Ruotsin valtakunnassa vallitsi vuodesta 1664 palveluspakko, joka perustui tuolloin annettuun palkollisasetukseen. Sen mukaan jokaisen, joka ei itse maksanut veroja eli käytännössä omistanut maata tai harjoittanut laillista ammattia, tuli olla veroa maksavan henkilön palveluksessa. Näin ollen merkittävä määrä väestöstä toimi (tai oli toiminut jossakin elämänvaiheessa) palkollisina. Palkollisasetus kuitenkin asetti ihmiset varsin eriarvoiseen asemaan ja tuotti yhteiskuntaan rakenteellista pätkätyötä lyhytkestoisten palvelussuhteiden muodossa. Toisaalta Ruotsin valtakunnassa oli 1600-luvulla jatkuva pulaa palkollisista, ja se näkyi Turussakin suoranaisena piikojen ja renkien houkuttelemisena pois palveluspaikastaan ja ottamaan vastaan pätkätyön jonkun muun palveluksessa.
Tarkastelen tässä kirjoituksessa syitä, jotka johtivat piikojen palvelusrikkomuksiin 1600-luvun Turussa. Olivatko kaupunkilaiset isännät ja emännät erityisen vaativia työnantajia, vai pettyivätkö piiat työn raskauteen odotettuaan helpompia päiviä kuin maaseudun palveluspaikoissa? Mitä nuoret naiset yleensä ottaen oikein odottivat kaupunkilaiselta palveluspaikalta ja miten he kokivat pätkätyöarjen haasteet?
Turun kaupunkiin saapui sen laajalta Varsinais-Suomen, Satakunnan, Hämeen ja osan Uuttamaata kattavalta markkina-alueelta runsaasti nuoria naisia palveluspaikan toivossa. Talouteensa piian pestanneet antoivat pestirahaksi vaihtelevia summia joistakin äyreistä yli taalariin. Lisäksi piialle kuului vuosisadan alkupuolella kahdeksan kuparitaalarin palkka, joka nousi vuosisadan mittaan kymmeneen taalariin, ja saattoi olla jopa 12 taalaria. Palkkaa täydensivät kengät ja liinavaatteet, joihin kuuluivat tavan mukaan ainakin sukat ja paidat. Kun piika jätti palveluspaikkansa ennen pestin päättymistä, vaati isäntäperhe häneltä lähes aina korvausta menetetystä työstä. Yleisimmin vaatimus koski sitä, että piian oli maksettava pestirahansa ja palkkansa suuruinen summa isännälle. Tämä meni piian omasta pussista, sillä hän ei ollut yleensä saanut palkkaa kesken työsuhteen, tai jos oli, niin silloin vain osan siitä. Piialla haluttiin maksattaa myös rikki menneet talousesineet tai pyykissä kadonnut vaate, vaikka sen oli vienyt narun ohi kulkenut varas.
Lääninkivalteri Krister Simonsson kertoi syksyllä 1647 vaimonsa pestanneen Valborg Knutsdotterin piiaksi kahdeksan taalarin vuosipalkalla sekä liinavaatteilla, sukilla ja kengillä, kuten oli tapana. Piika oli saanut lisäksi pestirahan 16 äyriä. Raatimies Lars Borgaren vaimo oli sittemmin houkutellut piian pois paikastaan ja omaan palvelukseensa. Kolmen päivän kuluttua piika oli lähettänyt pestirahat takaisin lääninkivalterille, jonka vaimo oli pyytänyt piikaa takaisin palvelukseensa todistajien läsnä ollessa. Piika ilmoitti ensin palauttaneensa pestirahat siksi, että hän aikoi mennä palvelukseen maalle, mutta joutui lopulta myöntämään, että hän oli mennyt Borgarelle. Valborg määrättiin maksamaan vielä samana päivänä lääninkivalterille tämän vaimon lupaama palkka.[1]
Muurarimestari Bogislaus Hornborg kertoi puolestaan pestanneensa 1689 Mikkelin päivän aikaan piiakseen Gertrud Mårtensdotterin koko vuoden ajaksi. Pestiksi hän antoi kuusi markkaa, ja lupasi palkaksi kymmenen kuparitaalaria, kolme paria kenkiä ja tavalliset liinavaatteet. Gertrud oli kuitenkin jättänyt paikkansa keväällä, kun isäntä ja emäntä olivat häissä. Hänen tuli maksaa Hornborgille pestirahansa ja vuosipalkkansa vahingonkorvauksena.[2]
Porvari Johan Poro taas kertoi vuonna 1698 ottaneensa Beata Jöransdotterin piiakseen edellisen Mikkelin päivän aikaan. Kun hän avioitui sittemmin, hän irtisanoi Beatan jo pääsiäisenä, ja antoi tälle palkaksi neljä karoliinia sekä pestirahaksi yhden karoliinin. Piika oli kuitenkin pilannut suuren osan hänen lankojaan kelvottomalla kutomisellaan. Langat Beata sanoi haluavansa korvata palkastaan ja pitää kankaan itse.[3]
Piikojen houkuttelijat
Piioista oli jatkuvasti pulaa ja heitä houkuteltiin laittomasti toisen palvelukseen kesken vanhan pestin. Tällaiset tapaukset päätyivät oikeuteen alkuperäisen työnantajan hakiessa oikeuksiaan tai korvausta menettämästään työntekijästä ja tämän talouteen tuomasta hyödystä. Tätä kaavaa noudatti esimerkiksi Anna Nilsdotteria koskenut oikeudenkäynti. Anna oli mennyt lokakuussa 1646 hovioikeuden asessori Gregorius Sylviuksen taloon ja ottanut piian pestin sekä pestirahan vastaan. Hän oli syönyt talossa kaksi vuorokautta, mutta sitten hänen sukulaisensa Sigfrid Tiuru oli tullut taloon houkuttelemaan hänet pois paikastaan. Anna määrättiin palauttamaan pestirahansa ja maksamaan asessorille vuosipalkkansa siitä haitasta, joka tälle koitui piian menetyksestä. Lisäksi sekä Tiuru että Anna määrättiin kolmen hopeamarkan sakkoon luvattomasta palveluksesta houkuttelemisesta.[4]
Piikojen ja muiden palveluksessa olevien tuli pysyä siinä taloudessa, johon heidän arkkunsa oli kannettu laillisen pestin jälkeen. Piiat yrittivät toisinaan jättää epämieluisan paikan kantamalla arkkunsa salaa toiseen taloon. He katsoivat, että heillä olisi oikeus lähteä talosta, kun heidän arkkunsakin oli muualla. Laki ei tosin hyväksynyt tällaista menettelyä. Lisäksi heidät oli merkitty henkirahan maksamisen yhteydessä laillisen palveluspaikkansa talouteen.
Esimerkiksi piika Maria Mickelsdotter kertoi porvari Simon Savon pyytäneen häntä piiakseen, ja hän oli mennyt tämän taloon kaksi viikkoa ennen joulua 1691 palvellakseen pääsiäiseen 1692. Maria oli saanut puoli karoliinia pestiksi. Hän kertoi palvelleensa uskollisesti, kunnes hänen veljensä viimeisillään raskaana ollut vaimo oli lähettänyt hänelle sanan tulla hoitamaan lapsiaan. Tilalleen Savon palvelukseen hän oli hankkinut sisarensa Karin Mickelsdotterin. Palvelusaikaa oli ollut jäljellä enää kolme viikkoa, minkä jälkeen Savo ei ollut antanutkaan hänen arkkuaan, kirkkovaatteitaan ja muuta omaisuuttaan hänelle. Savo sanoi pestanneensa piian koko vuodeksi ja maksaneensa tämän henkirahan siltä ajalta. Palkaksi hän oli luvannut kuusi taalaria. Oikeus katsoi, että Maria sai pitää Savolta saamansa neljä taalaria ja kenkäparin, mutta hänen oli maksettava henkirahansa tälle takaisin. Savon tuli puolestaan palauttaa Marian omaisuus.[5]
Piianpesti kaupungissa ei aina vastannut maalta tulleiden nuorten naisten kuvaa siitä, mitä he olivat odottaneet. Vika näyttää olleen tällöin isäntäperheen käytöksessä, mutta yhtä lailla piikojen omassa käytöksessä. Palveluspaikan työt saattoivat olla odotuksia raskaampia, tai ruoka huonoa. Piiat väittivät myös emäntiensä käyttäytyvän väkivaltaisesti. Oikeudessa puitujen juttujen käänteistä ei aina selviä, mikä osapuolten väitteissä oli totta. Raastuvanoikeus tuomitsi siitä huolimatta lain mukaan. Molemmat osapuolet tuottivat oikeuteen todistajia, joiden lausunnot olivat merkittäviä totuuden selvittämissä. Toisinaan piikojen väitteet huonosta kohtelusta voitiin näyttää toteen, mutta usein jouduttiin tyytymään heidän omaan sanaansa, sillä kyseessä oli emännän ja piian välinen asia, joka oli tapahtunut ilman todistavia silmäpareja. Päinvastaisiakin tapauksia ilmeni ja piikojen puheet voitiin osoittaa tyhjiksi
Pöytyältä kaupunkiin tullut piika Anna Eriksdotter tunnusti vuonna 1672 ottaneensa vuosipestin viidellä markalla puutarhurimestari Jöran Perssonin luona. Anna pakeni palveluksesta, sillä hän sanoi joutuneensa tekemään raskaita töitä. Ruoassa tai juomassa hänellä ei ollut valittamista, mutta hän ei halunnut enää palata paikkaansa. Annan tuli palauttaa pestinsä ja maksaa vuosipalkkansa kahdeksan taalaria.[7]
Palvelussuhde ei katkennut välttämättä piian syystä. Eräänä tavallisena syynä oli piian vakava sairastuminen, jolloin isäntäperhe katsoi, ettei heidän velvollisuutensa ollut huolehtia tuottamattomasta piiastaan. Kun Simon Skragge valitti vuonna 1673, että piika Malin Eriksdotter oli paennut hänen palveluksestaan, piika ilmoitti, ettei hän ollut saanut pestirahaa tai sopinut, kuinka kauan hän palvelisi Skraggella. Kun hän oli lisäksi sairastunut, oli hänet heitetty ulos talosta ilman omaa syytään.[8]
Hovioikeuden asessori Johan Wasseniuksen talouteen pestattiin vuonna 1662 ennen joulua piika Annika Henriksdotter yhden taalarin pestirahalla ja lupaamalla hänelle vuosipalkaksi 12 kuparitaalaria. Kevään tullen Annika kuitenkin pakeni paikastaan ja houkutteli vielä keittäjätär Kirstinin mukaansa. Annikan syntilistaan lisättiin vielä varkaus, sillä hän vei asessorin tyttären arkusta kymmenen taalarin plootun. Perustellakseen tekoaan Annika puhui kaupungilla, että asessorska Maria Ekenberg oli oikea tyranni. Annikan lisäksi syytettyinä olivat myös kaksi leskeä, jotka olivat ottaneet naiset ja heidän arkkunsa taloonsa muutamiksi öiksi. Leski Valborg Pyrri kertoi kyllä pitäneensä arkkua luonaan, mutta sanoi leski Brita Panun tyttärien kantaneen sen sitten äitinsä taloon. Brita väitti tyttäriensä tuoneen arkun äitinsä luo vastoin hänen tahtoaan. Brita lisäsi, ettei hän ollut tiennyt Annikan paenneen palveluksesta. Koska mainitut lesket olivat rikkoneet asessorin oikeutta piikaansa, he saivat tuomion. Annikan oli palattava paikkaansa tai maksettava isäntäperheelle aiheutunut vahinko, puhumattakaan emännän kunnian loukkaamisesta.[9]
Kirjanpitäjä Anders Orsse valitti vuonna 1690, että Malin Täräs oli houkutellut hänen piikansa Margareta Mattsdotterin ottamaan arkkunsa yöaikaan ja kantamaan sen Täräksen luo. Margareta tunnusti Täräksen houkutelleen hänet pois palveluspaikastaan, ja käskeneen hänen huolehtia, että hän saisi arkkunsa mukaan. Malinia sakotettiin teosta kuninkaallisen majesteetin vuoden 1686 palkollisasetuksen viidennen kohdan mukaan 40 hopeamarkalla.[10]
Nälkäiset piiat
Piikojen retoriikkaan kuului myös väittää oikeudessa nälkäänsä. Tällä he puolustelivat oikeuttaan lähteä palveluksesta ennen aikojaan. Oikeudenkäynnissä nämä väitteet kyllä kumoutuivat useimmiten, mutta joissakin tapauksissa ne johtivat emännän lupaamaan runsaampaa ruokapöytää.
Jalosyntyisen neito Margareta Stensdotter Tavastin kolme piikaa pakenivat palveluksesta vuonna 1670. Kaksi heistä valitti, että he saivat liian vähän ruokaa ja joutuivat tekemään työnsä paljain jaloin, niin että heillä oli suuret rakot. He olivat myös varmoja, etteivät tulisi samaan palkkaansa.[11]
Karin Jöransdotter kertoi porvari Simon Ruthin pestanneen hänet piiakseen Mikkelinä 1689. Koska Karin sai sanojensa mukaan liian vähän ruokaa palveluspaikassaan, oli hänen lähdettävä siitä. Karinin kanssa samassa leivässä piikana palvelleelta Annalta kysyttiin, eivätkö he saaneet tarpeeksi ruokaa. Tämä vastasi, että he saivat kyllä ruokaa aivan tarpeeksi. Porvari tarjoutui useaan kertaan ottamaan piian takaisin, mutta Karin kieltäytyi.[12]
Piika Anna Eriksdotter kertoi menneensä puolen vuoden palvelukseen välskäri Petter Staken leskelle Margareta Smidtille Mikkelistä 1689. Leski oli luvannut hänelle palkaksi kuusi taalaria, palttinaa paidan ylisiin ja parin kenkiä. Kengät hän oli saanut, mutta rahat ja palttinan emäntä oli pidättänyt Annan kadotettua hanhen ja rikottua joitakin kivitavara-astioita. Emäntä sanoi, että Anna oli ottanut pestin koko vuodeksi, ja tätä piikakaan ei voinut lopulta kieltää. Anna väitti vielä oikeusistunnon päätteeksi saaneensa liian vähän ruokaa palveluspaikassaan. Emäntä kuitenkin vapautettiin selvin sanoin piian vaateesta.[13]
Syytteet kelvottomuudesta
Isäntäperhe yritti lähes aina syyttää palveluksesta paennutta piikaansa epärehellisyydestä, kelvottomuudesta työnteossa tai varkaudesta. Toisinaan piian ja emännän sopu rikkoutui piian huolimattomuuden vuoksi.
Ratsumestari Henrik Falckenhagenin piiat Ingeborg Hansdotter ja Lisbeta Urbansdotter tunnustivat tammikuussa 1666, että heidät oli pestattu Mikkelin päivän aikaan palvelukseen. Kumpikin heistä oli paennut palveluksesta viikkoa ennen joulua, sillä emäntä Ebba Maria Fleming oli pahoinpidellyt pahoin Lisbetan, ja Ingeborg oli puolestaan polttanut huolimattomuuttaan talon saunan.[14]
Piika Maria Bertilsdotter sai puolestaan kuulla keväällä 1689 olevansa juoppo ja laiska. Maria kertoi menneensä Mikkelinpäivänä 1688 palvelukseen porvari Jöran Tammelaiselle. Hän oli saanut heti pestinä kolme markkaa ja Tammelaisen vaimo oli luvannut hänelle vielä toisen mokoman. Vaimo olikin sanonut hänet irti palveluksesta ennen aikaansa. Maria esitti oikeudelle Rymättylän kirkkoherra Michael Castrenin allekirjoittaman todistuksen, jonka mukaan hän oli käyttäytynyt moitteettomasti palvellessaan kirkkoherran äitiä joitakin vuosia. Tammelainen väitti puolestaan, että hänen vaimonsa oli pestannut piian ilman miehensä lupaa tämän ollessa Tukholmassa. Hänen mukaansa piika oli juopotellut päivittäin ja jättänyt tehtävänsä hoitamatta, joten hänet oli pakko sanoa irti. Tammelaisen mukaan Maria oli lyönyt humalassa porvarin lapsia ja polttanut rukissaan kehrättävänä olleen pellavan. Oikeus päätyi siihen, että Marian tuli saada puolet palkastaan viisi taalaria. Ja jos Mariaa haluttiin syyttää varkaudesta, voisi asiassa kantaa erillisessä jutussa.[15]
Piika Karin Grelsdotter kertoi menneensä Mikon päivän aikaan 1690 puoleksi vuodeksi palvelukseen porvari Mickel Wargin vaimolle Anna Jöransdotterille. Kun hän oli lähdössä palveluksesta, oli emäntä lyönyt häntä. Emäntä väitti oikeudessa piian ottaneen pestin koko vuodeksi ja saaneen pestinä 1:16 kuparitaalaria ja lupauksen kymmenen kuparitaalarin palkasta. Emäntä myönsi lyöneensä piikaa kerran tämän laiminlyöntien ja suuren suun vuoksi. Anna-emäntä halusi osoittaa väitteensä todeksi, ja hän meni todistajan kanssa kysymään pestuutilaisuudessa läsnä olleelta Margareta Simonsdotterilta, kuinka pitkäksi aikaa piika oli ottanut pestin. Margareta sanoi Karinin ottaneen pestin koko vuodeksi. Kun piika Karinkin oli mennyt puolestaan Margaretan luo saadakseen tämä perumaan sanansa, oli emäntä lyönyt Karinia uudelleen. Emäntä Anna sanoi piikansa Karinin käyttäneen suurta suuta häntä kohtaan, ja tämän olevan edelleen lain mukaan hänen piikansa. Todistajana toiminut Margareta tuli katumapäälle ja antoi seuraavana päivänä uuden todistuksen, jossa hän ilmoitti Karinin ottaneen pestin vain puoleksi vuodeksi. Oikeus päätyi emännän kannalle ja määräsi Karinin palaamaan palvelukseen tai maksamaan emännälleen puolen vuoden palkan viisi taalaria.[16]
Vaihtamalla paranee?
Suurin osa piikojen ja heidän isäntäväkensä välisistä palvelussuhteista hoitui ilman huomauttamista. Ongelmien ilmaantuessa isäntä tai emäntä haastoi tavallisimmin piian oikeuteen vastaamaan taloudellisiin vaatimuksiin. Piiat eivät arkailleet selittää oikeudelle asemaansa ja palveluksensa rikkomisen syitä. Piikojen syyksi katsottu korvausvelvollisuus sovittiin useimmiten ilman heidän suurempaa protestointiaan. Tällöin pestin ottaneet naiset olivat valmiita maksamaan siitä, että he saattoivat siirtyä toisen palvelukseen. Toisinaan kyse näyttää olleen siitä, että he eivät olleet tyytyväisiä valintaansa, vaan hakivat jotakin mielekkäämpää elämäänsä. Vain harvat piiat esiintyvät useamman kerran tällaisessa tilanteessa, joten asiat paranivat todennäköisesti paikkaa vaihtamalla.
Piikoja syytettiin huolimattomuudesta palveluksessa, vastahakoisuudesta täyttää heille annettuja tehtäviä tai taloustavaroiden rikkomisesta ja kadottamisesta. Monet heistä saivat lisäksi ristikseen varkaussyytteen otettuaan perheen omaisuutta omavaltaisesti korvaamaan menettämäänsä palkkaa. Nämä seikat eivät näytä kuitenkaan estäneen heitä saamasta heti uutta palveluspaikkaa. Tämä ilmenee oikeusjutuista, joissa heidät mainitaan jatkossa.
FT Veli Pekka Toropainen
Kirjoittaja on Turun yliopiston Arkeologian ja Suomen historian oppiaineiden tutkija ja erikoistunut Turun 1600-luvun naisten historiaan. Toropainen osallistuu Pätkätyön pitkä historia -projektiin, jota johtaa FT Ella Viitaniemi (TAU).
Alkuperäislähteet:
Kansallisarkisto (Digitaaliarkisto, Helsinki)
Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:171−z:220 (1639−1712)
Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:1−z:81 (1623−1712)
Painetut lähteet
Kuningalisen Maijestetin ASETOS ja Käsky/ Palckawäest ja Palckolisist. Prändäty Turusa/ Pietari Hannuxen Pojalda Acad. Typ. Anno 1664. Kansallisarkisto Turku, Kruunusarja.
Kirjallisuus
Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria 2009: Noitavaimo ja neitsytäiti. Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Atena. Jyväskylä.
Lindström, Dag 1988: The Law and the Courts. Crime and Social Control in Medieval and Early Modern Swedish Towns. (Eva Österberg & Dag Lindström) Acta Universitatis Upsaliensis. Studia Historica Upsaliensia 152. Uppsala.
Miettinen, Tiina 2012: Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun. Akateeminen väitöskirja. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampereen yliopisto.
Taussi Sjöberg, Marja 1996: Rätten och kvinnorna. Från släktmakt till statsmakt i Sverige på 1500- och 1600-talet. Atlantis. Stockholm.
[1] KA z:173, TKO 8.11.1647, 77−77v.
[2] KA z:198, TKO 2.9.1691, 254−255.
[3] KA z:205, TKO 13.7.1698, 337−338.
[4] KA z:173, TKO 31.10.1646, sp.
[5] KA z:199, TKO 25.5.1692, 236−240.
[6] KA z:187, TKO 5.12.1671, 530.
[7] KA z:188, TKO 11.3.1672, 77.
[8] KA z:188, TKO 30.7.1673, 183.
[9] KA z:182, TKO 30.4.1663, 138−139.
[10] KA z:197, TKO 8.7.1690, 226.
[11] KA z:188, TKO 8.3.1672, 73−75.
[12] KA z:197, TKO 10.1.1689, 6−7.
[13] KA z:198, TKO 20.4.1691, 136−137.
[14] KA z:184, TKO 31.1.1666, 26.
[15] KA z:197, TKO 30.3.1689, 98−99.
[16] KA z:198, TKO 25.4.1691, 138−139.