Eräs väheksytyin historiantutkimuksen muoto suomalaisten historiantutkijoiden keskuudessa on ollut demografinen tutkimus ja ylipäänsä mittaava tutkimus. Näin ei ole kuitenkaan ollut aina. Varhainen yhteiskuntahistoria luotti numeroihin, joita uusi tilastointi tuotti. 1970-luvulla demografinen tutkimus ja tietokantojen rakentaminen ja tietotekniikan hyödyntäminen historiantutkimuksen apuna oli uusinta uutta ja tähtäsi tuolloin kollektiivisen historiatarinan tuottamiseen. Tampereen silloisen historiatieteen laitoksen Suomen historian oppiaine Viljo Rasilan johtamana ja Helsingin talous- ja sosiaalihistoria olivat kehityksen kärjessä. Suomen Akatemian rahoittamien Muuttoliike-projektin ja Tampereen työväestö-projektien seurauksena syntyi yksi suomalaisen historiantutkimuksen klassikko: Pertti Haapalan väitöskirja Tehtaan valossa, jonka tutkimustulokset ovat edelleen tänä päivänä teollistumisesta käytävän keskustelun ytimessä, kuten Bostonin taloushistorian maailmankonferenssin sessioissa (WEHC 2018) esitelmiä kuunnelleet saattoivat todeta. Kansainvälinen keskustelu teollistumisen vaikutuksista työläisten elintasoon jatkuu edelleen monimuotoisena.
Tampereen Muuttoliike-aineisto (katso lisätietoja) valmistui, mutta Muuttoliike-projektin Helsingin ja Turun aineistot jäivät keskeneräisiksi, vaikka niitäkin on sittemmin pyritty parsimaan kokoon. Sittemmin Tampereen aineistoa, MUULIA, jota käytettiin SURVO:lla ja SURDA:lla, on siirretty ajan vaatimusten mukaan, ensiksi Excel-muotoon ”korpulle”, sittemmin rompuille ja nyt aineisto vie pienen murto-osan erilaisten massamuistien tarjoamasta kapasiteetista. Excelille siirrettäessä tenän aiheutti ensimmäisen Excel-ohjelmiston tarjoamat 256 saraketta, mikä oli aivan liian vähän Haapalan ja Heikki Siipon seurakuntien arkistoista keräämälle tuhansien muuttujien datalle, joka käsitti runsaat 2000 pienoiselämänkertaa 1800-luvun alkupuolelta 1920-luvulle. Nykyään Excel ja kehittyneemmät tietokantaohjelmat tarjoavat rajattomat mahdollisuudet yksityiskohtaisen tiedon säilyttämiseen ja analysoimiseen.
Muuttoliike-projektin päivien jälkeen suomalainen väestöhistoria jäi pitkälti Kari Pitkäsen ja väestötieteilijöiden varaan: Suomen Väestö on erittäin hyvä alan perusteos. Kohtuullisia väestöanalyysejä saatiin luettaviksi parhaimmissa maakunta- ja pitäjänhistorioissa, mutta varsinainen akateeminen innostus oli vähäistä. Ihmisten mielenkiinto kääntyi 1980-luvun lopulta lähtien enemmän kansakunnan rakentumisen, kuten kansanliikkeiden tutkimiseen. Näitäkin tutkittiin enemmänkin kulttuurisina tai poliittisina kuin talous-ja sosiaalihistoriallisina ilmiöinä. Ja silloin kun ’kansallisia’ tietokantoja koottiin, kuten Sotasurmat 1914-1920 projektissa, haettiin vastauksia ennen kaikkea poliittisen historian piiristä nousseisiin kysymyksiin.
Väestöhistoriallinen tutkimus ei ole ristiriidassa minkään muun historiantutkimuksen alueen kanssa. Päinvastoin hyvin rakennettu väestöhistoriallinen tietokanta tarjoaa hyvät mahdollisuudet muiden historian ”alojen” tutkimuskysymysten syventämiseen: olisihan hienoa esimerkiksi tietää, mistä valkoinen ja punainen osapuoli oli tehty, sillä loppujen lopuksi sinne muutamaa sukupolvea aiemmaksi suomalaisille tiloille, perheisiin, sukuihin ja perimysjärjestelmään palautuvat myös vuonna 1918 kansallista tulevaisuutta ratkoneiden ihmisten elämänvaiheet.
Se mikä oli muotia Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla, on edelleen muotia kansainvälisesti. Suomi on vain karulla tavalla pudonnut kehityksen kelkasta. Kari Pitkäsen vuonna 1998 kirjoittama artikkeli Historialliset väestörekisterit ja väestötietokannat osoittaa, että suomalaisen väestöhistoriallisen tutkimuksen kärjellä oli osaamista, mutta työkalut alkoivat vanhentua. Muualla maailmalla rakennetut väestöhistorialliset tietokannat palvelivat tutkimusta ennen näkemättömällä tavalla. Naapurimaa Ruotsi eteni kehityksen kärjessä Uumajan, Lundin ja Tukholman tietokantojensa ansiota, joita myös esim. amerikkalaiset tutkijat alkoivat käyttää. Paradoksaalista tilanteessa oli se, että ruotsalaisten ja suomalaisten, kiitos Ruotsin keskitetyn valtion, väestöhistorialliset aineistot olivat samanlaiset eli maailman parhaat. Suomessa niitä ei vain käytetty. On selvää, että Pitkästä kiukutti:
”Suomessa ei ole olemassa vastaavia tutkijoiden yleisessä käytössä olevia historiallisia väestötietokantoja. Aineistontallennuksia on tehty eräiden projektien yhteydessä, ja väestötietokantojen ytimiä on kyetty luomaan ainakin Ahvenanmaan ja eräiden Itä-Suomen seurakuntien aineistoista. Tästä on kuitenkin vielä matkaa kaikki kriteerit täyttäviin väestötietokantoihin. Lähivuosien osalta on epätodennäköistä, että suomalaisia historiallisia väestötietokantoja saadaan tutkijoiden yleiseen käyttöön. Nykyinen nopeaa hyötyä tavoitteleva tutkimusrahoituspolitiikka ei anna hyviä mahdollisuuksia niin pitkäjänteiseen työhön, jota vähänkään mittavamman historiallisen väestötietokannan laadinta ja ylläpito edellyttäisi. Suomalainen väestötietokantoja hyödyntävä tutkimus jääneekin vielä pitkäksi aikaa pääosin muissa maissa ylläpidettävien tietokantojen käytön varaan. Tämä on paradoksaalista, sillä väestötietokantojen laatimiseen soveltuvat historialliset väestörekisterit kuuluvat ajallisen ulottuvuuden, tietojen monipuolisuuden ja rekistereiden laadun huomioon ottaen parhaisiin koko maailmassa.”
Näin kirjoitti siis Kari Pitkänen vuonna 1998. Yhteistyön rakentaminenkin oli vaikeaa, koska 1990-luvun laman luomassa ilmapiirissä julkisen sektorin toimijoiden olisi pitänyt tuottaa rahaa eli esimerkiksi Tilastokeskuksen velvollisuus oli ”Maksullisen palvelutoiminnan” organisoiminen eli virkatyönä tehtyjen tilastojen myyminen julkisen sektorin tutkimuslaitoksille ja yliopistoille, joilla ei ollut varaa kyseisten aineistojen ostamiseen siinä mittakaavassa, että tutkimus olisi siitä vauhdittunut. Vähitellen 2000-luvun kuluessa yhteistyö eri tahojen välillä kohentui selvästi ja aineistojen digitointi vauhdittui erillisrahoituksilla.
Varsinaisten väestöhistoriallisten tietokantojen saralla Pitkäsen vuonna 1998 maalaama tilanne pitää aika hyvin paikkansa tälläkin hetkellä, vaikka suomalaiset sukututkijat ovatkin keränneet paljon aineistoa – esimerkiksi Hiski ja Katiha – ja luoneet omanlaisiaan tietokantoja, joiden antamaa tietoa historiantutkijat ovat käyttäneet hyödykseen. Tällä tiellä aikoo jatkaa myös HoPES (Väestön, elinolosuhteiden ja yhteiskunnan rakenteiden tutkimusyksikkö), joka pyrkii luomaan vähitellen karttuvan, aiemmin nähtyjä väestöhistoriallisia tietokantoja laajemman kokonaisuuden, joka tähtää välittömästi sen tutkimukselliseen hyödyntämiseen. Väestöhistoriallisen aineiston lisäksi tietokantaan liitetään alueeseen sekä tilaan, että taloudelliseen toimeentuloon liittyviä muuttujia. Tarkoituksena on tehdä yhteistyötä maailman parhaiden väestöhistoriatietokantojen luojien kanssa, heiltä oppien ja vertailevia tutkimusasetelmia heidän kanssaan kehittäen.