Professorin tutkimusaihe löytyi S-marketin kassalta

Miten sinusta tuli suomen kielen professori? Kysymys saa Johanna Vaattovaaran hymyilemään. Tarina on pitkä ja monipolvinen. Kyse ei ollut mistään lapsuuden haaveesta, jota Vaattovaara olisi määrätietoisesti lähtenyt toteuttamaan. Ei sinne päinkään.

Vaattovaara piti lukion jälkeen neljä välivuotta. Lukio oli mennyt miten kuten. Hän oli sitä varten joutunut muuttamaan Inarin syrjäkylältä Ivaloon nuorten asuntolaan. Bilettäminen oli ollut tärkeämpää kuin opiskelu.

Olen hyvä esimerkki siitä, miten monet nuoret eivät ole heti lukion jälkeen kypsiä päättämään, mitä haluavat tulevaisuudessa.

Välivuosina Vaattovaara oli puuhastellut kaikenlaista: muun muassa työskennellyt kunnan puhelinvaihteessa ja kalanviljelylaitoksella, opiskellut Rovaniemellä kansanopistossa hetken venäjää ja sen jälkeen lasten taidekasvatusta sekä kiertänyt nukketeatteriporukan kanssa vuoden verran. Hän oli tutustunut baarissa nykyiseen mieheensä ja sen jälkeen muuttanut tämän kanssa vuodeksi sähköttömälle mökille Tornionlaaksoon. Mökillä elettiin järvikalalla viikonpäivistä välittämättä ja kyläkaupassa ruokalaskuja kuitattiin marjanpoiminnalla.

— Olin nuori ja haahuilin. Olen hyvä esimerkki siitä, miten monet nuoret eivät ole heti lukion jälkeen kypsiä päättämään, mitä haluavat tulevaisuudessa, Vaattovaara sanoo.

Kirjastossa käteen osui Virittäjä-lehti

Vaattovaaran kiinnostus suomen kielen opiskelua kohtaan heräsi yllättäen tammikuussa 1992, jolloin hän työskenteli harjoittelijana Rovaniemen kulttuuritoimessa. Hän oli pakkasilla kaupunginkirjastossa lämmittelemässä. Hän seisoskeli odottelemassa kollegaansa, kun käsiin osui Virittäjä-lehti.

— Luulin, että se oli musiikkilehti, mutta se käsittelikin kieltä. Huomasin, että en tajua siitä mitään, mutta se oli tosi kiinnostavaa. Lehteä lukiessani sain ahaa-elämyksen ja päätin, että haluan suomen kielen tutkijaksi, Vaattovaara kertoo.

Huomasin, että en tajua siitä mitään, mutta se oli tosi kiinnostavaa.

Vaattovaara kysyi siltä seisomalta kirjaston työntekijältä, miten yliopistoon haetaan. Tuolloin ei ollut käytössä internetiä, mutta kirjastosta löytyi hakuoppaita. Vaattovaara alkoi päntätä valintakokeisiin. Motivaatio oli korkealla, sillä hän tiesi viimein, mitä halusi. Kesällä tuli yliopistosta ilmoitus, että hän oli saanut opiskelupaikan.

Miksi ’saaphat jalkkaan’ eikä ’jalkhaan’?

Vaattovaaralle oli selvää heti opintojen alusta alkaen, että hän haluaa tehdä väitöskirjan ja ryhtyä tutkijaksi. Ei ollut kuitenkaan helppo päättää, mitä ryhtyisi tutkimaan. Hän suoritti huvikseen kolme eri teemaista suomen kielen kandidaattiseminaaria ja teki neljännen tutkielmansa unkarin kielestä. Lopulta koukuttava tutkimusaihe löytyi sattumalta.

Vaattovaara kävi usein miehensä perheen mökillä Torniojokilaaksossa Pellossa — samalla mökillä, jossa oli aiemmin asunut vuoden. Paikallinen murre oli tullut tutuksi. Toisen vuoden suomen kielen opiskelijana hänen korviinsa osuivat eräänä päivänä Pellon S-marketin kassalla äidin torut pikkupojalleen. Poika oli potkaissut kumisaappaat jalastaan ja äiti kivahti: ”Nyt panet net saaphat jalkkaan.”

Äidin tokaisu alkoi kiinnostaa Vaattovaaraa. Tavallinen murremuoto olisi ollut ”jalkhaan”. Miksi äiti ei sanonut niin? Tiedettiin kyllä, että peräpohjalaisissa murteissa h saattaa joskus assimiloitua eli sulautua viereiseen konsonanttiin, mutta aiemman tutkimustiedon mukaan harvoin.

Olisiko muutos yleistynyt vai oliko äidin tokaisu vain harvinainen sattuma?

— Aloin miettiä, olisiko muutos yleistynyt vai oliko äidin tokaisu vain harvinainen sattuma. Päätin, että asiaa pitäisi selvittää. Keräsin aineistoa Pellossa yläkoululaisten, lukiolaisten ja heidän vanhempiensa ikäluokan parissa.

Niistä syntyi kandityö ja gradu. Aineistot osoittivat, että ”jalkkaan” tyyppinen tasoittuminen eli h:n sulautuminen oli Pellossa yleistynyt, mutta samalla h oli vahvistunut tietyissä muissa kielellisissä rakenteissa.

Vaattovaaran tiedonjano kasvoi. Häntä alkoi kiinnostaa, mihin eri suuntiin muutokset tapahtuvat, ja miten ne ovat yhteydessä kielenkäyttäjien kielitietoisuuteen ja ympäristösuhteeseen. Mikä saa tietyt ”vanhanaikaiset” murrepiirteet säilymään? Vuonna 2009 julkaistussa väitöskirjassaan Vaattovaara selvitti h:n vaihtelua pellolaisnuorten ympäristösuhteen ja siihen kytkeytyvän kielitietoisuuden ja -asenteiden näkökulmasta: ”Meän tapa puhua – Tornionlaakso pellolaisnuorten subjektiivisena paikkana ja murrealueena”.

 

 

Syntinen stadin ässä

Väitöstutkimuksen jälkeen Vaattovaara pääsi mukaan professori Marja-Leena Sorjosen johtamaan sosiolingvistiseen tutkimushankkeeseen, jossa tutkittiin Helsingin puhesuomien monimuotoisuutta ja pääkaupunkiseutua suomalaisten kieli-ideologioissa. Pitkään Vaattovaaran tutkimuksen keskiössä ollut h-äänne vaihtui s-äänteeseen.

— Yhtenä monien muiden piirteiden joukossa minua kiinnosti, miksi suomalaiset kuvittelevat, että on olemassa jotain sellaista kuin ”helsinkiläinen s”, jota kielitiede ei tunne, Vaattovaara kertoo.

Pienestä osatutkimuksesta paisui laajempi tutkimusten sarja, jota Vaattovaara teki yhdessä Mia Halosen ja sittemmin myös Heikki Paunosen ja historiantutkija Samu Nyströmin kanssa. Ilmeni, että S:n mysteeri ulottui pitkälle historiaan.

Tapaus s valottaa suomalaisten kieli-ideologista ajattelua ja sen historiaa laajemminkin.

Sihisevästä ässästä moitittiin 1800-luvun loppuolella Helsingissä uuden Suomalaisen Teatterin naisnäytteilijöitä, joiden oli tarkoitus toimia hyvän suomen mannekiineina. He olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja äänsivät s:n juuri laadittujen suomen kielen normien mukaan liian etisesti ja terävästi. Tästä syntyi myytti ”stadin ässästä”, joka on elänyt vuosikymmenten yli. Yhä tänä päivänä käsityksen taustalta löytyy ennakkoluuloja ja vastakkainasettelua Helsingin ja muiden alueiden, etenkin maaseudun, välillä.

— Jännittävä tutkimushavaintomme alkuvaiheessa oli, että mitkä tahansa ässät voidaan kuulla helsinkiläisinä, jos puhuja muuten mielletään helsinkiläiseksi. Tätä ilmiötä oli pakko kaivella tarkemmin.

Tutkimusten pohjalta syntyi vertaisarvioitu tietokirja ”Stadin syntinen s”.

— Tapaus s valottaa suomalaisten kieli-ideologista ajattelua ja sen historiaa laajemminkin.

Tutkimus ja opetus kietoutuvat yhteen

Kun Vaattovaara oli ollut aikansa tohtoritutkijana väitöksensä jälkeen, Helsingin yliopistossa avautui haettavaksi uudenlainen, tutkimusta ja kehittämistä sisältävä kielten alan yliopistopedagoginen tehtävä. Se kiinnosti, koska muutoin näköpiirissä oli vain pätkätöitä tutkimusprojekteissa ja epävarmuutta elannosta. Vaattovaara päätti hakea — ja tuli valituksi.

— Siitä tuli uramutka, joka kesti lopulta seitsemän vuotta. Sen jälkeen en ole enää koskaan osannut asettaa vastakkain tutkimusta ja opetusta. Usein yliopiston kolme päätehtävää, opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, halutaan pitää erillään. Minun päässäni ja toiminnassani ne kuitenkin kietoutuvat saumattomasti yhteen, Vaattovaara kertoo.

On melkein hassua, että vasta nyt 2020-luvulla tästä aletaan innostua enemmän.

Tämä näkyy myös Vaattovaaran nykyisissä tutkimusprojekteissa. Arkisuomet-hankkeessa järjestetään keväällä 2024 virtuaalinen kielitiede-TET-jakso, jossa lukiolaiset eri puolilta Suomea voivat tutustua kielentutkimukseen ja olla mukana tekemässä sitä.

— Haluan kehittää tällaista osallistavaa kansalaistieteellistä tutkimusta. Se on nouseva trendi kielitieteessä — ja on jo aikakin. On melkein hassua, että vasta nyt 2020-luvulla tästä aletaan innostua enemmän, kun on ollut jo vuosikymmeniä tiedossa, että kielen muutos tapahtuu kielenkäyttäjien toiminnassa.

Vaattovaara uskoo, että kielenkäyttäjiä osallistamalla syntyy myös uusia oivalluksia, jotka vievät tutkimusta eteenpäin.

Yliopistopedagogin vuosien jälkeen Vaattovaara päätyi hieman sattumalta takaisin alkuperäiselle urapolulleen. Hän aloitti vuonna 2017 suomen kielen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa.

Kielenkäytön murros haastaa tutkijoita

Viime vuosikymmeninä vuorovaikutuksessa on tapahtunut iso muutos sosiaalisen median ja digitaalisen viestinnän kehityksen myötä.

— Joululomalla perheemme teini ei liikahtanut mihinkään, mutta oli koko ajan kiinni sosiaalisissa verkostoissa, koko ajan vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että käytämme nykyisin kieltä moninaisilla tavoilla myös sormenpäillämme, monenlaisiin verkostoihin kiinnittyneinä. Kieli ei ole vain puhetta vaan monimodaalista vuorovaikutusta, jossa esimerkiksi emojit ja kuvat ovat mukana, Vaattovaara toteaa.

Vaattovaara haluaa kielentutkijana ymmärtää, millaisia muutoksia kielenkäytössä tapahtuu ja miten kieli elää arkikäytössä erilaisissa ympäristöissä. Tutkimustietoa siitä, miten esimerkiksi kansainvälistyminen ja digitaalinen murros ovat vaikuttaneet kielenkäyttöön, on toistaiseksi melko vähän.

— Me kielitieteilijät menemme mielellämme kieli edellä, mutta eihän ihmiset tee niin. He menevät asiat ja toiminta edellä, ja kielelliset valinnat ovat osa sitä toimintaa.

Vanhempi sukupolvi saattaa ahdistua, kun nuoret eivät tuota täydellisiä lauseita.

Vaattovaaran mukaan ihmisten kieliasenteiden tutkiminen on mielenkiintoista, sillä kielenkäyttöön liittyy sekä tiedostamattomia mielteitä että vahvoja tunteita. Monet esimerkiksi pelkäävät, että suomen kielen asema horjuu vieraiden kielten vaikutuksesta tai että nuorten kielenkäyttötaidot rapistuvat. Vaattovaara ei ole huolissaan. Vaikka käynnissä on tietynlainen muutosvaihe, ihminen keksii kyllä tavat luovia.

— Vanhempi sukupolvi saattaa ahdistua, kun nuoret eivät tuota täydellisiä lauseita. Emme huomaa, että sama huoli on toistunut kaikissa kieliyhteisöissä jo lukemattomien sukupolvien ajan.

Vaattovaaran mukaan meidän ei pidä unohtaa, miten moninaisin tavoin ja luovasti nuori sukupolvi kommunikoi.

— Itse olen ehkä idealisti, mutta uskon, että meillä on liian synkkä kuva kielen kehityksestä. Uskon, että emme edes osaa tunnistaa kaikkea sitä potentiaalia, mitä nuorissa ja heidän viestintä- ja vuorovaikutusosaamisessaan on. Siksi tarvitsemme tutkimusyhteistyötä heidän kanssaan.

 

Teksti ja kuva: Mari Heikkilä