Tulossa olevassa tutkimusartikkelissamme tarkastelemme näitä kysymyksiä suomalaisen innovaatiopolitiikan näkökulmasta ja esittelemme ”Suomen innovaatiopolitiikan paradoksin”. Sillä tarkoitamme tilannetta, jossa julkiset T&K-panostukset kasvavat, mutta odotetut tulokset talouskasvun, tuottavuuden ja laajemman yhteiskunnallisen arvon näkökulmasta jäävät jälkeen.
Paradoksi ei tarkoita, etteikö T&K-rahoituksella olisi merkitystä. Päinvastoin. Tutkimus- ja kehittämistoiminta on välttämätön osa uudistumista. Ongelma syntyy silloin, jos innovaatiopolitiikka näkee innovaatiot lähes automaattisina T&K-investointien sivutuotteina.
TKI-politiikka vai T&K-politiikka?
Suomalaisessa keskustelussa puhutaan usein TKI:stä eli tutkimuksesta, kehittämisestä ja innovaatioista. Käytännön ohjauksessa painopiste näyttää kuitenkin kaventuvan usein T&K:hon: tutkimukseen ja kehittämiseen.
Tämä ei ole pelkkä sanavalinta. T&K on helpommin määriteltävissä, rahoitettavissa ja mitattavissa. Sille on olemassa vakiintuneet tilastot, indikaattorit ja seurantajärjestelmät. Innovaation laajempi puoli, kuten käyttöönotto, soveltaminen, käyttäjien tarpeet, uuden arvon syntyminen ja yhteiskunnallinen juurtuminen, on vaikeampi tavoittaa.
Tässä kohtaa syntyy yksi keskeinen jännite. Politiikan kieli puhuu TKI:stä, transformaatioista, missioista ja systeemisestä muutoksesta. Käytännön ohjaus taas nojaa vahvasti siihen, mikä voidaan määritellä T&K-toiminnaksi ja mitata T&K-panoksina.
Näin innovaatiosta tulee helposti jotakin, jonka oletetaan tapahtuvan joskus myöhemmin, sitten kun tutkimusrahoitus, teknologia ja osaaminen ovat ensin kunnossa.
Innovaatio ei ole sama asia kuin keksintö
Innovaation ytimessä ei ole pelkkä uusi idea, teknologia tai patentti. Innovaatio syntyy vasta, kun jokin uusi ratkaisu otetaan käyttöön, leviää, muuttaa toimintaa ja tuottaa arvoa.
Tämä ero unohtuu helposti. T&K-politiikka voi tuottaa tietoa, teknologiaa ja lupaavia ratkaisuja, mutta se ei vielä takaa, että ne muuttuvat toimiviksi innovaatioiksi yrityksissä, julkisissa palveluissa, alueilla tai ihmisten arjessa.
Siksi innovaatiopolitiikassa pitäisi kysyä nykyistä enemmän: kuka käyttää uutta ratkaisua, missä tilanteessa, millaisin kyvykkyyksin ja millä ehdoilla? Mikä saa yritykset, organisaatiot, julkisen sektorin tai kansalaiset muuttamaan toimintaansa? Miten kysyntää, markkinoita ja käyttöönottoa rakennetaan?
Ilman näitä kysymyksiä politiikka voi tuottaa teknologisia mahdollisuuksia, mutta jättää liian vähälle huomiolle sen, miten mahdollisuudet muuttuvat todelliseksi arvoksi.
STI näkyy, DUI jää katveeseen
Tutkimuksessamme tarkastelemme suomalaista innovaatiopolitiikkaa kahden innovaatiomallin kautta. ”STI” (science, technology and innovation) viittaa tiede-, teknologia- ja tutkimuslähtöiseen innovointiin. Siinä painottuvat muodollinen T&K-toiminta, tutkimusinfrastruktuurit, teknologiset läpimurrot ja mitattavat tuotokset.
”DUI” (doing, using and interacting) puolestaan viittaa tekemällä, käyttämällä ja vuorovaikutuksessa oppimiseen. Siihen kuuluvat esimerkiksi käyttäjälähtöisyys, kokeilut, arjen ongelmanratkaisu, organisatoriset kyvykkyydet, palveluinnovaatiot ja yhteistyössä syntyvä hiljainen tieto.
Suomalainen innovaatiopolitiikka tunnistaa kyllä vuorovaikutuksen, ekosysteemit, pilotoinnin ja yhteistyön merkityksen. Ne eivät kuitenkaan nouse innovaatiopolitiikan johtavaksi logiikaksi. Usein ne näyttäytyvät pikemminkin tukitoimina: ne auttavat kaupallistamaan, skaalaamaan tai viemään markkinoille jotakin, jonka varsinainen suunta on määritelty jo aiemmin tutkimus- ja teknologialähtöisesti.
Kutsumme tätä DUI-vajeeksi. Se tarkoittaa, että innovaation kannalta ratkaisevat oppimisen, käytön, kysynnän ja vuorovaikutuksen prosessit jäävät politiikan strategisessa ytimessä liian heikosti tunnistetuiksi.
Mittaamme sitä, mikä on helppo mitata
Innovaatiopolitiikkaa ohjataan pitkälti mittareilla. Se ei sinänsä ole ongelma. Julkisen rahoituksen käyttöä pitää seurata, arvioida ja perustella.
Ongelma syntyy, jos mittarit alkavat kaventaa sitä, mitä pidämme innovaationa.
T&K-menot, T&K-henkilöstö, patentit ja tutkimuspanokset kertovat jotakin tärkeää. Ne eivät kuitenkaan yksin kerro, syntyykö uutta liiketoimintaa, muuttuuko julkinen palvelu, vahvistuuko alueellinen uudistumiskyky, syntyykö kysyntää tai ratkaistaanko yhteiskunnallisia ongelmia.
Pahimmillaan järjestelmä oppii optimoimaan panoksia ja raportoitavia tuotoksia, mutta ei sitä, mikä ratkaisee vaikuttavuuden kannalta. Silloin kysymme jatkuvasti, kuinka paljon investoimme, mutta emme riittävästi sitä, mitä investoinneilla saadaan aikaan ja millä mekanismeilla.
Transformatiivinen retoriikka, perinteinen ohjaus
Suomalaisessa innovaatiopolitiikassa näkyy vahva transformatiivinen ja missiolähtöinen kieli. Puhutaan vihreästä siirtymästä, digitalisaatiosta, turvallisuudesta, hyvinvoinnista ja suurten yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisesta.
Tämä on tärkeä muutos. Innovaatiopolitiikka ei enää ole vain yleistä kilpailukyvyn vahvistamista, vaan sen odotetaan suuntaavan uudistumista kohti laajempia yhteiskunnallisia päämääriä.
Silti käytännön ohjaus näyttää jäävän osittain vanhan mallin varaan. Strateginen suunta asetetaan usein ylhäältä käsin, teknologia- ja tutkimuslähtöisten kärkien kautta. Kysynnän muovaaminen, käyttäjien osallistuminen, kansalaisyhteiskunnan rooli ja kokeileva oppiminen jäävät heikommin operationalisoiduiksi.
Toisin sanoen: tavoitteet ovat transformatiivisia, mutta välineistö on monin paikoin edelleen perinteistä T&K-ohjausta.
Mitä tästä seuraa alueille ja yrityksille?
STI-painotteinen innovaatiopolitiikka suosii helposti niitä toimijoita ja alueita, joilla on jo valmiiksi vahvat tutkimusinfrastruktuurit, suuret T&K-yksiköt, korkeakoulut ja kyky toimia muodollisissa rahoitusjärjestelmissä.
Tämä ei ole yhdentekevää alueellisen kehityksen näkökulmasta. Jos innovaatiopolitiikka tunnistaa parhaiten vain muodollisen T&K-toiminnan, se voi jättää katveeseen sellaisia yrityksiä, toimialoja ja alueita, joissa uudistuminen perustuu enemmän käytännönläheiseen oppimiseen, palveluinnovaatioihin, asiakasymmärrykseen, tuotannon kehittämiseen tai arjen ongelmien ratkaisemiseen. Tätä voi olla esimerkiksi pk-yrityksen uusi palvelukonsepti, tuotannon arjessa syntynyt parannus tai asiakkaiden kanssa kehitetty toimintamalli.
Näissä ympäristöissä syntyy paljon sellaista uudistumista, joka ei välttämättä näy patentteina tai T&K-tilastoina, mutta voi olla ratkaisevaa tuottavuuden, kilpailukyvyn ja alueellisen elinvoiman kannalta.
Paradoksin ydin
Suomen innovaatiopolitiikan paradoksi ei siis ole vain kysymys siitä, investoimmeko riittävästi.
Se on kysymys siitä, millaista innovaatiota politiikka näkee, tukee ja mittaa.
Jos innovaatiopolitiikka kaventuu T&K-politiikaksi, vaarana on, että TKI:n “I” jää liian ohueksi. Tällöin liian vähälle huomiolle jäävät ne prosessit, joissa tieto muuttuu käytännöiksi, teknologia liiketoiminnaksi, ratkaisut kysynnäksi ja tavoitteet yhteiskunnalliseksi arvoksi.
Suomi ei ensisijaisesti kärsi kunnianhimon, osaamisen tai rahoituksen täydellisestä puutteesta. Ongelma voi olla hienovaraisempi: ohjausmalli on liian kapea suhteessa niihin suuriin tavoitteisiin, joita sille asetetaan.
Ehkä keskeinen kysymys ei siis ole vain, paljonko investoimme innovaatioihin.
Keskeisempää on kysyä, ymmärrämmekö riittävän hyvin, millaista arvoa innovaatiot tuottavat ja mitä innovaatioiden synnyttäminen oikeasti edellyttää.
Kalle Tuomi, väitöskirjatutkija
Heli Kurikka, yliopistotutkija
Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusryhmä
Photo by William Warby on Unsplash