Antiikin ihmiskauppa ja tutkijan tunteet

Maijastina Kahlos
Helsingin yliopisto

Orjat olivat olennainen osa antiikin Rooman yhteiskuntaa ja talouselämää. He kuuluivat roomalaiseen elämään myös myöhäisantiikissa (200–600). Orjien lukumäärästä ja osuudesta koko väestöön nähden käydään tutkimuksessa jatkuvaa keskustelua ja uudelleenarviointia, mutta myöhäisantiikin lähteistä käy selkeästi ilmi, että orjan omistaminen oli yleistä ja jopa vaatimattomissa kotitalouksissa pidettiin muutamaa orjaa. Orjuus instituutiona jatkui Rooman vallan jälkeen muotoutuneissa kuningaskunnissa ja keskiajan Euroopassa, vaikka sen taloudellinen merkitys oli vähäisempi kuin antiikin Roomassa.

Mistä orjia hankittiin roomalaisten kuluttajien käyttöön? Orjalle syntyneet lapset olivat automaattisesti hänen isäntänsä tai emäntänsä omaisuutta. Köyhyysloukussa ponnistelevat saattoivat myydä itsensä tai lapsensa orjiksi. Heitteille jätetyt ei-toivotut lapset useimmiten päätyivät orjakauppiaiden käsiin. Merirosvot ja maanteiden ryövärit kaappasivat ihmisiä ja myivät heitä orjiksi. Ennen kaikkea sodat toivat vankeja orjamarkkinoille. Rajaseutujen kahakoissa ei-roomalaiset sotajoukot ottivat vangeiksi roomalaisia ja roomalaiset puolestaan ei-roomalaisia. Osa vangeiksi jääneistä voitiin vapauttaa lunnaita vastaan, osa myytiin orjiksi. Monet sodat ja pienemmät kahakat rajaseuduilla olivat ainakin osaksi seurausta orjakaupasta, sillä sotia voitiin käydä myös (vaikka ei pelkästään) orjien ja muiden hyödykkeiden hankkimiseksi markkinoille. Tämä teki sodankäynnistä kannattavaa.

Rajaseutujen orjakauppa oli merkittävä osa roomalaista talouselämää, ja siksi keisarillinen hallinto halusi mukana sitä hallinnoimassa. Tonavan, Rooman valtakunnan rajajoen, pohjoispuolelta tuotiin gootteja orjiksi Roomaan. Roomalainen historiankirjoittaja Ammianus Marcellinus kertoo, että keisari Julianus (331–363) vahvisti rajalinjoja Tonavan toisella puolella väijyvien goottien varalta ja totesi sitten:

”Aivan riittävän kovan vastuksen gooteille tarjoavat orjakauppiaat, jotka vievät heitä myyntiin kaikkialla erottelematta heitä aseman mukaan.”

Roomalaisten ulkosuhteet rajanaapurien kanssa muotoutuivat paljolti orjabisneksen ehdoilla. Tämä näkyy esimerkiksi keisari Valensin goottien kanssa tekemässä rauhassa vuonna 368. Rauhansopimuksessa määriteltiin rajaseudun kauppapaikat, jotka pidettiin keisarillisen hallinnon suojeluksessa ja valvonnassa. Ylistyspuheessaan keisari Valensille filosofi Themistios kuvaa, kuinka keisari tehdessään rauhan ”sääli barbaareja” ja salli näiden pitää kauppapaikkansa. Samassa yhteydessä Themistios lausuu:

”Meidän linnoitustemme komentajat ja varuskuntien johtajat ovat itse asiassa myyjiä ja orjakauppiaita, sillä oikeastaan heidän ainoa tehtävänsä on ollut ostaa ja myydä mahdollisimman paljon”.

Themistioksen toteamukseen ei sinänsä liity moitetta tai halveksuntaa. Keisarin tehtävänä oli huolehtia rajojen turvallisuudesta, orjakaupan jatkumisesta ja työvoiman riittävyydestä.

Modernin tutkijan mieleen nousee monenlaisia tunteita. Miten tutkia ilmiötä, jonka täysin tuomitsee? Miten pysyä puolueettomana tarkkailijana, kun aihe herättää ahdistusta? Jään tuskailemaan sitä kärsimyksen määrää, jonka menneen ajan epäoikeudenmukaisuus aiheutti. Roomalaisista lähteistä luen, miten sotavangeiksi jääneiden perheet yrittävät etsiä ja ostaa omaisiaan vapaiksi. Aikalaislähteet, esimerkiksi paikallisten piispojen kirjeet kertovat rikkoutuneista roomalaisista perheistä ja omaisten etsinnöistä. Monet piispat keräsivät varoja, joilla roomalaisia vankeja lunastettiin vapaiksi. Sen sijaan ei-roomalaisista, joita antiikin kirjoittajat kutsuivat barbaareiksi, kuulemme lähinnä roomalaisten kirjoittajien maininnoista.

Kaupankäyntiä ihmisillä pyrittiin rajoittamaan, sillä mikä tahansa ei ollut sallittua. Vapaan roomalaisen kaappaaminen ja orjaksi myyminen oli laissa ankarasti kiellettyä. Tätä kuitenkin tapahtui, ja tätä monet myöhäisantiikin kirjoittajat murehtivat. Hippon piispa Augustinus (354–430) valitti, että Rooman provinsseissa Pohjois-Afrikassa jopa rauhan aikana rikollisjoukkiot hyökkäsivät kyliin ja kidnappasivat ihmisiä, jotka sitten päätyivät orjakauppiaiden käsiin. Augustinus yritti vaikuttaa hallinnon ylempiin tahoihin, mutta joutui katkerana toteamaan, että kidnappaajat olivat järjestäytyneet yhteistyöhön orjakauppiaiden kanssa; eikä näiltä puuttunut mahtavia tukijoita. Huomionarvoista on se, ettei Augustinus vastustanut orjuutta tai orjakauppaa sinänsä. Hän teki tarkan eron laillisen orjakaupan ja lainvastaisen vapaiden orjuuttamisen välillä. Barbaarit olivat laillista reserviä, vapaat roomalaiset eivät.

Tässä vaiheessa tutkija miettii, eikö kukaan antiikin ajattelija kyseenalaistanut orjuuden olemassaoloa. Ehkä joku ajatteli, ettei toisen ihmisen orjuuttamisessa ole mitään mieltä? Näitä ajattelijoita saa etsimällä etsiä. Toki monet kirjoittajat moittivat orjien huonoa kohtelua ja vaativat omistajia olemaan lempeämpiä, mutta varsinaisia vetoomuksia tai vaatimuksia orjuuden lopettamisesta meille ei ole säilynyt.

Antiikissa orjuutta perusteltiin ns. luonnollisen orjuuden teorialla, jonka tunnetuin puolustaja oli Aristoteles (384–322 eaa.). Hänen mukaansa jotkut etniset ryhmät olivat luonnoltaan toisia etnisiä ryhmiä henkisesti alempia, eli barbaarit olivat kreikkalaisia alempia. He sopivat luonnostaan orjiksi. Heille oli vain hyväksi olla omistajiensa vallan alla. Aristoteleen teoriaa luonnollisesta orjuudesta kritisoitiin. Arvostelijat esittivät, että luonnostaan kukaan ei ollut orja. Jumala oli tehnyt kaikki ihmiset vapaiksi. Fragmenttina on säilynyt erään 420-luvulla eaa. kirjoittaneen Antifonin huomio siitä, että luonnostaan me olemme kaikki yhtä lailla varustettuja olemaan barbaareja ja kreikkalaisia:

”Kukaan meistä ei eroa sen takia, että on barbaari tai kreikkalainen. Me kaikki hengitämme ilmaa suullamme ja sieraimillamme, ja me kaikki nauramme, kun olemme iloisia ja itkemme kun kärsimme. Me kuulemme ääniä kuuloaistimme avulla, me näemme näköaistimme avulla, me työskentelemme käsillämme ja kävelemme jaloillamme.”

Haa, ajattelee tutkija toiveikkaana, tässä yhteisen ihmisyyden ajatuksessa voisi olla siemenet orjuuden kyseenalaistamiseen. Samoin lupaavilta vaikuttavat roomalaisten oikeusoppineiden pohdinnat orjuudesta yhteiskunnallisena ja juridisena orjuutena: orjuus ei ollut luonnollista, vaan ihmisten toteuttamaa ja sotien aiheuttamaa. Roomalainen oikeusoppinut Florentinus määritteli 100-luvulla jaa. orjuuden kansojen oikeuden (ius gentium) instituutioksi, jossa ihminen alistetaan toisen vallan alle vastoin luontoa (contra naturam). Toinen oikeusoppinut Ulpianus esitti 200-luvun alussa jaa., että luonnonoikeuden (ius naturale) mukaan kaikki ihmiset olivat yhdenvertaisia, vaikka roomalaisessa maallisessa oikeudessa orjilla ei ollut mitään asemaa.

Olisiko tästä voinut harpata kyseenalaistamaan koko orjuuden olemassaolon? Myös stoalaiset filosofit, heistä tunnetuimmin Seneca (n. 4 eaa.–65 jaa.), tunnustivat orjien ihmisyyden. Orjat olivat ihmisinä samanarvoisia kuin omistajansa. Yksilö oli joutunut tai syntynyt orjuuteen sattuman julmasta oikusta, eikä minkään luonnollisen järjestyksen seurauksena. Kuka tahansa, jopa orjanomistaja itse saattoi sodan tai muun onnettomuuden seurauksena päätyä itse orjaksi. Ja orja saattoi vapautua ja nousta orjanomistajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut orjuuden kyseenalaistamista olemassa olevana instituutiona.

Vastaavasti varhaiset kristityt kirjoittajat pitivät orjuutta itsestään selvänä yhteiskunnallisena instituutiona. Stoalaisten filosofien tapaan monet kristityt kirjoittajat, kuten apostoli Paavali, tunnustivat orjan ihmisarvon, mutta he eivät kyseenalaistaneet orjuuden olemassaoloa. Orjan ja orjanomistajan yhteistä ihmisyyttä korostettiin. Paavali totesi Galatalaiskirjeessä: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Galatalaiskirjeen kohta on usein ymmärretty väärin. Paavalin julistama yhdenvertaisuus päti hengellisessä mielessä eli Jumalan edessä, ei maanpäällisessä yhteiskunnassa. Pikemminkin kristityt kirjoittajat korostivat orjan kuuliaisuutta omistajalleen. Roomalaista yhteiskuntajärjestystä ei haluttu järkyttää.

Edellä mainitsemani Augustinus myös hyväksyi orjuuden osana maallista yhteiskuntaa. Orjuus oli seurausta syntiinlankeemuksesta, ja ihmiset itse olivat siis vastuussa. Tämän takia ihminen eli toisen ihmisen orjuuttamana. Tämä kuitenkin tapahtui jumalallisena rangaistuksena eli Jumalan tahdosta, eikä näin ollen voinut olla epäoikeudenmukainen rangaistus. Augustinus tasapainoili aristoteelisen luonnollisen orjuuden ja ihmisten aikaansaaman orjuuden välillä. Augustinuksen mukaan ennen syntiinlankeemusta ei ollut ollut orjuutta. Siinä mielessä orjuus ei ollut luonnollinen asiaintila. Toisaalta orjuus oli Jumalan tahto ihmisen syntiinlankeemuksen takia ja siten osa Jumalan määräämää järjestystä (ihmisten kuului olla toisensa alaisina, lapset vanhempiensa, vaimot miestensä, orjat omistajiensa). Siinä mielessä se ei ollut vain muuttuva inhimillinen instituutio. Augustinus teki roomalaisen yhteiskunnan olosuhteista Jumalan järjestyksen. Hän kehotti orjia olemaan kuuliaisia, kunnes ”kaikki epäoikeudenmukaisuus katoaisi” aikojen lopussa.

Tutkija aavistelee, että Augustinuksen todistelujen takana voisi olla vastaväitteitä, joita hän pyrkii kumoamaan. Olisiko yksi vastaväite voinut olla esimerkiksi se, ettei orjuus ollut luonnonoikeuden mukainen eli kristillisessä tulkinnassa Jumalan tahdon mukainen instituutio, vaan täysin aikaan sidottu ihmisten epäoikeudenmukainen kehitelmä? Olisiko joku voinut vielä kehittää vastaväitettään radikaalimmaksi ja vaatia orjuuden lopettamista?

Antiikin orjuutta on syytä tarkastella monella tasolla. Tutkija tiedostaa, ettei orjuus ei ollut kaikille yksilöille samanlaista. Antiikin lähteet, kirjallisuus, hautakivet ja papyruksissa säilyneet asiakirjat ja kirjeet kertovat monia erilaisia tarinoita. Orjan osana saattoi olla pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta myös kuuliaisuuteen perustuvaa arvostus ja kiitollisuus. Monen orjan elämä oli luultavasti turvatumpaa kuin vapaasyntyisen, jolla ei ollut työtä, omaisuutta tai tukijoita. Järkevän orjanomistajan kannatti pitää orjistaan hyvää huolta, jotta nämä pysyivät terveinä ja työkykyisinä. Joitakin orjia myös vapautettiin, esimerkiksi testamenteissa. Roomalaisessa yhteiskunnassa vapautetulla orjalla oli mahdollisuus sosiaaliseen nousuun. Vapautumisen mahdollisuutta ja vapautettujen orjien asemaa on tutkimuksessa korostettu, mutta on edelleen epäselvää, kuinka suurta tai pientä murto-osaa tämä koski. Orja eli toivossa, että voisi joskus vapautua ja jopa ostaa omaisiaan vapaiksi, mutta mitenkähän suuret mahdollisuudet hänellä lopulta oli? Yhteistä orjille oli se, että vaikka orjien elämän osat olivat kovin erilaisia, he kaikki lopulta olivat omaisuutta. Heidän omistajansa omistivat heidän kehonsa, jolla omistaja laillisesti sai tehdä mitä halusi.

Tutkijan tehtävä ei ole moralisoida. Mutta tutkijallakin on tunteensa, enkä voi olla miettimättä, miksi kukaan ei esittänyt orjuuden lopettamista tykkänään. Modernille ihmiselle itsestäänselvät ajatukset ihmisen vapaudesta ja koskemattomuudesta ovat aika tuoreita. (Esimerkiksi Britannian siirtomaissa lopetettiin orjuus vuonna 1833, Ranskan siirtomaissa vuonna 1848 ja Yhdysvalloissa vuonna 1865). Miksi odottaisin, että esimerkiksi joku stoalainen yhteisestä ihmisyydestä ja kristitty hengellisestä yhdenvertaisuudesta intoillut kirjoittaja olisi halunnut lopettaa koko orjuuteen perustuvan järjestelmän? Vai eikö meille vain ole säilynyt kyseenalaistavia näkemyksiä? Ovatko ne jääneet kaiken muun viestinnän alle? Meillä ei ole ehkä muuta kuin noita mahdollisia vastaväitteitä, joihin Aristoteles tai Augustinus puolusteluillaan vastasivat. Ehkä. Haluaisin myös joskus kuulla orjan oman äänen. Jatkan etsintöjä.

Kirjoittaja toimittaa yhdessä Ville Vuolannon ja Chris De Wetin kanssa artikkelikokoelmaa Slavery in the Late Antique World, 200–700 CE (Cambridge University Press).