Raisa Maria Toivo
Trivium
TRIVIUM – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen keskus on vuoden 2015 alusta lähtien julkaissut osoitteessa http://blogs.uta.fi/trivium/ blogia, jonka julkilausuttu tarkoitus on esitellä Triviumin piirissä tehtävää tutkimusta toisaalta yliopistoyhteisölle ja toisaalta muulle alan yhteisölle. Blogitekstejä kirjoittavat pääsääntöisesti Triviumin tutkijat – väitöskirjatutkijat, postdoc tutkijat ja kokeneemmat tutkijat – sekä vieralijakirjoittajat Triviumin yhteistyötahoista. Blogin tarkoitus on myös ollut esitellä ja pohtia antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen yhteiskuntarelevanssia ja merkitystä, sekä kehittää ja pitää yllä tutkijoiden yhteiskuntasuhteita ja viestintää ja kommunikaatiota Triviumin omaa yhteisöä laajemmalle yleisölle. Samalla kirjoittajat ovat eri tavoilla pohtineet selventää vanhempien aikojen historian tutkimuksen ja opiskelun tuottamia yhteiskunta- ja työelämärelevanssia ja opintojen tuottamia geneerisiä taitoja – mitä ne oikein ovat ja miten niitä hankitaan?
Triviumin blogi voi – ja sen on tarkoitus – auttaa sekä oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtämisessä ja viestimisessä että ylipäänsä kirjallisten viestintätaitojen oppimisessa. Alusta asti tarkoitus on ollut myös ottaa blogi osaksi väitöskirjatutkijoiden ohjausta, ennen kaikkea välineenä, joka pakottaa pohtimaan ja sanoittamaan oman työn yhteiskunnallista merkitystä tai vaikuttavuutta. Lisäksi blogikirjoitusten on saavan tutkijat erottelemaan kulloinkin tilanteessa tärkeitä asioita ja kommunikoimaan niitä oman tutkimusaiheen asiantuntijoita laajemmalle yleisölle. Oman yhteiskunnallisen vaikuttavuuden avoimen ja julkilausutun pohtimisen on tarkoitus myös tuottaa aitoa yhteiskunnallista relevanssia ja auttaa kehittämään jatko-opintojen aikana työelämään siirrettäviä taitoja. Tähän on yritetty yllyttää Triviumin kaikkia tutkijoita ja väitöskirjantekijöitä, joskin lähinnä suullisesti. Kyselin bloginkirjoitusten ohjaamisesta väitöskirjantekijöiden ohjaajilta ja he kuvaavat yllytystä näin:
”… eli kaikkia olen yllyttänyt (ja itse yrittänyt muistaa) lähteä joku ajankohtainen teema mielessä liikkeelle (ihan yleisiin keskusteluihin tms viittaamalla) ja sitten nostaa vanhempien aikojen esimerkkejä teemasta esille…”
”… Kaikki ohjattavani ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet Triviumin blogiin väitöskirja-aiheestaan kirjoittaneet”
”…Itse asiassa voisi olla myös hyödyllistä, että jatko-opintojaan aloittava kirjoittaisi saman tien omasta pro gradu –työstään popularisoivan blogikirjoituksen – joka suoraan sen tuloksista tai sitten niitä reflektoiden laajemmassa perspektiivissä. ”
Kun ohjaajat pohtivat blogin käyttöä ohjauksessa, suurin osa ohjaajien pohdinnasta keskittyi tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin näkemiseen ja osoittamiseen ja niiden oppimiseen – sehän on koko blogin tarkoitus ja siksi myös sen tarkoitus väitöskirjaohjauksen osana. Tavoitteessa koettiin myös onnistutun kaikkien kannalta hyvin, vaikka yksi vastaus vihjaa myös pelkoon siitä, että muun kuin täsmällisesti ottaen väitöskirjatekstin kirjoittaminen voi myös haitata tutkimustyön ja jatko-opintojen etenemistä:
”… Triviumin kannalta etu kai on se, että näin esitellään sitä miten vanhempien aikojen tutkimus osallistuu nykykeskusteluihin ja opettaa ja antaa rohkeutta meidän väelle osallistumiseen. Blogia kyllä luetaan muuallakin (ainakin aina joskus tulee vieraat kommentoimaan.) Kaipa se osaltaan luo yhteisöllisyyttäkin ja toimii meidän käyntikorttina maailmalle?”
”… ja ainakin — tuntui, että se kirkasti heidän ajatteluaan siitä, mikä tutkimusaiheessa ja sen tuloillaan olevissa tuloksissa oikeastaan oli keskeisintä – eli kyseinen tehtävä pikemminkin edisti kuin jarrutti väitöstutkimuksen valmistumista”.
Yliopistopedagogisessa tutkimuksessa on pitkään käyty keskustelua yleisten työelämätaitojen ja tieteenalataitojen opettamisen ja oppimisen suhteesta. Geneerisiksi taidoiksi tai työelämätaidoiksi luetaan taitoja, joiden ajatellaan olevan jaettuja ja yhteisiä tai yleisiä kaikille yliopisto-opinnoille ja työelämälle ja jotka siirtyvät niitä omaavan henkilön mukana alalta toiselle tai tehtävästä toiseen. Sellaisia ovat esimerkiksi ryhmätyö-, kommunikaatio-, ongelmanratkaisu- ja ajankäyttötaidot, tai englanniksi hieman eri tavoin painottuvat ”neljän C:n” tai ”2000-luvun taidot” Creativity, Critical Thinking, Collaboration ja Communication. Tieteenalataidoiksi taas luetaan tieteenalan opinnoissa kertyvät, nimenomaan siihen liittyvät taidot, joita yleensä opetetaan opetussuunnitelmassa tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Siinä missä yksittäisen tieteenalan ”faktatiedot” saattavat vanhentua, ajatellaan, että näitä yleisiä siirrettäviä taitoja tarvitaan aina ja niiden avulla oman tieteenalan uudet tiedot ja taidot oppii kun tarvitaan. Usein ajatellaan myös, että geneerisiä taitoja kertyy yliopisto-opinnoissa enemmän tai vähemmän väistämättä, vaikka niitä ei välttämättä varta vasten opetettaisikaan. Niiden tarkoitukselliseen opettamiseen kuitenkin nykyään pyritään kiinnittämään huomiota.
Jos ajatellaan työelämätaitoja puhtaasti yleisenä ja siirrettävinä tai neljän C:n taitojen kautta, ne tulevat myös esiin – etenkin kommunikaatio ja viestintä, sekä luova kriittinen ajattelu. Tarkemmin eriteltynä esiin nousevat yleisökohtainen tai yleistajuinen kirjoittaminen ja vuorovaikutus, kokonaisuuksien ja yhteyksien hahmotus, sekä taito ja rohkeus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin oman asiantuntemuksen pohjalta, oman työn yhteiskunnallisen yhteyden ja vaikuttavuuden hahmotus, ja taito reflektoida näitä kysymyksiä:
”— jatko-opiskelija tekee jo opiskellessaan jotain, millä on merkitystä (eli teksti tulee oikeasti julki ja käyttöön) – ja samalla myös tuottaa cv:n puolelle pienen merkinnän, joka ei suinkaan ole merkityksetön tuossa uravaiheessa. Samalla hänen osaamisensa ja työnsä tulee julki laajemmalle yleisölle. Tästä voi olla myös hyötyä verkostoitumisen kautta ja muutenkin (ko. tekstiä voi käyttää ns. käyntikorttina). Tämänkaltaista popularisointiahan tutkijan elämä on täynnä – ja samoin, mikäli myöhemmin päätyy töihin jossa viestinnällä on mitään merkitystä (mikähän sellainen työ olisi, jossa tätä aspektia ei mukana olisi lainkaan?). Kaiken lisäksi jatko-opiskelija joutuu tässä työstämään omaa ideaansa eteenpäin ja miettimään sekä yhteiskunnallista että tieteellistä relevanssia, sekä päivittämään oman tutkimuksensa kontekstit sujuvaan muotoon.”
Yhteistyötaitoihinkin viitataan, joskin useimmiten vain kiertotietä, verkostoitumisena ja kontakteina, kuten yllä. Vaikka kaikkia väitöskirjatutkijoiden tekstejä itse asiassa on hiottu kirjoittajan, ohjaajan ja toimittajan kanssa, vain yhdessä kohdassa viitattiin suoraan mahdollisuuteen tehdä blogeja ryhmätyönä tai käyttää vertaisryhmää avuksi kirjoittamisessa – sekin yhteydessä keskeneräiseen projektiin jossa blogikirjoituksia kirjoitettiin maisteriopinnoissa:
”– ohjaaminen pitäisi vain hoitaa niin, että ’puolivalmisteita’ käsiteltäisiin joko yhteisessä seminaari-istunnossa, tai sitten verkkoympäristössä. Nimenomaan popularisoivan tekstin valmistamisessa vertaispalaute olisi tehokasta ja motivoivaa”.
Siirrettäviin tai työelämätaitoihin viitataan useimmiten niiden käytön, ennen kaikkea tutkimuksen tulosten levittämisen, verkostoitumisen ja kontaktien luomisen kautta. Tämä viittaa siihen, että myös ohjaajat ajattelevat tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ja sen ymmärtämisen osoittamisen ja viestimisen itse asiassa olevan tärkeä osa historian tohtorin yleisiä tai työelämätaitoja. Ajatus on looginen, sillä tohtori todennäköisesti joutuu argumentoimaan tutkimuksensa relevanssin moneen kertaan voidakseen tehdä työtä tai saadakseen rahoitusta yliopistossa tai sen ulkopuolella.
Yliopistopedagogiikan tutkijat Linden; Annala & Mäkinen (2016) esittää yleisesti käytettynä ja suositeltavana, että yleisiä työelämätaitoja opetetaan tieteenalatietojen ja -taitojen kautta. Usein juuri tieteenalatiedot/-taidot ovat niitä, joiden kautta yleiset taidot tarttuvat opiskelijan henkilökohtaiseen asiantuntijaksikasvamisen prosessiin ja maailmanymmärrykseen. Erilaisissa opetuksen palautetilaisuuksissa myös tamperelaiset historian opiskelijat ovat sanoneet ajattelevansa näin. Toisaalta yliopistopedagogisissa tutkimuksissa on myös huomautettu, että opiskelijat usein kokevat tieteenalataitojen ja siirrettävien taitojen suhteen ristiriitaisena tai jännitteisenä. Teoriatiedolle ja tutkimustaidoille ei nähdä käyttöä myöhemmässä työelämässä, etenkään aloilla, joilla yliopisto-opetus ei suoraan valmista ammattiin. (Annala & Mäkinen 2011; Tynjälä & Virtanen 2013; Murtonen, Lehtinen & Olkinuora 2008).
Mainitut tutkimukset koskevat maistereita, mutta Triviumin blogin kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita tai jo varttuneempia tutkijoita. Ei ole yksiselitteisen selvää, miten ajattelu muuttuu väitöskirjan teon ja tutkijan uran aikana: mielletäänkö suurempi määrä tutkijakoulutusta ja tutkimuksen teon oppimista vain suuremmaksi määräksi abstraktia teoriaa, jolle ei ole käyttöä työelämässä yliopistoympäristön ulkopuolella, vai näyttäytyykö tutkimuksen teko ja sen kommunikointi työelämänä, jonka vaatimat taidot ovat pohjimmiltaan samankaltaisia kuin muussakin työelämässä? Julkisuudessa esitetään välillä hyvinkin tunteellisia mielipiteitä ensimmäisen vaihtoehdon toteutumisesta (esim Aamulehti 28.1.2018). Toisaalta vuoden 2017 uraseurantaraportin mukaan 90% vuonna kyselyyn vastanneista (vuonna 2014 väitelleistä tohtoreista) oli ainakin jossain määrin tyytyväisiä siihen, kuinka pystyi työssään hyödyntämään koulutuksessa oppimiaan asioita. On itseasiassa mielenkiintoista huomata, että parhaiten tohtorintutkintoa suorittaessaan oppimiaan asioita kokivat voivansa hyödyntää humanistisilta aloilta sekä maa- ja metsätalousaloilta väitelleet. Molemmista ryhmistä jonkinasteisesti tyytyväisiä oli 93%, yhteiskunnalliselta alalta tyytyväisiä 92%. Vastaavasti pienin osuus tyytyväisiä oli tietojenkäsittelytieteestä ja tietoliikenteestä väitelleitä, josta vain 85% oli tyytyväisiä. Eniten hyötyä työllistymiselle kaikki kokivat olleen tieteenalan ja oman tutkimusaiheen substanssiosaamisesta. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 41-42.)
Uraseurantaraportin 2017 mukaan tohtorikoulutuksen koettiin kehittäneen omaan tutkimusalaan liittyvää osaamista, seuraavaksi eniten metodologiaan, tutkimusmenetelmiin ja etikkaan liittyvää osaamista. Vähiten taas koulutuksen koettiin kehittäneen tieteellisen viestinnän taitoja, n. kolmasosa vastaajista oli tätä mieltä. Kun sen sijaan kysyttiin, mitä osaamista vastaaja tarvitsee nykyisessä työssä; viestintätaidot nousivat selvästi esiin, tärkeämpinä kielitaito, esiintymistaidot sekä kyky luoda ja ylläpitää verkostoja – vaikka aikaisemmassa kysymyksessä tutkinnossa opittujen taitojen hyödyntämisestä työelämässä nimenomaan tieteenalaosaaminen korostui eniten. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 45, 47.)
Kokonaisuutena ”epäkäytännöllisten alojen”, kuten historian, työelämärelevanssin puute ei tässä valossa näytä huolestuttavalta – mutta sehän ei tietenkään tarkoita, ettei asiaan kannattaisi kiinnittää huomiota ja yrittää parantaa edelleen kehittää sitä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että substanssiosaamista ja geneerisiä taitoja ja ennen kaikkea niiden oppimista ja osaamista ei ole helppo erottaa toisistaan. Ollakseen nykypäivän ”työelämän T-mallin” monitoimiosaaja, nuori tohtori tarvitsee sekä syvän oman alansa ja aiheensa osaamisen että laajan kyvyn ymmärtää muiden alojen tietoa ja toimia yhdessä muiden alojen edustajien kanssa. Kumpikaan osaamisen suunta ei toimi ilman toista. Historiantutkijan kannalta tämä tarkoittaa, että historian tutkimuksen osaamisen antaa monia taitoja, joita työelämässä, liikemaailmassa, johtamisessa ja asiantuntijatyössä tarvitaan.
Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös, että historiantutkimuksen osaaminen tuottaa siirrettäviin taitoihin jotain ihan erityistä twistiä, jota jonkun muun alan osaaminen ei samalla tavalla tuota. Tämä käy hyvin yksiin sen Jonesin (2009) esittämän toteamuksen kanssa, että tieteenala vaikuttaa paljon siihen, millaiset siirrettävät taidot opiskellessa ovat tarpeen ja tulevat esiin ja siksi myös siihen missä suhteessa erilaisia siirrettäviä taitoja koulutuksessa opitaan. Niinpä siirrettäviä työelämätaitoja ei ehkä voikaan pitää lähtökohtaisesti niin yleispätevinä ja kontekstistaan riippumattomina kuin niitä yleisesti on totuttu pitämään. Ne eivät olekaan kaikille tieteenaloille samoja. Toisaalta samasta huomiosta saattaa seurata, etteivät tärkeät yleiset taidot ole kaikissa työtehtävissäkään samoja, ne painottuvat eri tavoin ja saavat erilaisia muotoja. (Jones 2009, 175, 179–182) Kun tieteenalataitojen ja jopa tutkimusaiheen merkitys työelämään sijoittumisessa on noin suuri, voisi olla perusteltua pitää oman tutkimusaiheen yhteiskunnallisten soveltamisalojen ja yhteiskunnallisen relevanssin ymmärtämistä, osoittamista ja viestintää myös eräänlaisena siirrettävänä tai työelämätaitona sinänsä.
Mitä siis ovat juuri historian opintojen antamat ja historioitsijoita työllistävien alojen geneeriset taidot? Jones (2009) vertailee artikkelissaan juuri historiaa ja teoreettista fysiikkaa todeten, että historian opinnot kehittävät joitain muita tieteenaloja enemmän kriittistä ajattelua, koska historian tutkimus on luonteeltaan kriittistä. Sen sijaan esimerkiksi fysiikassa perussääntöjen jatkuvassa kritisoimisessa ei ole mitään mieltä, joten fysiikan opiskelu kehittää toisenlaisia työelämätaitoja.
Triviumin blogissa näkyy, että oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin analysointi ja argumentointi on historiantutkijalle tärkeä taito sinänsä. lisäksi väittäisin, että se on myös työelämätaito: kovin monissa niissä tehtävissä, mistä historiantutkija itsensä löytää, pitää jatkuvasti uudelleen ja uudelleen argumentoida jollekin johtajalle, rahoittajalle tai liikekumppanille, mitä väliä tällä meidän tekemällämme jutulla on – ja tärkeää on nähdä sekin, onko sillä mitään väliä tai millä sitten olisi. Yhteiskuntarelevanssiymmärryksellä osana yleisiä työelämätaitoja saattaa olla erityinen merkitys teoreettisilla tai ei-ammatillisestisuuntautuneilla aloilla, joilla, kuten historiassa, ei suoraan valmistuta johonkin ammattiin. Sillä voi olla erityistä merkitystä tohtorintutkintotasolla, jossa tutkijakoulutuksen on käytännössä valmistettava ihmisiä puhtaan tutkijanuran lisäksi monenlaisiin vaativiin asiantutkija- kehitys- ja johtotehtäviin. Oman työn relevanssin analysointitaito on epäilemättä myös osa kriittisen analyysin ja luovan ongelmanratkaisun taitoja, ja relevanssin viestintä erilaisille yleisöille on osa tohtorille olennaisia kommunikaatiotaitoja.
Myös pääosa Triviumin blogin kirjoituksista ottaa avoimesti kantaa nimenomaan tutkimusaiheen ja tulosten yhteiskunnalliseen relevanssiin, kun taas perinteisistä siirrettävistä taidoista puhutaan implisiittisemmin. Kuten yksi väitöskirjojen ohjaajista totesi tutkinto-ohjelman kahvihuoneessa: ”no se [siirrettävien taitojen] puoli, sehän jää yleensä siihen ohjauskeskusteluun ohjaajan ja väitöskirjatutkijan välillä”. Kokeneempien tutkijoiden tekstit Triviumin blogissa sen sijaan usein pohtivat tutkimuksen tekemisen ja ymmärtämisen merkitystä ja sen antamia työelämä- tai suorastaan kansalaistaitoja. Esimerkkeinä Sari Katajala-Peltomaan teksti keskiajan vääristelevästä poliittisesta käytöstä myyttisen menneisyyden luomisessa esimerkiksi valkoisen ylivallan puolustelussa tai ”eurooppalaisuuden” mytologisoinnissa, ja Maija Ojalan pohdinta tutkimuksellisen heittäytymisen merkityksestä uusien näkökulmien synnylle. Maijastina Kahlos pohtii tutkijan etiikan ja empatian merkitystä tavalla, joka liittyy moneen muuhunkin työhön kuin tutkimukseen, Ville Vuolanto selventää asiantuntemuksen ja kielitaidon merkitystä kääntämisessä ja kulttuurissa ja Tiina Miettinen huomauttaa, että historian popularisaatio esimerkiksi televisio-ohjelmissa hyötyisi myös ihan oikean asiantuntemuksen käyttämisestä ja että myös vanhempia aikoja koskeville paikallishistorioille on nykymaailmassa tarve.
Näissäkin kirjoituksissa on silti nähtävissä, että tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtäminen ja viestiminen on historiantutkijoille tärkeää ja se on monesti jo sinällään työelämätaito: ollaksemme hyödyksi, meidän pitää osata nähdä, missä voimme olla hyödyksi.
Kirjallisuus
(Tämä teksti on blogimuotoon toimitettu versio työelämätaitojen sanoittamista koskevasta yliopistopedagogiikan yhteisöllisestä kehittämistehtävästä keväällä 2019)
Annala J. & Mäkinen M. (2011) The research-teaching nexus in higher education curriculum design. Transnational Curriculum Inquiery 8 (1-2). pp.3-21.
Jones, A. (2009). Generic attributes as espoused theory: the importance of context. Higher Education 58, 175–191.
Kurlin, A., Suorsa, O & Carver, E. (2018) Yliopistojen maisteri- ja tohtoriuraseurantakyselyiden 2017 tulokset. Yliopistojen työelämä- ja urapalveluiden Aarresaari-verkosto. Aarresaari-verkoston uraseurantaryhmä, Heikki Taulu, Akava. https://www.aarresaari.net/uraseuranta/tohtoreiden_uraseuranta
Linden, J,. Annala J. & Mäkinen, M. (2016) Tieteenalakohtainen tieto ja opetussuunnitelman kriisi korkeakoulutuksessa. Tiedepolitiikka 1/2016
Murtonen, M., Lehtinen, E. & Olkinuora E. (2008). Turha taito? Yliopisto-opiskelijoidennäkemykset tutkimustaitojen tarpeesta työelämässä, suuntautuminen oppimiseen ja koetut vaikeudet opinnoissa. Kasvatus: Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja 39: 2, 119-130.
Trivium – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskus: https://research.uta.fi/trivium/
Trivium-tutkimuskeskuksen blogi. https://blogs.uta.fi/trivium/
Tynjälä, P. & Virtanen, A. (2013). Kohti työelämätaitoja kehittävää yliopistopedagogiikkaa – opiskelijoiden näkökulma. Yliopistopedagogiikka 20 (2), 2-10.
Kommentit