Suomessa sivistyneistön sukukäsitys rakentui 1800-luvulla sukunimen ympärille. ”Suku” sai alkunsa, kun kantaisän katsottiin erottautuneen talonpoikaisesta massasta kouluttautumalla ja omaksumalla sukunimen, joka alkoi periytyä mieslinjassa. Tieto suvun alkuperästä muodostui kielipoliittisista syistä aikalaisille tärkeäksi: polveutuiko kantaisä suomalaisista talonpojista vai muualta Suomeen muuttaneista. Erityisen hyvin sukunimen merkitys suvun identiteetille ilmenee Snellmanien sukunimikiemuroissa 1600-luvulta 2000-luvulle.
Snellman-suvun alkuperä nousi 1800-luvun lopulla erityisen kiinnostuksen kohteeksi, koska filosofi ja valtiomies Johan Vilhelm Snellman (1806–1881) nostettiin suurmiehen asemaan suomalaisuuden herättäjänä. Sukutaustalla oli poliittista merkitystä, sillä keskeinen kysymys kuului: oliko J.V. Snellman suomalaista vai ulkomaalaista sukujuurta?
Fennomaaneille tuli tärkeäksi todistaa sukututkimuksen avulla ajan merkkihenkilöiden polveutuminen suomalaisista talonpojista, jotka koulutielle päädyttyään olivat omaksuneet ruotsin kielen ohessa ruotsin- tai latinankielisen sukunimen. Sukututkimuksella haluttiin kumota epäilys, että suomalainen sivistys ja taide olisivat Suomeen muuttaneiden germaanistaustaisten sukujen ansiota.
Vuosina 1879–1883 julkaistiin Biografinen nimikirja. Elämänkertoja Suomen entisiltä ja nykyajoilta. Sarjan kahdeksas vihko esitteli Snellman-suvun. Kantaisäksi merkittiin tullimies Juhana Iisakinpoika Snellman (1689–1759), jonka isän kerrottiin olevan talonpoika Iisalmesta. Juhana Iisak oli päätynyt Oulun triviaalikouluun, jossa hän sai ahkeruutensa ja hyvän luonteensa takia rehtorilta sukunimen ”Snellman”. Lisäksi esitettiin tieto, jonka mukaan Snellman olisi käännös nimestä Virkkunen. Suomalaisuutta haluttiin korostaa kääntämällä etunimet ruotsinkielisistä asiakirjoista suomenkieliseen muotoon.
Nimikirjan tiedot Snellmaneista olivat perimätietoa, jonka lähde on tuntematon. Perimätietoon vaikutti ehkä se, että kantaisäksi nimetyn Juhana Iisakinpojan jälkeläisiä oli asettunut Savoon, jossa heitä eli maanviljelijöinä 1800-luvun lopulla. Sukutaustan savolaisuus tuntui aikalaisten silmissä uskottavalta. J. V. Snellman mahdollisesti itsekin piti sukuaan savolaisena. Olihan hän elossa vielä vuonna 1878, kun aineiston keruu alkoi Biografiseen nimikirjaan. Tietoja oli keräämässä Johannes Reinhold Aspelin, jonka äiti oli Gustava Snellman. Kokoajana toimi myös Thiodolf Rein, joka julkaisi vuonna 1895 J. V. Snellmanin kootut teokset. Rein kirjoitti teoksensa esipuheessa J.V. Snellmanin suvun olevan Pohjois-Savosta ja nimeltään Virkkunen.
Käsitys Snellmanien Virkkunen-nimestä vakiintui pitkäksi aikaa. Tilanne mutkistui, kun suvun taustaa tutkittiin tarkemmin. Snellman-suku esiteltiin laajemmin vuonna 1901 Axel Bergholmin toimittamassa matrikkelissa Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja. Juhana Iisakinpoika ei ollutkaan suvun kantaisä eikä hänen isänsä talonpoika Savosta, vaan tullikirjuri Hans Snellman Oulusta. Hans Snellmanin isäkin löytyi asiakirjoista: hän oli kristiinankaupunkilainen räätäli ”Olavi Juhananpoika ” tai Olof Jönsson.
Raastuvanoikeuden pöytäkirjojen perusteella uusi kantaisä ”Olavi Juhananpoika” vaikutti riitaisalta ja kaikkea muuta kuin sopuisalta (snäll). Perimätietoa Virkkusista ei hylätty, sillä sukutaustan suomalaisuus oli 1900-luvun alussa keskeinen osa J.V. Snellmanin suurmiesidentiteettiä. Sen oli ”pakko” olla suomalainen ja mielellään savolainen, jotta se oli riittävän kaukana ruotsinkieliseltä rannikolta. Lehtikirjoituksissa suvun suomalaisuutta perusteltiin sukunimen kautta: katsottiin, että oikeastaan sana snäll tarkoitti suomeksi myös virkkua. Joku jopa keksi vääntää nimen Snellman suomeksi muotoon Näppäräinen, jonka synonyymiksi sopi Virkkunen.
Vuonna 1906 juhlittiin J.V. Snellmanin syntymän satavuotisjuhlaa. Tuolloin tuhannet suomalaiset ottivat itselleen suomenkielisiä sukunimiä. Etukäteen odotettiin, että Snellman-suvun jäsenet muuttaisivat joukolla sukunimensä takaisin sen ”alkuperäiseen” muotoon Virkkuseksi. Teoria Virkkusista ei ollut riittävän uskottavalla pohjalla. Juhlavuonna 1906 sukunimensä muutti Virkkuseksi vain neljä Snellman-suvun jäsentä: kaksi miestä ja kaksi naista. Seuraus oli, että sukuun muodostui kaksi uutta sukuhaaraa, joiden sukunimenä oli Virkkunen.
Kantaisä Olof Jönsinpoika Snellmanin taustan etsiminen jatkui. Armas Luukon Pohjois-Pohjanmaan historiasta haettiin Virkkus-teorialle tukea, sillä Limingan eräkalastajien joukosta löytyi sukunimeä Virkkunen. Virkkusten ja Snellmanien muinaiselle yhteydelle ei kuitenkaan löydetty todisteita. Arvi Ilmoniemi selvitti vuonna 1961 Olof Jönsinpojan ilmaantuneen asiakirjoihin vuonna 1654. Hänen mukaansa sukunimi kirjoitettiin tuolloin muodossa ”Snällman.” Ilmoniemi arvioi, että Olof Jönsinpoika Snällman oli mahdollisesti Ruotsista, mutta lisäsi: ”ken taitaa sanoa, että häneltä olisivat puuttuneet myös suomalaisena-olemisen edellytykset?”
Kun asiakirjat eivät antaneet vastausta Olof Jönsinpojan taustasta, apuun otettiin etymologia. Sukunimen muotoa ja esiintymistä Euroopassa etsittiin pitkään ja hartaasti. Suvun tutkijat kallistuivat 1960-luvulla siihen, että Snellmanien juuret olisivat Saksassa, koska sukunimeä muodossa Schnellman löytyi Innsbruckin seudulta, Baijerista ja Thüringenista. Kielitieteellinen pohdinta jatkui snel/schnell-sanan merkityksistä saksan ja muinaisyläsaksan kielissä. Sveitsissä Schnellman-nimi löytyi keskiajan asiakirjoista, mikä innosti kiehtoviin spekulaatioihin. Jopa ristiretkiritarit nousivat suvun taustan pohdinnoissa esiin. Parhaassa tapauksessa Olof Jönsinpoika Snällmanille löytyisi suora mieslinja aina 1300-luvulle asti. Laajat arkistotutkimukset Euroopassa eivät antaneet selkeitä vastauksia. Kokonaan poissuljettu kysymys tuntui olevan se, käyttikö Olof Jönsinpojan isiltä perittyä sukunimeä vai omaksuiko hän sen vasta 1650-luvulla.
Avuksi Snellmanien ja Schnellmanien välisen yhteyden selvittämiseen tulivat 2000-luvulla kaupalliset DNA-testit. Vuonna 2006 Snellman sukuseuran jäseniä matkusti Sveitsiin tutkimaan asiakirjoja ja ottamaan dna-näytteitä Schnellmaneilta. Mukana oli YLE:n tiedetoimittaja ja kuvaaja (Tutkittu juttu – Etsintäpartio Snellman). Y-DNA-tulokset suomalaisten Snellmanien ja sveitsiläisten Schnellmanien välillä eivät kuitenkaan johtaneet toivottuun tulokseen.
Uusimmat DNA-testit kertovat, että Snellman-suvun mieslinja Suomessa kuuluu R-haploryhmään ja sen läheisimmät osumat viittaavat Keski-Ruotsiin. Olof Jönsinpoika -niminen mies ilman sukunimeä lienee siis muuttanut Ruotsista Suomeen. Lopputulos olisi 1800-luvun lopulla otettu vastaan nyreästi. Suuren suomalaisuuden puolestapuhujan J.V. Snellmanin mieslinja olikin ”ruotsalainen”, mikä olisi ollut fennomaaneille raju arvovaltatappio. Tänä päivänä asiaan voi suhtautua jo ilman tunnekuohua. Geneettisesti ajatellen Ruotsikin on ollut pelkkä välietappi R-haploryhmän miesketjun tuhansien vuosien vaelluksella Afrikasta kohti Suomea ja räätäli Olof Jönsinpoikaa, joka ilmeisesti omaksui 1650-luvulla lisänimekseen ”Snällman,” joka parissa sukupolvessa muotoutui Snellmaniksi.
Tiina Miettinen
Historian dosentti, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Lähteet:
Biografinen nimikirja. Elämänkertoja Suomen entisiltä ja nykyajoilta (1879–83). Helsingfors: G.W. Edlund.
Ilmoniemi, Arvi (1961): Olof Jönsson Snellman Kristiinankaupungissa. Genos (32) 1-2. Helsinki: Suomen Sukututkimusseura.
Laiho, Pertti (toim.) (2013): Snellman-suku: Olof Jönsson Snellmanin jälkeläiset. Helsinki: Snellmanien sukuyhdistys.
Miettinen, Tiina 2029: Juuria ja juurettomia. Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle. Atena Kustannus.
Sananen J.W. Snellmanin suvusta. Kaiku 11.05.1904 no 54.
Snellman suku. Uusi Aura 12.05.1906 no 55 B (3-päiv. painos)
Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja (1901). Suomen muinaismuistoyhdistyksen puolesta toimittanut Axel Bergholm. II osa. Helsinki: Otava.