Keskiajan tutkimuksen tulevaisuus on myös kouluopetuksessa

Susanna Niiranen
yliopistotutkija, dosentti
Jyväskylän yliopisto

Historiantutkimuksen auktoriteettiasema menneisyyttä koskevan tiedon tuottamisessa on murentunut – jos se aiemminkaan on ollut kovin vahva. Joka tapauksessa suomalaisnuorten historiakäsitys muodostuu nykyään paljolti kouluopetuksen ja populaarikulttuurin pohjalta. Historianopiskelijoita tutkineet Anna Veijola ja Simo Mikkonen ovat todenneet opiskelijoiden käsitykset historiasta pääsääntöisesti joko ”faktatiedoksi” tai ”kiehtoviksi tarinoiksi” menneisyydestä. Näin on erityisesti opintojen alussa, mutta useankaan vuoden opinnot eivät välttämättä johda siihen, että näkemys muuttuisi tulkinnallisempaan suuntaan.

Aiemmat kokemukset oppiaineesta vaikuttavat olennaisesti siihen, miten opiskelijat suhtautuvat opiskelemaansa tieteenalaan. Tutkimusten mukaan tämä näkyy erityisesti historiassa, jota suomalaiskouluissa opiskellaan alakoulusta lähtien. Tieto on tärkeä myös keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän yliopisto-opetuksen kannalta. Jokainen keskiaikaa tutkinut on varmasti tuskaillut aikakautta koskevia, sitkeässä istuvia ja teoksesta toiseen kiertäviä virheellisiä käsityksiä, mutta kuinka moni on ollut huolestunut siitä, että opetuksessa edelleen korostuvat (vanhentuneet) sisällöt historiallisen tiedon tulkinnallisen luonteen ymmärtämisen, tiedonhaun ja kriittisten tekstitaitojen harjoittelemisen kustannuksella?

Eikö keskiajan opetuksessa kaikilla tasoilla pitäisi käsitellä aikakautta ja sen periodisointia sopimuksenvaraisena kysymyksenä, jolle on ollut omat motiivinsa niin ”renessanssin”, ”romantiikan” kuin myöhempinäkin aikoina? Tällöin virheellisiä tai vanhentuneita sisältöjä voisi tarkastella kontekstejaan vasten, mikä lisäisi kriittistä ymmärrystä historian muuttuvasta luonteesta, pelkkien irrallisten, oikeiksi tai vääriksi osoitettujen ”faktojen” sijaan? Tähän varmasti pyritäänkin viimeistään yliopisto-opetuksessa.

Keskiajan tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen haasteita kuitenkin helpottaisi, mikäli kouluopetus tukisi paremmin näitä tavoitteita. Nyt aikakaudelle osoitettu – usein vähäinen – aikaresurssi yliopiston peruskursseilla kuluu käsitysten korjaamiseen ja peruskäsitteiden opettamiseen. Esimerkiksi lukion nykyisessä opetussuunnitelmassa (2015) edelleen kummitteleva ”feodalismi” on tutkimuksessa problematisoitu ja hylätty jo kauan sitten. Lisäksi vaikkapa antiikki ja renessanssi tuntuvat opiskelijoille usein läheisemmiltä jo pelkästään siitä syystä, että niissä korostuvat positiiviset saavutukset, kun taas keskiaika esitetään oppikirjoissa huomattavasti staattisempana aikakautena, jos nyt ei enää pimeänä.

Yläkoulussa ei keskiaikaa opiskella ollenkaan. Sen sijaan peruskoulun historian tavoitteisiin liittyvät keskeiset sisältöalueet vuosiluokilla 4–6 ovat voimassa olevassa opetussuunnitelmassa suhteellisen väljät, mikä antaa alakoulun opettajalle mahdollisuuden käsitellä aikakautta haluamistaan näkökulmista:

”Perehdytään keskiaikaiseen maailman kuvaan sekä idän ja lännen kulttuurisiin yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin ja niiden vaikutuksiin eri ihmisryhmille. Käsitellään Suomen siirtyminen historialliseen aikaan ja Ruotsin yhteyteen.”

Muotoilussa huomiota kiinnittää ”Suomen siirtyminen historialliseen aikaan”. Mikä ”Suomi”? Mikä ”siirtyminen historiallisen aikaan”? Kouluhistoria on perinteisesti kerrottu retrospektiivisesti nationaalisen ”Suomen” tarinana piittaamatta kovinkaan paljon siitä, että valtiollisesti ja kulttuurisesti ”Suomi” saattoi tarkoittaa keskiajalla kovin eri asioita kuin nykyään. Samoin ”historiallinen aika” on konventionaalinen, mutta perin arvottava ilmaisu, varsinkin kun vastinparina ovat implisiittisesti käsitteet ”historiaton” ja ”esihistoriallinen” aika. Mielestäni ne eivät tee oikeutta menneisyyden ihmisille, oli heillä kirjoitustaito (ja lähteet ovat kadonneet) tai ei. Kuten vaikkapa arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, esinelöytöjen ja uusien menetelmien avulla menneisyyden ihmisten elämästä saadaan arvokasta tietoa muutoinkin kuin tekstejä lukemalla. Ja jos nimenomaan tekstejä halutaan, niitä on ollut myös esineissä (ks. esim. Janne Harjulan tutkimukset). Tästäkin syystä pitäisin erinomaisen tärkeänä yhteistyötä arkeologien kanssa, mikä tuli Dies Mediaevalesissakin esille monissa puheenvuoroissa.

Koska aiempien opetussuunnitelmien (2003 ja 2004) tavoitteet historiallisen tiedon luonteen sekä tulkinnallisuuden ja moniperspektiivisyyden opettamisesta eivät tutkimusten mukaan ole toteutuneet, ovat toiveet uusien opetussuunnitelmien kohdalla korkealla. Etenkin peruskoulun opetussuunnitelmassa painotetaan toiminnallista, tutkivaa ja oppilaslähtöistä oppimista, mikä aiemmasta poiketen tähtää historian syvällisempään ymmärtämiseen ja tiedon käyttöön. Tämä on hyvä olla yliopisto-opettajan ja -tutkijankin tiedossa. Tulevaisuuden opiskelijat (ja historiateosten lukijat) eivät välttämättä näe alkuperäisaineistoja ensimmäistä kertaa tullessaan yliopistoon, vaan ovat ihannetapauksessa analysoineet ja tulkinneet lähteitä jo alakoulusta.

Tähän tarvitaan tueksi korkeatasoisia oppimateriaaleja, käännöksiä ja editioita. Alakoulun oppilailta tai lukiolaisilta ei voida edellyttää vanhojen kielimuotojen osaamista tai paleografisia taitoja, kuten ei heidän opettajiltaankaan. Täytyy muistaa, että läheskään kaikki alakoulun opettajat eivät ole opiskelleet historiaa yliopistossa. Oppimateriaalien, lähde-editioiden ja käännösten tuottaminen palvelisi myös yliopisto-opetusta, sillä entistä harvempi opiskelija ehtii tai katsoo tarpeelliseksi opiskella ja syventää taitojaan muissa vieraissa kielissä kuin englannissa. Hyvä oppimateriaali voi innostaa syvemmälle aiheessa, lyödä sitä kipinää, jota keskiajan opetuksessa tarvitaan.

Kipinää lyö nyt ensisijaisesti populaarikulttuuri. Jo pääsykoehaastattelussa moni historiaa opiskelemaan havitteleva kertoo katsovansa Game of Thronesia ja innostuneensa keskiajasta. (En ota tässä nyt kantaa, näenkö asioilla mitään yhteyttä keskenään). Monissa kansainvälisissä opinahjoissa kysyntään on vastattu keskiajan historian opintoihin sisältyvillä Games of Thrones -kursseilla. Esimerkiksi Harvardissa kurssin nimi on The real Game of Thrones – from modern myths to medieval models. Osin syynä on humanististen oppiaineiden laantunut suosio. Opiskelijoita eli maksavia asiakkaita on houkuteltava tavalla tai toisella. Suomessa kehitys ei ole ollut yhtä huomattavaa, mutta todennäköistä on, etteivät humanistiset aineet tulevaisuudessa täälläkään houkuta samoin kuin aiemmin. Tämä näkyy jo selkeästi esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa historiaan vastanneiden määrän dramaattisessa laskussa. Kuinka vastata kovenevaan kilpailuun? Palvelisiko populaarikulttuurin ja medievalismin tutkimus ja opetus paitsi opiskelijoiden kiinnostusta myös ymmärrystä historian monikäyttöisyydestä?

Sanoista tekoihin – uudenlaista oppikirjaa tekemässä

Aikoinani nuorena opettajana lukiossa käytin aikaani ehkä typerästikin kiistelemällä vanhemman kollegan kanssa muun muassa siitä, että ”veto-oikeus” pitäisi mieluummin ääntää ”vetoo”-oikeus kuin ”veetto”-oikeus tai että lääninherran ”ensiyön oikeudesta” ei juurikaan ollut evidenssiä, toisin kuin hän opetti. Perusteluna oli, että näin oli hänelle opetettu ja että näin kaikki kirjat kertoivat. (Tämä tapahtui aikaa ennen Internetiä). Koska asiantuntemukseen ja tutkimustietoon vetoaminen ei tuottanut tuloksia keskusteluissamme, minulle syntyi jo tuolloin vahva käsitys, että olisi tarpeellista tuottaa materiaalia opetuskäyttöön sekä muille potentiaalisesti historiasta kiinnostuneille, kuten historianopettajille ja laajemmallekin yleisölle.

Vuodet ovat vierineet, mutta projektipainotteisista uraponnisteluista johtuen aikaa ja mahdollisuuksia tällaisen materiaalin tuottamiseen on ollut olemattoman vähän. Viimein on ajatuksista päästy tekoihin ja uudenlainen, tutkivaan oppimiseen ja oppilaan ohjattuun lähdetyöhön perustuva alakoulun kirjasarjan ensimmäinen osa julkaistaan keväällä 2018. Seuraava, keskiajan aiheita sisältävä osa on tukevasti työn alla. Kirjoittajat Anna Veijola, Simo Mikkonen, Matti Rautiainen ja minä odotamme jännityksellä kirjasarjan vastaanottoa.

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Dies Mediaevales -konferenssin key note -puheenvuoroon Tampereella 18.10.2017.