Kun nyt olemme tilanteessa, jossa yliopistot – tai pikemminkin niiden humanistiset oppiaineet – joutuvat sopeuttamaan toimintaansa supistuviin resursseihin, ’poisvalinta’ kohdistuu usein juuri näihin näennäistuottamattomiin oppiaineisiin. Tällöin ei oteta huomioon niiden kansainvälistä tutkimusprofiilia, ei niiden perinteitä tai merkitystä kulttuurille, mutta ei myöskään niiden opetuksen ja tutkimuksen kerrannaisvaikutuksia. Kerrannaisvaikutukset kuitenkin ulottuvat laajalle, eikä niitä voi mitenkään arvioida kyseisten oppialojen tutkintomäärillä, ei edes tutkimusvolyymillä. Sivistyksen arvoa yhteiskunnalle on toki vaikea laskea euroissa, mutta sen rapautumisen huomaa kyllä – myös taloudellisesti.
Klassiset kielet ja antiikin kulttuuri ovat kiistämättä länsimaisen kulttuurin perusta, mutta kun nyky-yhteiskunnassa taloudellisesta tuottavuudesta on tullut kuin huomaamatta itseisarvo, yksin kulttuuriperintöön tai sivistykseen on vaikea vedota tiedekuntien budjettivajeiden edessä. Viimekätinen vastuu onkin Opetus- ja kulttuuriministeriöllä: sen tulisi tarkistaa rahanjakomallejaan niin, ettei yksittäisten yliopistojen talouslaskelmointi ikään kuin sivutuotteena uhkaa lopettaa kokonaisia tutkimusaloja Suomesta.
Klassisten kielten ja kirjallisuuden tutkimus, opetus ja osaaminen on perusedellytys koko antiikin- ja keskiajantutkimuksen monitieteiselle ja kansainvälisesti korkeatasoiselle kentälle. Uudella ajalla, aina 1800-luvulle asti, on klassisilla kielillä tuotettu paljon tutkimuksen kannalta keskeistä materiaalia ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Kaikkien näiden aikakausien alkuperäislähteiden tutkimus vaatii klassisten kielten hallintaa. Esimerkiksi historia, arkeologia, kirjallisuudentutkimus, teologia, filosofia, kielentutkimus ja oikeustiede ovat kaikki riippuvaisia korkealaatuisesta antiikin kielten osaamisesta. Myös varhaisen historian jatkuva tarkoitushakuinen hyväksikäyttö julkisissa yhteyksissä vaatii vastavoimakseen alkuperäislähteisiin perustuvia tieteellisiä tutkimuksia ja julkisia puheenvuoroja.
Antiikintutkimukselle olisi siis kiistatta sijansa Suomessa myös tulevaisuudessa. Silti erilaiset yksittäiset vetoomukset – kuten tämä teksti, helmikuussa Triviumin nimissä laadittu, tai yksittäiset mielipidekirjoitukset – katoavat helposti erilaisiin mustiin aukkoihin ja ne on helppo ohittaa. Onkin pohdittava, miten edunvalvonta klassisten kielten opetuksen ja tutkimuksen olemassaolon sekä antiikintutkimuksen olemassaolon suhteen olisi järjestettävä. Vähintäänkin seuraavat asiat vaatisivat huomiota ja yhteistyötä:
- Antiikintutkimuksen päivien järjestäminen
- Valtakunnallisen jatkokoulutuksen koordinointi (esim. antiikintutkimuksen päivien yhteydessä)
- Suomalaisen antiikintutkimuksen tiedotus- ja portaalisivuston ylläpitäminen (tai ainakin sen koordinoiminen) internetissä
- Edunvalvonta ja tiedotus suhteessa yliopistoihin, OKM:ään ja medioihin
- Yhteistyön edistäminen eli antiikintutkimuksen alaan kuuluvien instituutioiden (kv-instituutit, yliopistojen oppiaineet, tieteelliset seurat) esitelmätoiminnan ja jopa yhteiskurssien suhteen (meillä Suomessa voisi olla esimerkiksi kansallisia etäkursseja klassisten kielten alkeista)
- Laajojen tutkimushankkeiden (mm. huippuyksiköt) sparraus ja koordinointi
Olisi välttämätöntä, että Suomessa olisi taho, joka voisi toimia antiikintutkimuksen suhteen unilukkarina ja koordinoijana – jos ei peräti järjestäjänä ja toimijana. Vain instituutiot voivat kantaa yli katkosten, joita tehtävien perustaminen ja lakkauttaminen, eläköitymiset, sekä vaihteleva innostus aiheuttavat. On harmillista, että vuonna 1997 esitetyt näkemykset antiikintutkimuksen ongelmista ovat pitkälti vielä ajankohtaisia ja ratkaisematta, kun taas tuolloinen optimismi on osoittautunut toiveajatteluksi. Tässä taustalla ovat tutkimusalan yhteistyön hajanaisuus sekä rakenteiden kehittymättömyys.
Säästäisi vaivaa, mikäli jo olemassa oleva yhdistys voisi ottaa vastuun edellä mainituista tehtävistä. Ensisijaisesti mielessäni on tietysti Klassillis-filologinen yhdistys – mutta koska yhdistys jo nimeltään viittaa varsin spesifiin sektoriin antiikintutkimuksen piirissä, ja koska tavoitteena pitäisi olla kerätä mahdollisimman laajasti alan toimijoita ja instituutioita, pelkään, että olisi nähtävä sellainen vaiva, että perustettaisiin erityinen Antiikintutkimuksen seura (Mitä, eikö sellaista jo ole, kommentoivat tähän ajatukseeni historioitsijakollegani). Tämä seura toimisi koordinoivana kattoelimenä kaikille antiikkia, antiikin kulttuurien ja yhteiskuntien eri aspekteja sekä niiden jälkivaikutusta tutkiville henkilöille ja yhteisöille. Luonnollisesti seuran tulisi hakeutua TSV:n jäseneksi, sen pitäisi ottaa sekä yksilö- että yhteisöjäseniä, ja sen sääntöjen pitäisi jotenkin varmistaa tieteellinen laaja-alaisuus sekä jäsenkunnassa että hallituksessa. Mutta mitähän Klassillis-filologisen yhdistyksen hallitus tällaisesta ajattelee?
Mikäli tässä asiassa vallitsisi edes jonkinlainen yksimielisyys, innostusta heräisi ja ryhdyttäisiin heti toimiin, Antiikintutkimuksen seuran perustava kokous voisi olla myöhemmin tänä vuonna, ja seuraaviin Antiikintutkimuksen päiviin mennessä (tammi-helmikuussa 2025 (?), Turku) yhdistys olisi jo vakiinnuttanut toimintansa alan edunvalvontayhteisönä. Jos tällaista uutta seuraa mielestäsi tarvitaan, lähdetkö mukaan, otatko vastuuta, ryhdytkö miettimään sääntöjä ja konkretisoimaan toimintaa? Yhdessä olemme vahvempia – concordia res parvae crescunt.
Ville Vuolanto (ville.vuolanto@tuni.fi)
Yliopistonlehtori, historia (latinankielinen kulttuuri ja latinan kieli)
Triviumin varajohtaja, Tampereen yliopisto
Lisää aiheesta
Maijastina Kahlos, ’Antiikki päivänvaloon! Miten nostamme profiilia tutkimuksessa ja julkisuudessa’. Blogikirjoitus 11.2.2018 (ja Folium Classicum 1/2018), https://maijastinakahlos.net/antiikki-paivanvaloon/
Ville Vuolanto, ’Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus’. Trivium -blogi 28.2.2018, https://research.tuni.fi/trivium-fi/articles/suomalaisen-antiikintutkimuksen-tila-ja-tulevaisuus/