Pyhimykset ja kulkutaudit keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa

Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Viime viikolla eri medioissa alkoi levitä juttu 100-luvulla eläneestä ja kuolleesta pyhästä Coronasta, jonka sanottiin olevan kulkutautien parantamiseen erikoistunut pyhimys. Jutut osoitettiin pian uutisankaksi. Pyhä Corona on toki aivan ”oikea” pyhimys, mutta kuten Päivi Salmesvuori Iltalehden haastattelussa sanoo, ”pyhä Corona kulkutautien tai pandemian suojeluspyhänä on yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”.

Vaikka uutinen pyhästä Coronasta olikin osittain liian hyvää ollakseen totta, pyhimyksillä yleensä oli merkittävä rooli niin keskiajalla kuin uuden ajan alun katolisilla alueilla kulkutaudin uhatessa. Näistä taudeista pahamaineisin on tietysti 1300-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa Eurooppaa ravistellut mustaksi surmaksi myöhemmin kutsuttu paiserutto, joka palasi heikompina epidemia-aaltoina seuraavien vuosisatojen aikana parin vuosikymmenen välein. Rutto ei kuitenkaan ollut ainoa henkeä uhkaava kulkutauti. Lepraa pelättiin sen melko vähäisestä tarttuvuudesta huolimatta, ja vaikka tuberkuloosia ei kyseisellä nimellä tunnettukaan, se ja muut keuhkoinfektiot ovat olleet ihmiskunnan riesana aina. Uuden ajan alussa Euroopassa levinnyt syfilis aiheutti valtavaa huolta ja sen leviämistä pyrittiin monin keinoin estämään. Jo keskiajalla tautien tarttumista pyrittiin hillitsemään erilaisilla karanteeneilla ja sairastuneille tarjottiin lääketieteellistä apua, vaikka sen mahdollisuudet heikot olivatkin. Uskonnolla oli myös merkittävä rooli niin parantajana kuin lohdun tuojana.

Tutkimuksellisesti on kiinnostavaa, että huolimatta pyhimysten merkittävästä roolista parantajina, kertomukset mustan surman aikaisista ihmeistä ovat erittäin harvinaisia. Sen sijaan myöhempien ruttoepidemioiden aikana heidän roolinsa alkoi korostua ja saavutti huippunsa uuden ajan alussa. Esimerkiksi vuonna 1376 Avignonissa kerättiin paavi Urbanus V:n (1310–1370) ihmeitä hänen pyhimykseksi julistamistaan varten. Dominikaaniveli Jacobus de Vercellis kertoi, että vuonna 1372, jolloin yksi myöhemmistä ruttoepidemioista koetteli aluetta, hän itsekin sairastui siihen. Tästä todisteina olivat kaksi vakavaa paisetta hänen oikeassa reidessään, yksi nivusissa, sekä 21 päivää jatkunut kuume, joista mitään lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Paiseita yritettiin parantaa kuumalla raudalla polttaen, mutta tämä johti ainoastaan kammottavan hajuisiin haavoihin. Lopulta lääkärit luovuttivat Jacobuksen suhteen ja hän itse oli valmis saamaan viimeisen voitelun ja jopa tilautti itselleen hautakiven. Jacobus kuitenkin päätyi rukoilemaan Urbanus V:n apua ja lupasi tehdä pyhiinvaelluksen tämän haudalle, mikäli välttäisi kuoleman. Pian tämän jälkeen paavi ilmestyi Jacobukselle näyssä ja lupasi, ettei hän kuolisi. Vähitellen Jacobus sai terveytensä ja voimansa takaisin.

Vaikka paiserutto oli tässä vaiheessa yhteisön jäsenille valitettavan tuttu, Jacobusta ei suinkaan jätetty oman onnensa nojaan, vaan lääkärit yrittivät parantaa häntä niin kauan, kun pitivät sitä mahdollisena. Se, että he lopulta luovuttivat, oli aikakaudelle ja lähdetyypille tavanomaista: lääkärit eivät saaneet luvata potilaalle liikoja, ja toisaalta ihmekertomuksen rakenteeseen kuuluu maallisen lääketieteen hyödyttömyys. Jacobuksen kertomuksessa toivo ja epätoivo yhdistyvät hänen rukouksessaan pyhänä pidetylle paaville – vielä viime hetkelläkin kääntyminen pyhimyksen puoleen toimi kenties lohtuna sietämättömään tilanteeseen, kenties toivonpilkahduksena.

Myöhempinä vuosisatoina toimet ruton nujertamisessa usein vaikuttivat pyhimyskulttien syntyyn tai vahvistivat niitä. Suurin osa ruttoon liittyvistä ihmeistä on peräisin Italiasta ja ”ahkerin” pyhimys tällä saralla oli Rosa da Viterbo, 1200-luvulla elänyt maallikkofransiskaani. Rosaa pidettiin ilmeisesti pyhimyksenä jo hänen kuollessaan vuonna 1251, mutta hän vaipui pitkiksi ajoiksi lähes unholaan. Kun ruttoepidemia jälleen kerran riehui Rooman lähellä sijaitsevan Viterbon alueella 1400-luvun puolivälissä, Rosalle suunnatut rukoukset osoittautuivat tehokkaaksi avuksi. Tämä nosti hänen kulttinsa suosioon ja johti lopulta hänen pyhimykseksi julistamiseensa. Hänen kirjatuista 82 ihmeestään 22 on rutosta paranemisia. Näissä kertomuksissa paiseet, kuume ja yleinen huonovointisuus ovat jälleen todisteita sairaudesta. Pyhimystä rukoiltiin, ja erään nuoren naisen paransi vesi, jossa hänen äitinsä oli pessyt pyhimyksen ruumiin kädet. Yhä uudelleen toistuu pyhän Rosan apuun pyytäminen epätoivoisimmalla hetkellä, kun potilas pelkäsi oman henkensä tai vanhempi lapsensa hengen puolesta.

Monet keskiajan ja uuden ajan alun pyhimykset olivat eliittitaustaisia ja heillä saattoi olla paljonkin maallista valtaa. Erilaiset toimet epidemian nujertamiseksi yhdistyvät pyhän Carlo Borromeon (1538–1584) toimissa. Carlo Borromeo oli kardinaali ja Milanon arkkipiispa sekä yksi vaikutusvaltaisimpia katolisen reformaation ajan italialaisista kirkonmiehistä. Vuonna 1575 Milanoon saapui jälleen ruttoepidemia. Suurin osa aatelista pakeni kaupungista ja talous kärsi. Carlo Borromeon kerrottiin rukouksillaan hidastaneen taudin etenemistä, ja myöhemmin hän rakennutti ja varusti ruttolasaretteja (lazaretti), osoitti suurta armeliaisuutta sairastuneita kohtaan, sekä myönsi täydet aneet monilla nykytermein ”kriittisillä aloilla” toimineille ihmisille. Tämän lisäksi hän muun muassa järjesti uskonnollisia kulkueita, joilla epidemia pyrittiin nujertamaan sekä määräsi kissat ja koirat, joiden epäiltiin levittävän tautia, tapettavaksi. Seuraavana vuonna hän myös määräsi lähes koko kaupungin karanteeniin.

Carlo Borromeoa alettiin pitää pyhimyksenä jo hänen eläessään ja hänen kulttinsa oli erittäin suosittu 1600-luvun taitteessa. Hänen lukuisat ihmeensä kuitenkin olivat paranemisia aivan muista sairauksista. Ruttoepidemian taltuttaminen pysyi silti olennaisena osana Carlon mainetta. Vuonna 1602 Camillo Landriani, lempinimeltään Il Duchino, maalasi Milanon tuomiokirkkoa varten allaolevan taulun Carlo Borromeosta jakamassa sakramentteja ruttoon sairastuneille Milanon ruttolasaretissa. Maalauksen etualalla Carlo voitelee sairaan miehen otsan; kuvauksessa ruton kauheus yhdistyy pelastuksen toivoon. Uuden ajan alun italialaiset taiteilijat tekivät suuren määrän maalauksia, joissa esiintyvät pyhimykset, mukaan lukien ruttopotilaiden suojeluspyhimys Rocco sekä arkkienkeli Mikael. Maalaukset eivät korosta kulkutaudin kauheuksia vaan keskittyvät nimenomaan lohtuun ja toivoon.

Tämän hetken koronapandemia on monella tapaa hyvin erilainen tilanne kuin lukuisat menneisyyden paiseruttoepidemiat. Keskiajan ja uuden ajan alun pyhimyksistä kertovat lähteet kuitenkin näyttävät, miten samankaltaisia taudin torjuntakeinoja oli käytössä, samoin kuin osoittavat, että silloinkin ihmiset tarvitsivat, etsivät ja löysivät toivoa ja lohtua sietämättömältä tuntuvan tilanteen kestämiseen. Samalla koetut epidemiat värittivät pitkään ihmisten muistoja ja heidän tapaansa jäsentää maailma. Nähtäväksi jää, miten tämä tulee omassa ajassamme ilmenemään.

Lähteet ja kirjallisuus

Acta Sanctorum quotquot toto orbe coluntur vel a Catholicis Scribtoribus celebrantur, toim. Société des Bollandistes, vols. 1-68 (Société des Bollandistes, 1863–1887), Sept. II, 445-74.

Actes anciens et documents concernant le Bienheureux Urbain V pape, toim. Joseph Hyacinthe Albanès & Ulysses Chevalier (Paris: A. Picard, 1897).

Archambeau, Nicole, ‘Healing Options during the Plague: Survivor Stories from a Fourteenth-Century Canonization Inquest’, Bulletin of the History of Medicine, 85 (2011), 531-59.

Cohn, Samuel K. Jr., The Black Death Transformed (London: Hodder Arnold, 2003).

Cohn, Samuel K. Jr., Cultures of Plague: Medical thinking at the end of the Renaissance (Oxford: Oxford University Press, 2011).

Giussani, Giovanni Pietro. Vita di s. Carlo Borromeo, prete cardinale del titolo di Santa Prassede (1613).

Grattarola, Marc’Aurelio. Successi maravigliosi della veneratione di S. Carlo (1614).

Jones, Pamela M., ‘San Carlo Borromeo and Plague Imagery in Milan and Rome’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press), 65–96.

Mormando, Franco, ‘Introduction: Response to the Plague in Early Modern Italy: What the Primary Sources, Printed and Painted, Reveal’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press, 2006), 1-44.

‘Pyhä Corona ei suojele pandemialta ”Yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”’, Iltalehti 19.3.2020.