Toimittajat tarttuivat ajankohtaiseen ja tärkeään aiheeseen kirjoittaessaan kulttuuriin ja kieleen luikertelevasta naisia ja tyttöjä halventavasta puhetavasta tai heitä kohtaan lietsotun väkivallan oikeutusyrityksistä. Uuskonservatiivit havittelevat menneisyyteen, jossa sukupuoliroolit ja odotukset olivat perinteisiä ja hierarkkisia. Arvokonservatismin lisäksi esiin on työntynyt vastenmielinen väkivalta-ihannointi, jossa naisviha ei jää nettikirjoittelun tasolle. Näitä nykyisiä ilmiöitä tarkastellessaan artikkeli keskustelee mielenkiintoisella tavalla antiikin kulttuurin kanssa, mutta se sisältää lähtökohtaisesti hankalia, ellei harhaanjohtaviakin, käsityksiä.
Otan niistä esille kaksi. Ensinnäkin Kreikan ja Rooman kirjallisuuden käsittely yhtenä monoliittina johtaa yksinkertaistuksiin. Tuhansien vuosien kirjallinen traditio eri genreineen ja käännösongelmineen on melkoinen kenttä kahmaistavaksi haltuun. Esimerkiksi ”Nainen vaietkoon seurakunnassa”-lause on toiminut niin esimodernissa kuin modernissa yhteiskunnassa ohjeellisena, kun on käsitelty naisten oikeutta toimia ja puhua paitsi seurakunnissa myös yhteisöissä yleensä. Lause on sopinut mukavasti vallalla oleviin arvoihin. Outi Lehtipuu (2023) analysoi tätä Paavalin lausahdusta (1. Kor. 14:34–35) artikkelissaan. Kuten tunnettua, tekstikohta on herättänyt vilkasta keskustelua ja siitä on tehty lukuisia tulkintoja koskien tutkijoiden oman ajan päivänpolttavia kysymyksiä, kuten naispappeutta tai tasa-arvoa. On esimerkiksi pohdittu, koskiko käsky kaikkia naisia, koskiko se yksityisiä tilaisuuksia vai suurempia, julkisia seurakunnan kokoontumisia ja olisiko kyse ollut erilaisista puhumisen tavoista. Erään teorian (interpolaatioteoria) mukaan Korinttilaiskirjeen ristiriitaiset tekstikohdat osoittavat, että käsky vaieta olisi kirjurien tai kopioitsijoiden myöhempi tekstilisäys. Toisaalta, kuten Lehtipuu analysoi aiempaa tutkimusta, on esitetty, että Paavali käsittelee ja kritisoi itse asiassa Korintin miespuolisten seurakuntalaisten ajattelua ja käytöstä kirjeessään.
Yleisesti ottaen Paavali suhtautuu seurakuntien naisiin arvostavasti heidän toimiessa emäntinä ja kustantaessa kirkon tai seurakuntien toimintaa. Onkin mahdotonta selittää tyhjentävästi Paavalin lausahdusta, ja samalla on pidettävä mielessä, miten Korinttilaiskirjeen jännitteinen teksti avaa mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin Lehtipuu painottaa. Paavalin lauseen esimerkki osoittaa sen, miten arvaamatonta on irrottaa lauseet asiayhteydestä ja kohdentaa niihin oman aikamme odotukset.
Toinen virheellinen lähtökohta artikkelissa liittyi naisen asemaan ja seksuaaliväkivaltaan antiikin yhteiskunnassa. Artikkelissa naisten aseman katsottiin olleen ”vain piirun verran orjan asemaa parempi” ja yhteiskunnassa ”seksuaaliseen väkivaltaan suhtauduttiin lähinnä itsestäänselvyytenä”. Tarkoituksena epäilemättä on ollut huomion herättäminen, ja monimutkaiset asiat on haluttu esittää yksinkertaistaen. Antiikin, sekä Kreikan että Rooman, yhteiskunnissa oli sukupuoltakin olennaisempaa ja oikeastaan aivan ratkaisevaa, millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan sattui syntymään tai missä ja millaisena aikana sattui elämään. Lisäksi elämänkaareen liittyvät asiat, ikä, sosiaaliset siirtymäriitit sekä oman suvun perinteet määrittelivät yksilön aseman ja mahdollisuudet. Keisarillinen, hyvän koulutuksen saanut orja vietti todennäköisesti laadullisesti parempaa ja turvatumpaa elämää kuin köyhä ja toimeentulonsa kanssa kamppaileva mies tai nainen keisariajan suurkaupungin slummialueilla. Poliittisesti vakaana jatkuvat yhteiskunnalliset olot tai taloudellisesti kukoistavat ajanjaksot takasivat usein ihmisille enemmän mahdollisuuksia parempaan elämään. Sodat taas toivat väkivallan, kuolettavat kulkutaudit sekä talouden ja kulttuurin alamäen mukanaan niille seuduille, joita ne kulloinkin riepottelivat.
Tasa-arvoinen antiikin kulttuuri ei tietenkään ollut. Miehiset ja sotaisat hyveet loivat yhteiskunnan arvopohjan. Seksuaalinen väkivalta, kuten kaikki väkivalta, liittyi sekin henkilön yhteiskunnalliseen asemaan. Mitä korkeampi asema, sitä koskemattomampi henkilö oli ja sitä enemmän hän nautti yksilöllistä vapautta. Mutta vapaita ja korkea-arvoisia naisia tai tyttöjä kohtaan suuntautuva seksuaalista häirintä, saati väkivalta, oli roomalaisessa laissa ankarasti sanktioitu. Tällöin puhuttiin väärästä seksuaalisuhteesta (stuprum). Orjien kohdalla seksuaalinen hyväksikäyttö tai väkivalta taas oli yleistä, eikä mitenkään erityisen tuomittavaa valtaeliitin näkökulmasta, ellei siitä koitunut haittaa orjan omistajalle.
Roomalaiset lainsäätäjät ja filosofit näyttävät kuitenkin miettineen uhrin/naisen asemaa ja traumaattista kokemusta, kuten raiskauksen määritelmää roomalaisessa kulttuurissa tutkinut Néphélé Papakonstantinou (2020) on arvioinut. Seksuaalinen väkivalta ei siis ollut itsestään selvää tai arkista, vaan se herätti huomiota ja tarpeen kontrollointiin. Aikakauden tarustot ja myyttisten jumalhahmojen harjoittama kontrolloimaton seksuaalimoraali tuntuvat olleen eräänlainen kanava pohtia seksin, väkivallan ja nautinnon kysymyksiä. Pidäkkeettömän moraalin sijaan roomalaiset hyveet, etenkin velvollisuudentunnon (pietas) käsite, määrittelivät suhdetta seksuaalisuuteen sekä miehillä että naisilla.
Eritoten antiikin Rooman vapaasyntyisen naisen asemaa ei myöskään voi parhaalla tahdollakaan rinnastaa orjan asemaan. Roomalainen yläluokan nainen oli kansalainen siinä missä mieskin, hän peri yhtälailla vanhempansa kuin veljensä ja aikuistuessaan hänellä oli mahdollisuus itsenäiseen elämään, taloudelliseen riippumattomuuteen, yhteiskunnalliseen toimintaan esimerkiksi talous- tai kulttielämässä. Osallistuminen poliittiseen elämään katsottiin miesten velvollisuudeksi ja naiset taas eivät osallistuneet vanhojen, esi-isiltä perittyjen tapojen vuoksi. Myöhäisantiikin lakikokoelma Digesta on täysin yksiselitteinen painottaessaan, ettei rajoituksessa ole kyse siitä, etteikö naisilla olisi arvostelukykyä (iudicium). Naisten osallistuminen politiikkaan, oikeuden istuntoihin tai asettautuminen ehdokkaaksi vaaleissa ei vain ollut vanhojen tapojen mukaista.
Edellä jo mainitsin roomalaisen yhteiskunnan rakentuvan miehisille ja sotilaallisille arvoille ja hyveille. Armeija ja sotiminen olivatkin eräs ala, johon naisten vaikutusmahdollisuudet eivät perinteisesti ulottuneet. Naiset kuitenkin yhdistetiin armeijaan tai sotimiseen osana keisarillista politiikkaa ja heidän panoksensa julkisessa elämässä tuki näkyvästi keisariperheen miespuolisten jäsenten asemaa ja toimintaa. Keisari Marcus Aureliuksen (keisarina 161–180 jaa.) vaimo Faustina nuorempi sai tittelin sotaleirien äiti (mater castrorum) hänen seurattuaan miestään sota-alueille ja matkoille valtakunnan provinsseihin. Hänen jälkeensä tulleilla keisarillisilla naisilla arvonimi vielä pidentyi: ’sotaleirien ja armeijan äiti’ (mater castrorum et exercitus), tai vielä mahtavammin: ’keisarin ja sotaleirien, senaatin ja isänmaan äiti’ (mater Augusti et castrorum et senatus et patriae). Olipa Faustina mukana itse taistelukenttien läheisyydessä tai ei, hänen persoonansa ja identiteettinsä nähtiin erittäin tarpeellisena keisarillisen politiikan välineenä. Keisarinnan kunniaksi lyötiin myös rahoja, joihin titteli kirjoitettiin. Kuvassa istuva keisarinna pitelee maapallon päällä istuvaa feeniks-lintua. Hän katselee eteensä aseteltuja sotilaslippuja.
Oikeus itsenäiseen elämään ja fyysiseen koskemattomuuteen eivät olleet itsestäänselvyys antiikin kulttuurissa. Antiikin naisen seksuaalisuus, seksuaalimoraali ja yhteiskunnallinen asema olivat hyvin säänneltyjä ja kontrollin alaisia. Kuitenkin erilaiset, usein ankaratkin, ihanteet koskivat myös miehiä, mikä rajoitti heidän emotionaalista, psyykkistä ja fyysistäkin vapauttaan. Toisaalta taas eliitin naiset nauttivat hyvinkin suuresta itsenäisyydestä ja vapaudesta, jollaisen naiset saavuttivat yleisemmin vasta modernina aikana. Näin ollen antiikin roomalainen yhteiskunta on pikemminkin esikuva naisten vapaudelle kuin mikään erityinen esimerkki naisvihamielisestä kulttuurista.
Outi Sihvonen
FT, tutkija, Tampereen yliopisto
Käytetty kirjallisuus:
Lehtipuu, O., ’Kuka vaiensi naiset Korintin seurakunnassa? Naisia koskeva vaikenemiskäsky (1. Kor. 14:34–35) tutkimushistoriassa’, Teologinen Aikakauskirja, 2023, 128, Nro 1, s. 31–47.
Papakonstantinou N., ‘Raptus and Roman law: teaching about sexual crime in the schools of rhetoric (Rome, turn of the first and second centuries CE)’, transl. Anne Stevens. Clio. Women, Gender, History 2020/2, 52, 21-41.