MUULI-aineisto
MUULI-aineisto [1] on lyhenne sanoista muuttoliiketutkimuksen aineisto ja se viittaa tutkimusprojektiin nimeltä ”Muuttoliikkeiden ja sosiaalisen kehityksen väliset yhteydet Suomen teollistumisen alusta maan itsenäistymiseen”, joka toteutettiin aineiston valmistumisen osalta vuosina 1977- 1981 Tampereen, Turun ja Helsingin yliopistojen yhteistyönä. Hanketta on laajemmin selostettu toisaalla[2] ja siksi tässä selvitetään vain tämän tutkimuksen kannalta välttämättömät seikat. Käytetty tutkimusaineisto kattaa 2115 pienoiselämäkertaa, jotka on kerätty pääasiassa seurakuntien rippikirjoista. Kustakin henkilöstä on kerätty kaikki mahdolliset tiedot, kuten ns. henkilötiedot, ammatit, työpaikat, asuinpaikat, muutot, perhetiedot, sairaudet, poikkeavat tapahtumat jne. Aineiston ideana on pienoiskuva (otanta) väestö ja yhteiskuntakehityksestä. Biografian etuja ovat mahdollisuus tutkia muutoksia yhden ihmiselämän näkökulmasta, mahdollisuus erottaa yleinen ja poikkeuksellinen elämä, mahdollisuus pitkään aikaperspektiiviin ja mahdollisuus yhdistää analyysissa esim. taloudelliset, väestölliset ja sosiaaliset tekijät, johon tavanomainen rakennetutkimus ei yleensä pääse aineiston jäykkyyden vuoksi. Koska aineisto on koottu ja laadittu itse (vrt. valmiit tilastot), se on voitu jakaa ja luokittaa tutkimusongelmien mukaan parhaalla tavalla ja on voitu selvittää ongelmia, joihin ei muutoin olisi ollut aineistoja.
MUULI-aineisto perustuu otantaan. Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto on valittu viiden paikkakunnan 20- 24-vuotiaasta väestöstä vuosilta 1850, 1870, 1890 ja 1910. Otoskoko on Tampereen osalta 15 % ja maaseudun osalta 20.9 % ao. ikäluokista. Kokonaisotos jaettiin paikkakuntien väkiluvun neliöjuuren mukaan ja jakauma on esitetty taulukossa 49.[3]
Tutkittujen kohorttien sijoittuminen tutkimuksen aikajaksolle on esitetty kuviossa 41.
Aineisto on otoskooltaan edustava ja validi kuvaamaan tutkittuja ilmiöitä. Ongelmallinen se on sen sijaan puutteellisuutensa vuoksi. Kaikista henkilöistä ei ole saatu kaikkia haluttuja tietoja. Pääosin puutteellisuus ei johdu lähteistä, vaan siitä, että aineistoa piti kerätä usean sadan seurakunnan arkistosta – koska ihmiset muuttivat enemmän kuin tutkijat olivat olettaneet – ja kaikkea tietoa ei kyetty keräämään. 1900-luvun puolella seurakuntien tietojen tarkkuus heikkeni oleellisesti ja tutkimus tuli viimeisessä otoksessa niin lähelle nykyaikaa, että tietoja ei saanut enää avoimista rekistereistä. Siksi vuoden 1910 otos on osittain vertailukelvoton aikaisempien kanssa. Koodatussa aineistossa jätettiin tämän vuoksi vuoden 1930 jälkeiset muuttotiedot koodaamatta. Aineiston aukollisuus ja vaihtelevuus ovat vakava ongelma ja ne vääristävät tuloksia, jos aineistoa käsitellään kokonaisuutena luottaen tietojen yhteismitallisuuteen. Tämä ongelma voidaan välttää rajaamalla aineistoa kunkin kysymyksen kohdalla validiin osaan. Tämän vuoksi esimerkiksi Tampereen työväestöä koskevia demografisia muuttujia on laskettu vain Tampereelle jääneestä työväestä, josta on täydelliset tiedot. Samasta syystä havaintojen määrä saattaa eri taulukoissa vaihdella oudolla tavalla. Aineiston oikean käytön ehtona on täten, että tutkija tuntee sekä alkuperäislähteiden luonteen, keruutyön ongelmat, että koodauksen periaatteet (tietokonekäytössä) ja osaa sovittaa kysymyksensä aineiston mahdollisuuksiin.
MUULI-aineistoa voi käyttää sekä manuaalisesti lukemalla henkilökortteja, että tietokoneen avulla, jota tässä tutkimuksessa on käytetty. Tietokoneen käyttö on edellyttänyt aineiston yksinkertaistamista ja karsimista. Koodaus suoritettiin tämänkaltaista tutkimusta varten.[4] Koodauksen yhteydessä jouduttiin monasti tulkitsemaan lähteiden sanomaa ja aineiston lähdekritiikki toteutui pääosin tässä työvaiheessa. Itse tutkimusvaiheessa vaikeimpana työnä oli aineistojen aukkojen väistäminen ja historiallista todellisuutta vastaavien luokituksien löytäminen. Tässä tutkimuksessa ei ole käytetty monimuuttujamenetelmiä korrelaatioanalyysia lukuun ottamatta. Julkaistut taulukot ovat useimmin yksinkertaisia ristiintaulukointeja, joista lukija saa laajemman ja konkreettisemman kuvan kuin tilastollisen testauksen tunnusluvuista. Tilastollisia riippuvuuksia on tulkittu varovasti, so. niihin ei ole yleensä suoraan luotettu, vaan historiantutkimuksen ominaislaadun mukaisesti ilmi tulleille riippuvuuksille on pyritty hahmottamaan empiirinen, konkreettinen historiallinen selitys. Täten tietokone on tässä tutkimuksessa lähinnä aineiston järjestämisen eikä selittämisen osassa. Ilman tietokoneen laskuapua tutkimus olisi ollut mahdoton. Silti ei voi sanoa, että se olisi vähentänyt työtä, vaan päinvastoin tutkimustyö tuli sen vuoksi monimutkaisemmaksi.
Paikkakunta- ja sosiaaliluokitus
Taulukoissa, joissa on lähteenä SVT, on käytetty sen mukaista paikkakuntajakoa. MUULI-aineistoon perustuvissa taulukoissa jako poikkeaa seuraavasti: Tampereen esikaupungit on luettu Tampereeseen; naapurikunniksi on luettu Messukylä (ilman esikaupunkeja), Teisko, Ylöjärvi, Pirkkala (ilman Pispalaa), Lempäälä ja Kangasala, jolla tosin ei ollut yhteistä rajaa Tampereen kanssa; muuhun Hämeeseen on luettu Hämeen lääni ja Itä-Satakunta lukuun ottamatta em. kuntia; Itä-Satakuntaan, jos se on taulukossa »muun Hämeen» lisäksi, on luettu ne Turun ja Porin läänin kunnat, jotka olivat selvästi Tampereen vaikutusalueessa (ks. kartta, liite 23); muuhun Satakuntaan ja Varsinais-Suomeen on luettu em. läänin muut kunnat; Vaasan lääni on jaettu kahtia Pohjanmaahan ja Keski-Suomeen (ks. kartta); Kymijoen tehdaspaikat on vastoin läänijakoa luettu Viipurin läänin alueeseen; Ahvenanmaa ja Pietari on luettu ulkomaihin. Tekstissä ja useassa taulukossa mainitulla Tampereen lähialueella tarkoitetaan noin 60 kilometrin päähän Tampereelta ulottuvaa aluetta, johon kuuluu kuntia Hämeen sekä Turun ja Porin läänistä (ns. Itä-Satakunta), sekä Näsijärven yläpään kunnat, joiden etäisyys Tampereesta on noin 100 km, mutta mistä luonnollisin ja yleisin kulkuyhteys johti Tampereelle. Tämä alue on jokseenkin sama kuin Pirkanmaaksi nimitetty. Lähialueen kriteerinä on ollut se, että muuttoliike tältä alueelta suuntautui pääosin Tampereelle.
Sosiaaliluokituksessa on käytetty peruskriteerinä ammattiaseman itsenäisyyttä, so. onko toisen palveluksessa vai ei, onko johtavassa asemassa vai ei. Vaimojen ja lasten asema on määritetty perheenpään mukaan, jos näillä ei ole omaa ammattia. Luokitus on hierarkkinen ja sitä on käytetty paitsi ryhmien luokittamisessa myös sosiaalisen liikkuvuuden mittaamisessa. Luokitus on esitetty taulukossa 50.
Taulukko 50. Tutkimuksessa käytetty sosiaalisen aseman luokitus.
1 = suuryrittäjä, johtaja, korkea virkamies
2 = pienyrittäjä, jolla käytössä vierasta työvoimaa (esim. talollinen, kauppias, käsityöläismestarii
3 = ylempi toimihenkilö, jolla alaisia tai itsenäinen asema, ns. vapaa sivistyneistö
4= itsenäinen ammatinharjoittaja, jolla ei aputyöväkeä (esim. pienviljelijä, pikkukauppias, yksinäinen käsityöntekijä)
5 = puoli-itsenäinen ammatinharjoittaja (esim. torppari, ajuri, ns. itsenäinen työmies)
6 = alempi toimihenkilö, jolla ei alaisia eikä ylempää koulutusta (esim. kauppa-apulainen, konttoristi, renkivouti)
7 = erikoistunut työntekijä (esim. tehtaan mekaanikko, veturinkuljettaja)
8 = erikoistumaton työntekijä (esim. nuori tehtaalainen, oppipoika, renki, piika)
9 = tilapäistyöntekijä (esim. maataloudessa itsellinen eli loinen, kaupungissa kiertävä sekatyöläinen)
0 = tuntematon asema, ammatiton (esim. hoidokki, vanki, köyhä, todellinen irtolainen)
Taulukoissa käytetyistä ryhmityksistä on esitettävä seuraavat huomautukset:
- ammatiton = hoidon varassa elävät vaivaiset, köyhät, vangit;
- talollinen= ei sisällä pientilallisia, so. palstatiloja ja torpparivapautuksessa lunastettuja torppia;
- torppari = sisältää myös pientilalliset (ks. yllä);
- maaseudun itsellinen= maataloudessa työskentelevät päivätyöläiset;
- käsityöläinen= ei sisällä kisällejä ja oppipoikia;
- johtaja, virka mies, kauppias = sisältää kaikki, joiden status (taulukko 50) on 1-3 paitsi talolliset;
- työntekijä= sisältää myös toimihenkilöt, joiden status on 6-9, käsityön kisällit ja oppilaat ja maaseudun muut kuin maataloudessa toimivat työntekijät, elleivät nämä ryhmät ole omassa luokassaan
- itsenäinen ammatinharjoittaja= kaupunkilaiset, joiden status 4-5, myös ”talonomistajat”, jos näillä ei ole muuta ammattia.
Jaettaessa väestöä yhteiskuntaluokkiin, kriteerinä on pidetty taulukon 50 ammattiaseman statusta. Jos väestö on jaettu kahtia itsenäiseen ja epäitsenäiseen väestöön ( = työväestö), edelliseen on luettu ne, joiden ammattiasema on 1-4 ja jälkimmäiseen arvot 5-9 ja 0. Maalaisväestössä torpparit ja renkivoudit on laskettu epäitsenäiseen väestöön. Useimmin käytetty luokka jako, porvaristo – työläiskeskiluokka – työväestö, on luokitettu seuraavasti:
- porvaristo = kaupungin itsenäinen väestö ns. porvarioikeudesta riippumatta, jos ammattistatus on 1-3;
- työläiskeskiluokka = kaupunkilaiset, joiden ammattistatus on 4-6, eli itsenäiset ammatinharjoittajat (pl. sivistyneistö), puoli-itsenäiset työntekijät ja alemmat toimihenkilöt;
- työväestö = kaupunkilaiset, joiden ammattistatus on 7-9 tai 0.
Jos edellisen luokituksen yhteydessä käsitellään myös maalaisväestöä, he ovat omissa luokissaan paitsi maaseudun virkamiehet ja kauppiaat, jotka on luettu porvaristoon. Torpparit ja renkivoudit on luettu maatyöväkeen, elleivät he ole omassa luokassaan.
Käsitettä keskiluokka on käytetty kuvailevana terminä silloin kun on haluttu korostaa työväestön tai rahvaan kulttuurista eroa itsenäisestä väestöstä, jota 1800-luvulla nimitettiin porvaristoksi, herroiksi tai säätyläisiksi. Kuvaavin olisi ollut aikalaisten jako herroihin ja rahvaaseen, mutta se on nykyihmiselle liian epämääräinen käsitepari. Porvarilla ja porvaristolla oli aikanaan kaksi eri merkitystä. Porvareita olivat elinkeinovapauteen asti porvarioikeuden saaneet kauppiaat ja käsityöläiset, joista jotkut käyttivät porvaria myös ammattinimikkeenä. 1800-luvun lopulla porvari oli työläisen vastakohta, so. itsenäisessä asemassa oleva ihminen, toisinaan halveksittu öykkäri. Porvarillinen alkoi tarkoittaa samaa kuin keskiluokkainen tai politiikassa sosialistisen vastakohtaa, so. kapitalismin puolustajaa. Yhteiskunta tieteellisessä kirjallisuudessa porvaristo sai oman merkityksensä, so. sama kuin itsenäinen väestö, jolloin käsitteeseen ei sisälly mitään arvostuksia. Sanoja on tässä tutkimuksessa käytetty kaikissa em. merkityksissä, mutta asiayhteys estänee lukijaa sekoittamasta merkityksiä.
Kuvaavat aineistot
Vaatiiko ihmisten elinolojen, elintapojen, ajattelutapojen ja yhteiskunnallisen toiminnan historia erityisiä kuvaavia tai ”pehmeitä” aineistoja, kuten alan oppikirjoissakin vaaditaan? Ei välttämättä. Itse asiassa työväestön historian karkeimmat virheet ovat syntyneet tuollaisen aineiston käytöstä, koska tutkija on luottanut aikalaisten säilyneisiin kuvauksiin ja muistelmiin ja yleistänyt löytämiään esimerkkitapauksia. Luotettavin tapa tutkia elinoloja ja elintapoja on tilastoiva perustutkimus. Esimerkiksi vasta sitten kun on tiedossa tarkka kuva palkkakehityksestä ja työväestön tuloeroista, voidaan ottaa kantaa aikalaisten kuvauksiin. Toisin sanoen ”kovien” numeroiden avulla voidaan kartoittaa elinolojen raamit – mikä oli tuolloin mahdollista ja mikä yleistä. Luettelo työmiehen omaisuudesta kertoo enemmän kuin tutkijalle välittynyt toteamus, että ”köyhää oli”. Toisaalta faktojen kerääjän on huomattava, että sosiaalisissa ongelmissa oli yhtä tärkeätä niiden kokeminen – ja siten esimerkiksi ideologiset tekijät – kuin aineellisten olojen mitattava muutos.
Ajattelutapojen kartoittamisessa säilyneet kuvaukset ja kannanotot ovat tarpeellisia lähteitä, mutta tässäkin tutkijan välillinen päättely on vähintään yhtä oleellinen tutkimustapa. Ihmisten reagointi ja toiminta tai niiden puute kertovat heidän ajattelustaan ja maailmankuvastaan. Vertaamalla erilaisessa asemassa olevien ja eri aikojen ihmisten reagointia suhteessa olosuhteiden muuttumiseen, ajattelutavat voivat tulla ilmi luotettavammin kuin esimerkiksi muistelmissa. Ihmisten ajattelu on aina ollut anakronistista tai projektiivista, so. jostakin näkökulmasta jäsentyvää. Tuon näkökulman löytäminen yhdistämällä aikalaisdokumentit ja ”kovat” aineistot on sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa luotettavin tapa tutkia maailmankuvaa tai ns. mentaliteettia. Työväestön historiassa on tässä suhteessa laiminlyöty sitä aineistoa, joka kertoo ajan yhteiskunnasta yleensä, kun on etsitty työväestön ”omaa” maailmankuvaa ikään kuin työväestö olisi elänyt irrallaan muusta yhteiskunnasta omaksumatta kuvaa siitä maailmasta, jossa se eli. Tämän vuoksi työväenliikkeen tuomaa muutosta on liioiteltu.
Seuraavassa kommentoidaan lyhyesti tässä tutkimuksessa käytettyjen kuvaavien aineistojen antia. Elin- ja työoloja, jotka ovat tässä tutkimuksessa vain yksi osa kokonaisuutta, on kartoitettu pääosin ns. kovilla aineistoilla, joilla on testattu aikalaisten ja myöhemmin kirjallisuuden yleistyksiä. Muistelmista ja kuvauksista on käynyt ilmi edellä mainittu näkökulman hallitsevuus, so. ne heijastavat enemmän kirjoittajan tai muistelijan ajattelutapaa kuin kuvattavia olosuhteita. Tämä ristiriita on ollut niiden paras anti. Niiden perustalle ei voi rakentaa tutkimusta elinoloista. Kaikkein huonoimmaksi lähteeksi osoittautui kaunokirjallisuus, vaikka Tampereestakin löytyi useampia kymmeniä oloja kuvaavaa kertomusta. Miljöö- ja ajattelutapojen kuvaus oli yllättävän vähäistä ja tämä vähäkin tulvillaan kliseitä onnesta tai kurjuudesta. Ajan lehdistön kuvaukset ja kannanotot ovat luotettavimpia, sillä vaikka niissäkin hallitsee tietty näkökulma, kertomuksen ja todellisuuden suhde voidaan kontrolloida, koska kyse on yleensä jostakin tietystä tapahtumasta, josta on muutakin tietoa. 1800-luvun sanomalehtikirjoittelu oli Tampereella aktiivista. Yhteiskunnallisiin kysymyksiin puututtiin herkästi ja lehdistön systemaattinen ja pitkän aikavälin tarkastelu antaa tutkijalle käsityksen siitä millaiset asiat ihmisille olivat tärkeitä. Poliittista kirjoittelua kahlitsi sensuuri, mutta se ei estänyt yhteiskunnallisista ongelmista kirjoittamista, vaikka rajoittikin esittämistapaa ja kritiikin suuntaamista.[5]
Jo 1800-luvun puolella paikalliset lehdet kertoivat tarkasti paikkakunnan pienetkin tapahtumat ja suuresta maailmasta sen mikä heidän maailmaansa sopi. Paikkakunnan poliittisen keskustelun vilkkaudesta piti huolen 1880-luvulta alkaen puolueiden äänenkannattajien kilpalaulanta. Työväen liikkeen roolista tässä tutkimuksessa esitetyt arviot eivät perustu uusiin lähteisiin, vaan tutkijoiden pitkään käyttämien tekstien uudelleen lukemiseen. Esimerkiksi Työväenyhdistyksen ”yllättävät” kannanotot on otettu vakavasti sellaisenaan lähtien siitä, että ihmiset kirjoittavat siten kuin ajattelevat. Näin on pyritty välttämään työväenliikkeen historioille ominainen projektiivisuus, so. varhaisen liikkeen toiminnassa on nähty todellisuutta ”oikeampia” kannanottoja tai ”kypsän” ajattelun ituja tai ”kehittymättömät” ajatukset on sivuutettu tai selitetty pois. Työväenliikkeen ja työväestön maailma näyttäytyy sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa toisenlaisena kuin poliittisessa tai valtiollisessa historiassa puhumattakaan liikkeen omasta historiankirjoituksesta. Lähtökohtien oikeellisuudesta ei kannata kiistellä, koska kullakin on oma, erilainen tehtävänsä. Lähtökohdan eroa havainnollistaa seuraava vertaus: sosiaalihistoriallisessa tutkimustavassa työväenliikkeen ajatusmaailma on työväestölle yksi tutkittava mahdollisuus, kun se liikkeen omassa historiassa on lähtökohta.
[1] Julkaistu aiemmin: Haapala, Pertti, Tehtaan valossa, SKS ja Vastapaino 1986.
[2] Ks . Muuttoliikkeiden ja sosiaalisen kehityksen väliset yhteydet; Rasila Teollistumiskauden muuttoliikkeet. Tässä käytetyn tutkimusaineiston keräsivät Heikki Siipo ja Pertti Haapala.
[3] Rasila, emt., s. 12-15.
[4] Koodausohje, koodauslistat ym. käyttöselvitykset ovat saatavissa Tampereen yliopiston historian laitokselta. Aineisto on talletettu TaY:n tietokonekeskuksessa. Aineiston ATK-version ja käytön suunnittelivat Viljo Rasila ja Pertti Haapala, joka vastasi myös koodauksesta.
[5] Työväenlehdistöä koskivat tavallista ankarammat erityismääräykset, koska ne olivat potentiaalisia kumouksellisia. Käytännössä kielto kirjoittaa luokkavastakohdista merkitsi sitä, että lehti ei voinut suoraan yllyttää järjestelmän kaatamiseen tai käyttää räikeätä ja hallitsevia (erityisesti valtiota) loukkaavaa kieltä. Sosialismista oli käytettävä lievennystä »työväenaate». Kansan Lehden sensurointi oli lievempää kuin esimerkiksi Työmiehen. Kansan Lehdestä oli vuosina 1899-1904 poistettava 18 artikkelia. – Ratia, Kansan Lehden linja, s. 16-21 (sensuuri) ja s. 21- (kirjoitustapa); Leino-Kaukiainen, Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa 1891-1905, s. 179- 192. Sensuuri kumottiin vuoden 1905 suurlakon seurauksena, mutta tuli uudelleen selväpiirteisenä voimaan maailmansodan aikana, tosin eriluontoisena.