – Siis ilmiöitä, ei teoksia.
Moni taiteentekijä tänä päivänä voisi tervehtiä periaatetta vapauttavana. Problemaattisen tavoitteesta tekee se, että ajatus todellisuuden lähtökohtaisesti taiteellista puolista on länsimaiselle ajattelutavallemme toistaiseksi vieras. Se, että kaikkiin asioihin ja ilmiöihin voidaan luoda esteettinen näkökulma, silloinkin kun se voisi olla eettisesti tai poliittisesti kyseenalaista, lienee kiistatonta. Mutta että havaintoomme ja käyttäytymiseemme liittyisi siitä suhteellisesti riippumatonta taiteellisuutta kuulostaa ensi alkuun oudolta. Moinen tapa kohdata todellisuus on varattu perinteisesti poikkeusyksilöille, eli ”taiteilijoille”, eikä asiaa ole tarvinnut pohtia sen enempää. Mikäli hypoteesini pitää paikkansa, se merkitsee kuitenkin, että meidän kaikkien tavassa kohdata ja konstituoida todellisuutta on koko ajan jotakin taiteellista, silloinkin kun emme itse sitä huomaa. Mielestäni taiteellisen tutkimuksen, sikäli kuin se on taiteelliseen kokemukseen perustuvaa tiedonmuodostusta, tulisi sitoutua tämän hypoteesin toteennäyttämiseen sekä teoriassa että käytännössä. Ajatus ei sinänsä ole mitenkään uusi. Kysymyksessä on taiteen avantgarden vuosisatainen tavoite, taiteen ja elämän yhdistyminen. Siinä, että tämä tavoite voitaisiin saavuttaa tänä päivänä tutkimuksen keinoin, on jotakin kiehtovaa. Taiteellisessa tutkimuksessa taide luopuu rajoittamattomasta vapaudestaan oliokunnan laajemman ja syvemmän vapautumisen nimissä. Uskon, että olemme tänä päivänä lähempänä tätä tavoitetta kuin arvaammekaan.
Taiteelliset ilmiöt ovat luonteeltaan kompleksisia. Mikään piirre, esimerkiksi rytmisyys, ei ole sinällään poikkeuksellinen. Poikkeuksellista on sen sijaan monien eri piirteiden yhdistyminen yhdessä ja samassa ilmiössä. Jokainen taiteenlaji tuo ilmiöiden tutkimukseen oman lisänsä. Esiintyvien taiteiden tapauksessa kysymys on muun muassa taiteellisten ilmiöiden ruumiillisen, kielellisen ja näyttämöllisen luonteen ymmärtämisestä, samoin kuin niiden osallisuutta, yhteisyyttä ja kommunikaatiota synnyttävän ja ohjaavan luonteen ymmärtämisestä.
Linjaankin taiteellisen tutkimuksen Tampereen yliopistossa taiteellisten ilmiöiden tutkimukseksi esiintyvien taiteiden piirissä. Näin tehdessämme, uskon niin, avaamme väylän taiteellisen tutkimuksen tasa-arvoiselle vuorovaikutukselle muiden oppialojen kanssa ja yliopistostamme voi tulla suunnannäyttäjä myös taiteellisen tutkimuksen saralla.
Kiitos!
Esa Kirkkopelto
