Yksi viime vuosien kansainvälisesti suosituimmista TV-sarjoista on kiistatta George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuva Game of Thrones. Vaikka sarja itsessään on mitä suurimmassa määrin fantasiaa, perustuu se löyhästi keskiajan kaupunkivaltioiden keskinäisiin valtataisteluihin ja maailmassa on muutenkin paljon vaikutteita keskiajalta. Suuren yleisön silmissä sarja on alkanut näyttäytyä yhä enemmän ja enemmän keskiajan populaarina representaationa, ja internet tulvii artikkeleita ja keskusteluita Game of Thronesin ja keskiajan yhtäläisyyksistä ja eroista.
Koko olemassaolonsa ajan TV-sarja on saanut niin kiitosta kuin moitteitakin hahmokuvauksestaan. Kiinnostavien henkilöhahmojen ihailun ohella sarjaa on sanottu niin naisvihamieliseksi kuin myös rasistiseksikin; vahvoista naishahmoista huolimatta lukuisat kohtaukset näyttäytyvät misogynistisinä, ja värilliset ihmiset muistuttavat usein niin sanottuja ”jaloja villejä”. Sen sijaan sarja on saanut paljon suitsutusta siitä, miten moniulotteisia – ja yleensäkin poikkeuksellisen monia – vammaisia hahmoja siinä on. Suurimman huomion kohteena on ollut Peter Linklagen esittämä lyhytkasvuinen Tyrion Lannister. Hänen ohellaan Bran Starkin selkäranka vaurioitui ensimmäisellä tuotantokaudella halvaannuttaen hänen jalkansa, ja myöhemmin viholliset hakkasivat Jaime Lannisterin vasemman käden irti. Lisäksi Aemon Targaryen on näkövammainen. Tunnustuksena näistä hahmoista ja heidän kuvauksestaan Martin on ottanut vastaan sarjan puolesta Visionary Award -palkinnon, joka myönnetään kiitoksena viihdetuotannoille, jotka edistävät vammaisten asiaa, lisäävät esteettömyyttä, ja joissa vammaisten ihmisten kuvaus on tarkkaa.
Vammaisuuden historian tutkijana on helppo yhtyä näkemykseen siitä, että moniulotteisia ja kiinnostavia vammaisia hahmoja soisi olevan populaarikulttuurissa huomattavasti nykyistä enemmän. Sen sijaan on jo paljon kyseenalaisempaa, miten paljon Game of Thrones kertoo vammaisuudesta keskiajalla – tai yrittääkö se edes.
Yhteiskunnassamme elää yhä varsin vahvana käsitys siitä, että keskiajalla vammaisuutta pidettiin automaattisesti synnin seurauksena, eikä vammaisilla ihmisillä voinut olla minkäänlaisia toimintaedellytyksiä tai ylipäätänsä ihmisarvoa. Tällainen kurjuusajattelu on toki tyypillinen tapa katsoa keskiaikaa muutenkin, vaikka vammaisuudenkin osalta nämä näkemykset on osoitettu tutkimuksessa moneen kertaan vääriksi. Erityisesti lievemmät fyysiset vammat olivat keskiajalla mitä todennäköisimmin erittäin yleisiä, eikä esimerkiksi ontuva tai huononäköinen ihminen välttämättä erottunut sen kummemmin joukosta. Tyrion Lannisterin kohdalla esitetty näkemys siitä, että jos hän ei olisi ollut aatelisperheen lapsi, olisi hänet jätetty metsään kuolemaan, on ehkä perusteltu Martinin fantasiamaailmassa mutta keskiajan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ensinnäkään suurin osa lasten synnynnäisistä vammoista ei ole nähtävissä heti lapsen syntymän jälkeen, ja toisekseen meillä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että fyysisesti poikkeavien lasten surmaaminen olisi millään muotoa ollut tavanomaista.
Olennainen tekijä keskiajallakin vammaisen tai vammautuneen ihmisen selviämiselle tai mahdollisuuksille pärjätä ja menestyä elämässään oli paitsi hänen vammansa laatu (vaikeat liikuntavammat ja kuulovammat aiheuttivat yleensä suurimpia hankaluuksia), myös hänen sosiaalinen statuksensa ja mahdollinen turvaverkkonsa. Erityisesti kuvallisessa aineistossa näkyvä vammaisuus yhdistyy usein kerjäämiseen, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että vammaisuus olisi automaattisesti johtanut köyhyyteen – tai että kaikki köyhät olisivat olleet sairaita tai vammaisia. Sekä kirjalliset lähteet että arkeologia tuntevat lukuisia hallitsijoita sekä muita mahtimiehiä ja -naisia, joilla tiedetään olleen jonkinlaisen fyysisen vamman. Monien heistä kohdalla asia ei kuitenkaan näyttäydy lähteissä erityisen merkittävänä. Joidenkin kohdalla taas vammattomasta ihmisestä meneminen esitettiin ihailtavana ja tavoiteltavana. Esimerkiksi aikuisiällä sokeutunut Luxemburgin kreivi ja Böömin kuningas Johannes I, tai Jean l’Aveugle, (1296–1346) sai kronikoitsijoilta suitsutusta siitä, miten hän onnistui näkövammastaan huolimatta hallitsemaan muiden tavoin ja jopa huijaamaan monia diplomaatteja ja lähettiläitä, jotka eivät hoksanneet hänen sokeuttaan. Tässä mielessä etenkin Tyrion Lannister, jonka äly ja nokkeluus monella tapaa peittoavat hänen vammansa, näyttäytyy samankaltaisena hahmona. Tämäntyyppinen ajattelu on kuitenkin tyypillistä meidänkin ajallemme, minkä tuotteena Martinin luoma hahmo on nähtävä. Erityisesti medialla on tapana kuvata erilaisia vähemmistön edustajia harvoin neutraalisti, vaan silloin kun sävy on positiivinen, ihaillaan heidän ”normaalina” näyttäviä suorituksiaan vähemmistöön kuulumisen kautta.
Hallitsijoiden ohella toinen ihmisryhmä, joiden fyysisille vammoille ja sairauksille keskiaikaiset lähteet antavat positiivisia erityismerkityksiä, ovat pyhimykset. Yksi pyhyyden osoituksista oli pyhimyksen elämänsä aikana osoittama patientia, kärsivällisyys koettelemusten edessä. Tähän liittyen monen pyhimyksen – joukossa muun muassa tunnetut Franciscus Assisilainen, Ludvig IX Pyhä ja Francesca Romana – kuvattiin suhtautuvan vammaansa tai sairauteensa kiitollisena ja valittamatta. Myöhemmässä kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa vastaavaa suhtautumista on nähty erityisesti viktoriaanisen ajan kirjallisuudessa. Usein kyseessä on naispuoleinen hahmo, jonka hyveellisyys korostuu kärsimyksen kautta. Vaikka yhtäläisyysmerkkien vetäminen keskiajan ja 1800-luvun välille onkin kyseenalaista, on sairauden glorifioinnilla pitkät perinteet. Tämänkaltaiset hahmot näyttäytyvät ensihätään hyvin kaukaisilta vaikkapa juuri Game of Thronesin monipuolisten ja uskottavien hahmojen rinnalla, mutta kenties kuvaukset eivät olekaan kovin kaukana toisistaan. David Mitchellin ja Sharon Snyderin esittämä teoria vammaisuudesta kerronnallisena proteesina (narrative prosthesis) elää ja voi hyvin. Kerronnan muodosta riippumatta vammaisen tai kroonisesti sairaan hahmon vamma toimii hahmonluonnin välineenä, ja valtaosassa tapauksista sen tarkoituksena on nimenomaan erottaa hahmo vallitsevasta normista ja vammaisuuden itsensä sijasta tarjota keino tarkastella jotakin aivan toista ilmiötä. Teoria pätee useimmissa tapauksissa erinomaisesti länsimaiseen kirjallisuuteen ja myös taiteeseen aikakaudesta riippumatta. Tämän tiedostaminen tarjoaa tutkimuksellisesti kiinnostavia näkökulmia vammaisuuden historian tarkasteluun. Yksittäisten kirjallisuuden tai muun fiktion hahmojen piirteiden laajentamisessa käsittämään koko aikakautta ja sen asenteita on kuitenkin vaaransa – aivan kuten yleistämisessä yleensäkin. Keskiajan yhteiskunnassa vammaisuus määrittyi ensisijaisesti sen mukaan, estikö se henkilöä täyttämästä sosiaalista rooliaan. Odotusten mukaan eläminen oli siis ulkoisia tekijöitä tärkeämpää, eikä fyysisellä poikkeavuuteen välttämättä liitetty sen syvällisempiä merkityksiä.
Kommentit