Apostolinkyydillä Turusta Naantaliin 11.8.2018

Teksti ja syke Tapio Salminen
Kanssakävely, kuvat, kuvatekstit ja tsemppaus Ville Vuolanto

Miltä tuntuu kävellä Turusta Naantaliin? Miten maantien topografia – nousut, laskut, mäet, rinnemaat, kosteikot ja purojen ylitykset – näyttäytyvät kävelijän näkökulmasta? Miten kuljetun matkan, kulutetun ajan ja rasituksen yhteys toteutuu 2010-luvun todellisuudessa? Mitä annettavaa digitaalisilla apuvälineillä on matkalla olon tutkimukselle?

Keskiajan pyhiinvaellukset on perinteisesti jaettu kauko-, keskipitkiin ja lyhyisiin vaelluksiin. Kaukokohteina olivat koko kristikunnan merkittävimmät paikat, joihin aikaa kului vuosi tai enemmän, lähialueiden keskipitkiin vaelluksiin muutama kuukausi, lyhyisiin alle kuukausi tai viikko. Mikrovaelluksiksi voitaisiin nimittää niitä, joihin kului vain joitakin päiviä. Vaellusten motiiveja, rituaaleja, sosioekonomisia ulottuvuuksia ja arjen kulttuuria on tutkittu kaikista mahdollisista näkökulmista, muttei aina siitä kaikkein ilmeisimmästä. Millainen fyysinen rasitus vaellus oli? Miten matkanteon vaatimukset jäsensivät kuljettua matkaa, ja mikä vaikutus liikkumismuodolla oli vaelluksen etappeihin?

Esiteollisen ajan Suomessa matkaa tehtiin vuodenajasta riippuen jalan, hevosella, kärryillä, hiihtäen tai reellä. Liikkumistavoista yleisin ja kaikille tuttu tapahtui omin jaloin. Koska kulku kesä- ja talvikeleillä oli erilaista, myös reitit vaihtelivat. Rospuutto tarjosi kulkemiseen omat säväyksensä. Talvi- ja vesiliikenteen merkityksestä huolimatta on selvää, että maaliikenne ja ensimmäiset paljaalla maalla sijainneet tiet syntyivät pysyvästi asutulla ja viljellyllä seudulla viimeistään keskisellä rautakaudella, osin jo varhaismetallikaudella, ja että ensimmäiset rannikon ja sisämaan asutusytimiä yhdistäneet maareitit vakiintuivat viimeistään viikinkiajan lopulla. Keskiajan kuluessa tärkeimmistä reiteistä muotoutui yleisiä maanteitä (landsväg), maan (land, terra), eli maakuntayhteisön yhteisesti veroluontoisena työnä ylläpitämiä teitä. Niitä tuki suuri joukko asutuksen sisäisiä paikallisia teitä, joita pitkin väki kulki kirkkoon, käräjille tai myllyyn, ja jotka lainsäädännössä muodostivat oman juridisen tilansa ja yhteisen velvollisuuden. Suurin osa kaikesta liikkumisesta tapahtui 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka jalan, ja sen, miltä kävely kirkolle tai naapuripitäjään tuntui, tiesi jokainen.

Kokeellista kävelyä menneisyyden maisemassa

Kymmenisen vuotta sitten kokeilin kollegani Ville Vuolannon kanssa muutamana keväänä Tampereen seudulla, miten maisema ja matka avautuvat, kun Hämeensillan vanhalta paikalta kävelee 1700-luvun lopun maantien linjausta niin pitkälle kuin yhtenä päivänä taukojen kanssa tuntuu sopivalta. Reitit oli helppo rekonstruoida Kuninkaan kartastosta (1776–1805). Muiden lähteiden perusteella maantien topografian osia saattoi ulottaa keskiaikaan saakka. Ensimmäisellä kerralla tallustimme Siuroon, toisella Kaivannon kanavalle. Molemmissa järkeväksi päivämatkaksi osoittautui toukokuun keleillä noin 32-35 km, johon kului 8-9 tuntia pysähdyksineen. Nopeammin ja enemmänkin olisi voinut kävellä, mutta ajatus oli, että tahdin tulee olla sellainen, jota jalat toimivat seuraavanakin päivänä, sen jälkeen ja vielä ensi viikollakin. Kävelyt osoittivat hämmästyttävällä tavalla, että maisema avautui maantieltä yhä topografisina kiinnekohtina; etäällä olevina aukkoina, harjanteina ja kohteina horisontissa, joiden avulla suunnistaminen vanhassa kulkemisen maisemassa oli yllättävän vaivatonta kaiken modernin infrastruktuurin keskellä.

Muutama vuosi sitten sain ajatuksen, että samaa voisi kokeilla toisenlaisessa kontekstissa, kulttuurimaisemassa ja topografiassa kävelynä Turusta Naantaliin. Kyse ei ollut pyhiinvaelluksen rekonstruoinnista, ainoastaan henkilökohtaisesta kiinnostuksesta matkan, ajan, topografian ja fyysisen kokemuksen yhteyteen menneisyyden maisemassa. Jossain vaiheessa tulin sitten kertoneeksi asiasta Villelle, joka innostui hankkeesta heti. Niinpä toteutimme kävelyn lauantaina 11.8.2018. Vasta Naantalissa kävelyn jälkeen ja junassa Tampereelle havahduin miettimään, mistä asiassa oli kyse ja miten siinä saavutettua tietoa voisi soveltaa keskiaikaisten pyhiinvaellusten tai muun jalan tapahtuneen esiteollisen kulkemisen tutkimukseen Suomessa. Ranteessa heiluneen sykemittarin, maantien topografian ja erilaisten tilakokemusten kautta avautui aivan uudenlaisia näkökulmia keskiajan suomalaiseen matkalla olon todellisuuteen.

Naantalin tiellä

Keskiaikainen reitti Turusta Naantaliin noudatti Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kirkolle ja siitä muutama sata metriä länteen sijainneesta tienhaarasta Maskuun, Nousiaisiin ja Mynämäelle vienyttä yleistä maantietä. Sen juuret ovat Aurajoen suuta ja Mynämäen lahden pohjukkaa viimeistään 1200-luvun alussa yhdistäneessä kulkureitissä. Postilaitoksen järjestämisestä 1630-luvulta lähtien tämä osa tiestä oli osa Ahvenanmaan yli vienyttä Suurta Postitietä, jonka inventoin maastossa Anitta Lehtosen kanssa syksyllä 1989. Jo ennen Naantalin luostarin perustamista ja toiminnan vakiintumista (1440- ja 1450-luvut) Maskun ja Nousiaisten tienhaarasta vei Lietsalan ja Karvetin kautta Ailostenniemelle toinen paikallisempi tie, joka maankohoamisen perusteella lienee syntynyt vasta 1300-luvulla ja jota kulmakunnan asukkaat käyttivät kirkkotienään Raisioon. Tiellä ollut Kastunvuoren jakokuntarajan rajamerkin lähellä sijainnut Kastunsilta (Kastabro) mainitaan jo 1454, jolloin luostari osti sen viereisen niityn itselleen.

Koko tien linjaus Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kautta Naantaliin on hyvin todennettavissa alueen 1700-luvun isojakokarttojen ja Kuninkaan kartaston avulla. Seudun rikkonainen topografia määrittelee tielinjaukselle selkeät rajat, joissa eri liikkumismuotojen tuottamat variaatiot ovat ennen 1930-lukua ja sen jälkeistä aikaa olleet pienet. Vasta 1960-luvun liikennesuunnittelu ja sen jälkeinen rakentaminen ja kaavoitus on muuttanut topografiaa niin, että huomattava osa tien keskiaikaisesta linjauksesta on nykyisin Satakunnantien ja Raisiontien (mt 12150) sekä niitä reunustavien kevyen liikenteen väylien ja penkkojen alla. Merkittävämpiä vanhemman, ts. 1960-lukua edeltäneen tielinjauksen osia on säilynyt vain Hepo-ojan molemmin puolin Lasimestarintien ja sen suuntaisen pyörätien kohdalla Turun Mälikkälässä, Haunistentien ja Jertantien kohdalla, jossa Raisionjoen keskiaikaisen siltapaikan kohdalla on nykyisin kevyen liikenteen silta, sekä Vehnätiellä Raision Ristimäessä ja Tammikankareen luona ennen Murikonojan laaksoa. Vanhasta 1930-luvun tierungosta muistuttavat tuolloisen tienrakennusteknologian kestävimpiin saavutuksiin kuuluneet kivipalkkirummut, joita on säilynyt siellä täällä tierakenteen osana. Murikonojalla tai jossain sen läheisyydessä Lietsalan puolella sijaitsi 1454 tiellä ollut Kastunsilta. Turussa Suurtorilta sillan yli pohjoiseen vienyt tie sijaitsi viimeistään 1300-luvulta lähtien Aninkaisten ja Brahenkatujen välisellä alueella ja vei Raunistulanporttiin. Naantalissa osa keskiaikaisesta tiestä on säilynyt kaupungin vanhimmassa katuverkossa Tulli- ja Mannerheminkatujen suuntaisena katutilana.

Turussa vietetyn yön ja tukevahkon hotelliaamiaisen jälkeen hankkiuduimme aamulla 11.8. hieman ennen kello kahdeksaa Aurajoen rantaan Suurtorin kohdalla olleen keskiaikaisen sillan päähän, josta lähdimme kävellen Brahenkatua ylös, Puutorin poikki Raunistulanporttiin ja siitä Satakunnantien länsipuolista kevyen liikenteen väylää kohti Raisiota. Nelisen kilometriä käveltyämme vilkaisimme Suikkilan kartanon pihapiiriä ja jatkoimme Lasimestarintien mutkien kautta Raision vanhalle siltapaikalle ja siitä kirkolle, jossa olimme ajateltua aikaisemmin ennen kello yhtätoista.

Kirkon luona ja sisällä vietetyn hyvän tovin jälkeen kävimme Raisiossa kahvilla ja suuntasimme Raisiontietä länteen. Asemalle tehdyn lyhyen koukkauksen jälkeen kävelimme Naantalin Nuhjalaan, jossa kahvittelimme jälleen, ja siitä Naantalin vanhankaupungin kautta luostarikirkolle. Välillä oli myös pari muuta lyhyehköä taukoa. Perillä olimme hieman yli kuuden tunnin jälkeen hieman yli kello 14 ja kuljettu matka oli poikkeamineen noin 21 km. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sateelta säästyimme. Kirkossa oli häät, joten sisällä emme käyneet.

Kalorit ja etapit

Matka apostolinkyydillä Turusta Naantalin luostarikirkolle vei hieman alle kuusi ja puoli tuntia, mutta koska siitä noin puolitoista kului Raision kirkossa ja asemalla ja vajaa tunti muina taukoina, varsinainen kävely vei ehkä nelisen tuntia. Kuntokävelyharrastukseni perusteella tiedän, että hyväkuntoinen kävelee 15 kilometrin matkan Tampereella mäkisessä Kaupin metsässä melko vaivattomasti kahteen tuntiin, parikymmentä kilometriä veisi aikaa ehkä noin kolme tuntia. Kuntokävelyssä keskivauhtini on n. 8–10 min/km, Naantalin tiellä vaelsimme 19 min/km, eli puolet hitaammin. Miesten maailmanennätys 20 kilometrillä on tasamaalla 1.16.36 (Yusuke Suzuki, 2015), naisten 1.25,02 (Jelena Lašmanova, 2012). Selvää on, että hyvällä säällä hyväkuntoinen 52-vuotias historiantutkija kävelee Turusta Naantaliin keskiaikaisen tien reittiä 3–4 tunnissa, mutta edes jotenkin matkasta nauttiakseen kannattaa varata 5–7 tuntia.

Miten paljon energiaa kului ja miltä maantien topografia näyttää, kun sitä tarkastelee sykemittarin avulla? Mittarin asetin lepotilaan ainoastaan jälkimmäisellä kahvitauolla Naantalia lähestyttäessä, jolloin sitä oli pakko ladata. Parinkymmenen minuutin tauko pois lukien kulutin Aurajoen rannasta luostarikirkolle 2953 kilokaloria, josta 57 % oli poltettua rasvaa. Keskisyke oli istuma- ja muut tauot mukaan lukien 102 lyöntiä minuutissa. ”Normaalissa” kuntokävelyssä korkeammalla sykkeellä rasvan osuus vaihtelee 20–35 % välillä, joten ”vaeltaminen” kulutti kehoon varastoituneita enegiavarantoja huomattavasti enemmän kuin ”kuntoilu”. Kuten kuvituksena olevista sykemittarin tiedoista ilmenee, valmistajan ohjelmisto tulkitsi rasituksen ”äärimmäiseksi” ja kertoi palautumisajan olevan yli kolme vuorokautta. Koska kyse on kuntoilua varten luodusta tsemppausohjelmistosta, arvioon voi suhtautua hymähdellen, mutta totta on, että pitkäkestoinen päivänkin matkanteko kävellen vaati jo esiteollisessa yhteiskunnassa keholta paljon.

Toinen mielenkiintoinen sykemittarin ilmoittama mittaustulos oli korkeusero: 265 metriä nousua ja 275 metriä laskua. Lukema vaikuttaa hämmästyttävän suurelta, ja suhtaudun siihen yhä hieman epäuskoisesti, etenkin kun kyse on 2000-luvun kevyen liikenteen väylien tasoitetusta topografiasta. Korkeuskäyrien perusteella matkan varrella on kuitenkin useita 25 metrin nousuja ja laskuja. Mikäli mittari laski korkeuserot oikein ja niihin lisätään täyttömaiden, leikkausten ja tien muiden rakenneosien tasoittava vaikutus, reitin todellinen korkeusero 1400-luvulla on saattanut olla yhteensä yli 600 metriä (noin 300 m laskuja ja 300 metriä nousuja). Luku tuntuu suurelta, mutta samalla on muistettava, että rannikon topografia on todella pienipiirteinen ja rikkonainen, ja että vesijättöjen ja umpeenkasvaneiden lahtien ja juopien vuoksi Turun ja Naantalin välinen maantie sijoittuu Raisionjoen ja muiden pienempien purojen muodostamaa alamaata reunustaville sokkeloisille rinne- ja kalliomaille. Vaikutelma maantien topografiasta ja sen vaatimuksista vaeltajalle onkin kokonaan toisenlainen kuin Tampereen seudulla, jossa tiet sijoittuvat korkeuseroiltaan melko tasaisille harju- tai muille rinteille ja jokia ylittävät laaksot ovat harvemmassa.

Evästä ja palveluita

Mitä tien topografia, Naantalin etäisyys ja kuljettu matka merkitsi keskiaikaiselle vaeltajalle? Käytännössä kulutettu kalorimäärä ja reitin vaatimukset tarkoittavat, että Turun ja Naantalin välisellä lyhyelläkin vaelluksella oli jo keskiajalla huolehdittava riittävästä ruokailusta, juomisesta ja tauoista, mistä käänteisesti seuraa, että mukana oli paitsi oltava evästä, myös maantien varren palveluita oli oltava saatavilla sopivin välimatkoin.

Vaikka olen jo 1990-luvulla tieinventointien yhteydessä ja sen jälkeenkin yrittänyt havainnoida etappipisteiden ja erilaisten matkanteon solmukohtien keskinäisten etäisyyksien merkitystä esiteollisessa liikkumisessa, vasta kävely Naantaliin avasi silmäni ymmärtämään, miten tie ja matkan etäisyydet kävelijälle näyttäytyivät ja millä tavoin sen varren etappipisteiden on täytynyt olla järjestetty. Jos tietä pitkin kulki luostarin kukoistuskaudella 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa, huomattava palvelurypäs on täytynyt pelkästään etäisyyden vuoksi olla ollut molempiin suuntiin tarjolla Raision sillan ja kirkon sekä niiden lähellä sijainneen Maskun tienhaaran luona. Keskiaikaisten lakien ja määräysten mukaan teiden varsilla tuli olla matkustavaisia varten ylläpidettyjä tavernoja ja krouveja, joista Mynämäkeä ja siellä krouvia pitänyttä perhettä tai sukua lukuun ottamatta on vain harvoja viitteitä lähdemateriaalissa. Myös Raisiossa sellainen on täytynyt olla. Melko selvää on, että tavernan lisäksi risteyksen, kirkon ja sillan tienoilla oli myös muita yksityisiä levähdyspaikkoja ja palveluita. Raision keskittymä palveli myös matkantekoa Maskun ja Nousiaisten suuntaan, jossa myöhäiskeskiajalla oli toinen tärkeä Turun ulottuvilla oleva pyhiinvaelluskohde.

Kuljetun matkan perusteella yksityisiä keskiaikaisia krouveja tai muita levähdyspalveluita tarjoavia pisteitä on täytynyt olla Turun ja Raision välillä myös Suikkilan myöhemmän kartanon luona, joka on soveltunut myös sisämaasta tulevan ratsutien ja talvitien solmukohdaksi ja joka vielä myöhään 1800-luvulla toimi käräjäpaikkana. Raisiosta länteen vastaavia levähdyspisteitä on kuljetun matkan perusteella voinut olla parikin, yksi mahdollisesti jo Pirilän-Ristimäen alueella, jossa Piuhanjoen laakso ulottuu mereltä lähelle Maskun kirkkoa ja on voinut muodostaa talvitienä käytetyn aukon, mutta viimeistään Lietsalassa, jonka läheisyydessä myös Kastunsilta sijaitsi. Lietsalan nimi saattaa Hämeen Härkätien Lietsan yksinäistalon tapaan liittyä matkantekoon, tosin Härkätielläkin etymologia on epävarma. Kolmas mahdollinen keskiaikainen krouvinpaikka saattaa olla ollut Karvetin ja Nuhjalan välisellä alueella tai siitä Naantaliin Luolalanjärven ja meren välissä olleen salmen tai vuolteen ylityspaikalla, jossa olleiden kalastamoiden luona olleet omistuksensa luostari vaihtoi 1450 Turun dominikaanikonventilta.

Maantien kertomaa

Mitä Naantalin tiellä vietetty aurinkoinen elokuun lauantai antoi keskiaikaisen matkanteon tutkimuksen mahdollisuuksille Suomessa? Paitsi pohdintoja kehon rasituksesta, palautumisesta, matkan vaivoista ja etäisyyden funktioista, myös kokemusasiantuntijan näkemyksen lyhyen lähi- tai mikropyhiinvaelluksen aikataulusta keskiajan kesäkeleillä.

Pyhän Birgitan juhlista tärkein, kanonisaatiojuhla 7.10. sijoittuu sulan maan aikaan, nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa keskiajan lopulla noin kymmenen päivää myöhemmin, eli 17.10. Jos Birgitan kulttiin mieltynyt pyhiinvaeltaja halusi toteuttaa kattavan vaelluksen jalan Turusta Naantaliin, matkaan ehti lähteä Turusta vielä varsinaista juhlapäivää edeltävän aamun hämärissä ja olla perillä Naantalissa ennen aaton vigiliaa. Seuraava päivä kului Birgittaa juhliessa Naantalissa, ja Turkuun saattoi kävellä takaisin kolmantena päivänä vaelluksen aloittamisesta. Varakkaammalle vaeltajalle tien varrella oli varmasti tarjolla monenlaisia palveluita liikkumismuodosta riippumatta, mutta myös vähäväkisempi saattoi olettaa vaeltajan statuksen turvaavan ainakin vesihuollon ja mahdollisuuden levähtämiseen tien varren etappipisteissä. Suurimpien kirkollisten juhlapäivien aikaan matkalla oli varmasti muitakin, ja viimeistään Raisiossa väkeä on ollut liikkeellä paljon. Koska Raisio sijoittui keskiajan lopulla tärkeään Nousiaisten, Naantalin ja Turun pyhiinvaelluskohteiden risteykseen, olisi houkuttavaa ajatella myös sen 1500-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä rakennetun kirkon erikoisen kolmeen suuntaan (pohjoinen, länsi ja etelä) avautuneen eteisrakennuksen olleen tavalla tai toisella yhteydessä kirkon asemaan vaellusten etappipisteenä. Selvää on, että Naantaliin pääsi Turusta myös vesitse, mutta lokakuussa maantie oli varmasti suosituin, halvin ja houkuttelevin vaihtoehto.

N.B. Tekstissä ehdotetut talviteiden mahdolliset linjaukset ovat spekulatiivisia.

Kartat:

KA, Maanmittaushallitus, Uudistusarkisto, Turun ja Porin Lääni, Turku, Maaria, Raisio ja Naantali.

Harju, Erkki-Sakari (toim.), Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776–1805. SKS Toim., 1373. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012.

Paikkatietoikkuna (https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/).

Tutkimuskirjallisuutta

Suvanto, Seppo. Naantalin historia 1. Keskiaika ja 1500-luku. Turku, 1976.

Sekä

Ahl-Waris, Eva. Historiebruk Kring Nådendal Och Den Kommemorativa Anatomin Av Klostrets Minnesplats. Helsingfors: Helsingfors universitet, 2010.

Hiekkanen, Markus, Suomen keskiajan kivikirkot (3. uud. p.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.

Katajala-Peltomaa, Sari, Krötzl, Christian & Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.), Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: kun maailma aukeni. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 1399. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014

Jaakko Masonen, Mika Hakkarainen, Anitta Lehtonen, Tapio Salminen, Suuri Postitie Varsinais-Suomessa. Tien linjaus, ajoitus ja nykyinen käyttö. Varsinais-Suomen seutukaavaliitto, Turku 1990.

Mauranen, Tapani (toim.), Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tuhat vuotta teitä, kaksisataa vuotta tielaitosta 1. Helsinki: Tielaitos, 1999.

Salminen, Tapio, Common Road, Common Duty – Public Road, Private Space?: King Magnus Eriksson’s law and the understanding of road as a space in late medieval Finland and the Swedish realm. Scandinavian Journal of History, Volume 35, Issue 2 June 2010, 115–134.

Uotila, Kari (toim.), Naantalin luostarin rannassa – arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä. Stranden vid nådendals kloster – vardagen i klostret och dess omgivning. Kåkenhus-kirjat, nr. 3. Eura, 2011.