Kotiväkivalta rikkoo läheisten ihmissuhteiden perusodotukset ja pakottaa tuttujen ja hyväksyttyjen tunnesiteiden paikalle toisia. Tässä kuviossa on kulttuurisesti vaihtuvia osia ainakin kolme: kodin ja perheen käsite, väkivallan käsite ja tunteen käsite puhumattakaan siitä, miten näitä kutakin on eri aikoina, eri kulttuureissa koettu tai ilmaistu.
Esimodernissa perheessä – jota nykyään nimitämme mieluusti kotitaloudeksi, jotta sen ero nykyiseen länsimaiseen ydinperhemalliin pysyisi mielessä – asui Länsi-ja Pohjois-Euroopassakin usein jokunen vanha emäntä tai isäntä, joku saunassa tai aitassa sijansa löytänyt naimaton täti, työ-ja palvelusväkeä, jotka kaikki sijoittuivat toisiinsa nähden epätasa-arvoiseen hierarkiaan tavoilla, joka sääteli, kuka sai käyttää väkivaltaa ketä vastaan kotikurin nimissä ja kenen kohdalla se oli erilaisten rangaistusten uhalla kielletty. Toisaalta kaikkia näitä suhteita idealisoivat patriarkalismin vastavuoroiset velvollisuudet rakastaaa, ja toisaalta suojella ja kurittaa, toisaalta totella ja kunnioittaa. Rakkaus oli velvollisuus ja velvollisuuteen sisältyi myös fyysinen hierarkia – sitäkin tärkeämpi kun kodin valta- ja ihmissuhteet rinnastettiin uuden ajan alun poliittisessa retoriikassa yhteiskunnan järjestykseen.
Kun suvun ja valtion välillä tasapainoilevan yhteiskunnan poliittinen järjestys yhtyi tapaan ilmaista rakkaudeksi ymmärrettyä tunnetta ruumiillisen kurin ja kurinalaisuuden kautta, sekoittui kotiväkivaltaan myös maskuliinisen ja perheen tai suvun kunnian puolustus. Kotiväkivalta oli eräänlainen äärimmäinen yritys ylläpitää tunneregiimiä sekä kotona että valtakunnassa laajemmin – yritys pakottaa yhteisö ja yhteiskunta jakamaan käsitys siitä, millaisia tunteita miesten ja vaimojen, lasten ja vanhempien tai isäntien ja työväen välillä olisi pitänyt olla, miten niitä piti ilmaista ja mitä niistä olisi pitänyt ajatella.
Käytännössä väkivalta tuskin yksiselitteisesti johti arvojen jakamiseen, todennäköisemmin vain kiellettyjen tunteiden ilmausten peittämiseen. Myös hyväksytty kuri- tai kunniaväkivalta oli jo käyttäjälleen osoitus häpeästä: siihen ei tarvinnut turvautua, elleivät kaikissa kasvatus- ja käytösoppaissa antiikista asti toistetut opetukset rakastavista neuvoista ja hyvästä esimerkistä olleet jo epäonnistuneet. Kun väkivaltaa ei aina edes voinut legitimoida – kun se ylitti rajat rajuudessaan, jätti jäkiä tai kun se kohdistui hierarkiassa ylempiin – se teki entistä selvemmäksi sen, missä arvoja ei enää jaettu. Puolisoiden välistä väkivaltaa on esimoderninkin ajan osalta tutkittu runsaasti mutta sen tunnevaikutuksia on selvitetty vähemmän. Siitä kuitenkin voisi olla hyötyä myös kun yritetään ymmärtää kotiväkivaltaa nykypäivänä mahdollistavia kulttuurisia tai mentaalisia mekanismeja.
Toisaalta aikuisten lasten usein vanheneviin vanhempiinsa kohdistama väkivalta on ollut vähemmän tutkittua. Jäkiteollisessa yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiossa ongelma ei tuntunut kovin tärkeältä, ainakaan verrattuna puolisoiden väliseen ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. useimmat vanhenevat vanhemmathan eivät edes asu lastensa kanssa. Tilanne saattaa olla muuttumassa. Uuden ajan alussa aikuisetn lasten väkivallasta vanhempiaan kohtaan ajateltiin teoriassa ainoastaaan negatiivisesti: sitä ei voinut oikeuttaa millään, ja esimerkiksi Ruotsissa yksittäisestäkin mustelmasta seurasi lain mukaan kuolemanrangaistus.
Kun perheen ja kotitalouden hierarkiaa ajateltiin Jumalan asettamana pienoisvaltakuntana, oli väkivalta omia vanhempia kohtaan aina myös kapinaa kuningasta, esivaltaa ja Jumalaa vastaan. Teoriassa siihen syyllistynyt oli äärimmäisen kelvoton. Käytännössä häpeä usein laajeni kohtaamaan myös uhreja ja jopa todistajia: Brittiläisissä skimmington-kulkueissa häpäistiin aviomiehet, jotka antoivat vaimojensa lyödä heitä, suomalaisissa oikeudenkäynneissä taas tehokkaasti syyllistettiin vanhemmat, joiden lapset olivat muuttuneet väkivaltaisiksi heitä kohtaan. Uhrin syyttäminen oli käytännössä tyypillisempää kuin virallisesta retoriikasta voisi päätellä. Ehkä tämä liittyi paikallisyhteisön ja suvun kokemaan pelkoon ja ahdistukseen ja sitä kautta tarpeeseen osoittaa, että pahat asiat tapahtuivat vain niille, jotka sen jotenkin ansaisivat. Vain epäonnistuneiden huonojen vanhempien lapset kasvavat vanhempiaan kohtaan väkivaltaisiksi. Samantapaisen reaktion voi nykyäänkin nähdä esimerkiksi nettipalstoilla, jossa lasten vanhempia syytetään kaikista lapsille tapahtuneista onnettomuuksista ja tragedioista. Toisaalta nämä tapaukset myös osoittavat, miten ehdollinen esimoderni patriarkaalinen valta lopulta oli, miten se voitiin legitiimisti myös kyseenalaistaa, ja miten valta oli, myös patriarkaalisessa hierarkiassa, loppujen lopuksi ansaittava.
Trivium on ollut mukana järjestämässä kansainvälistä vanhempiin kohdistuvan kotiväkivallan historiaa tutkivien työpajojen sarjaa. Sarjan ensimmäinen työpaja pidettiin vuosi sitten Tampereella, jälkimmäinen työpaja pidettiin heinäkuun alussa Oxfordissa. Julkaisuja on luvassa.
Kommentit