Roosa Kallunki
Tampereen yliopisto
Oi sinä Foibos ja sinä metsien valtiatar Diana, te taivaan loistava kaunistus, jumalat, joita aina on palvottava ja aina palvottu, antakaa se, mitä rukoilemme tällä pyhällä hetkellä,
jolloin Sibyllan runosäkeet ovat kehottaneet valittuja neitosia ja nuhteettomia poikia laulamaan jumalille, joiden suojeluksessa nämä seitsemän kukkulaa ovat olleet. (rivit 1–8)
Pidä sinä, Apollo, lempeänä nuolesi piilossa ja kuuntele suopeasti nöyrinä rukoilevia poikia! Sinä Kuu, tähtien kaksisarvinen kuningatar, kuuntele tyttöjä! (33–36)
Me, jotka olemme kuorona oppineet laulamaan Foiboksen ja Dianan ylistystä, viemme kotiin hyvän ja varman toivon siitä, että Juppiter ja kaikki muutkin jumalat kuulevat nämä pyyntömme. (73–76)
Horatiuksen Carmen saeculare
(käännös Teivas Oksala)
Näillä sanoilla poika- ja tyttökuorot puhuttelivat jumalia keisari Augustuksen järjestämissä vuosisataisjuhlissa (ludi saeculares) vuonna 17 eaa. Juhlien tarkoituksena oli puhdistaa ja valmistella koko Rooma uutta vuosisataa (tai tarkemmin 110 vuotta eli saeculumia) varten. Juhlamenojen kolmantena ja viimeisenä päivänä lapset olivat keskeisessä roolissa. Ensin he osallistuivat rituaaliseen kulkueeseen ja tämän jälkeen lauloivat omissa kuoroissaan Horatiuksen tilaisuutta varten säveltämän Carmen saeculare -vuosisataislaulun, josta yllä olevat katkelmat ovat peräisin.
Lapset olivat soveliaita puhuttelemaan jumalia, sillä heidän nähtiin olevan lähempänä näitä. Tämä johtui kenties siitä, että lapset eivät olleet vielä viettäneet niin paljon aikaa kuolevaisten maailmassa. Suuren lapsikuolleisuuden vuoksi he olivat toisaalta jatkuvasti lähempänä kuolemaa. Antiikin Roomassa lasten nähtiin siis aikuisia selvemmin elävän oman maailmamme ja jumalten maailman välissä, ikään kuin liminaalitilassa. He eivät myöskään olleet täysin oppineet yhteiskunnan sosiaalisia normeja eivätkä olleet osallisia aikuisten yhteiskunnan ilmiöihin kuten juonitteluun ja politikointiin. Lapset olivat siis sosiaalisesti ja lähtökohtaisesti myös seksuaalisesti viattomampia kuin aikuiset. Tämä kaikki teki lapsista erinomaisia ehdokkaita kommunikoimaan jumalten kanssa, minkä vuoksi heillä olikin monenlaisia keskeisiä tehtäviä roomalaisissa uskonnollisissa käytännöissä.
Tutkin väitöskirjassani lasten osallistumista ja toimijuutta roomalaisen uskonnonharjoittamisen parissa. Yksi keskeisistä kysymyksistä tutkimuksessani on juuri lasten kommunikointi jumalten kanssa. Lapset toimivat ikään kuin eräänlaisina sanansaattajina ihmisten ja jumalten välillä. Tämä asetti heidät joissain tapauksissa hyvin keskeisiin rooleihin esimerkiksi roomalaisissa rituaaleissa. Lapset osallistuivat muun muassa erilaisiin rituaaleihin kulkueissa ja kuoroissa laulaen jumalten lepyttelemiseksi tai kiitokseksi. Lapset saattoivat myös olla nostamassa ennustusarpaa tietyissä kulteissa, sillä heidän uskottiin voivan tulkita jumalan tahtoa nostaessaan sitä osoittavan arvan. Puhumattakaan erilaisista maagisista rituaaleista, joissa lasten ajateltiin kommunikoivan suoraan erilaisten jumalten tai henkien kanssa. Oli täysin lasten omasta toiminnasta riippuvaista, kuinka rituaali näissä yhteyksissä onnistui ja oliko esimerkiksi valtion tai yksilön tulevaisuus turvattu. Nämä keskeiset roolit toivat lapsille siis huomattavaa toimijuutta ja valtaa jopa yhteiskunnallisella tasolla.
Lapsikuorot ovat yksi yleisimmistä ja tyypillisimmistä esimerkeistä lasten rooleista roomalaisessa uskonnonharjoittamisessa. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys tänä päivänä, onhan lapsikuoroja yhä edelleen olemassa, osana esimerkiksi kristillisen kirkon toimintaa. Antiikin lapsikuorojen perinne on säilynyt läpi keskiajan ja uuden ajan tähän päivään saakka erityisesti katolisen kirkon parissa, mutta myös luterilaisesta perinteestämme löytyy samankaltaisia esimerkkejä.
Yksi kuuluisimmista suomalaisista lapsikuoroista lienee Cantores minores -kuoro, joka koostuu 9–25 vuotiaista pojista. Itse pääsin ensimmäistä kertaa todistamaan heidän esitystään viime pääsiäisenä. Nuoret pojat yhteneväisissä kuorolaisten kaavuissaan tuomiokirkon alttarin edessä ovat näyttävä näky. Sama näky olisi ollut hyvin tuttu kenelle tahansa roomalaiselle (tai kreikkalaiselle) jo yli 2000 vuotta sitten. Antiikkista perinnettä jatkaen suomalaiset poikakuorotkin esiintyvät erityisesti pyhillä paikoilla eli kirkoissa, ja heidän tärkeimmät konserttinsa ajoittuvat suurimpien uskonnollisten pyhien yhteyteen. Soitettavat soittimet ovat saattaneet pitkälti muuttua, eikä rituaalien yhteydessä enää soiteta esimerkiksi kaksoishuilua. Tapa on silti sama kuin jo kreikkalais-roomalaisessa antiikissa.
Nykyään kuoroon kuuluminen on monelle jatkuva harrastus, jota harjoitetaan joitain kertoja viikossa. Harrastuksen huippukohtina ovat enemmän tai vähemmän säännölliset julkiset esiintymiset, riippuen kuoron tunnettuudesta ja menestyksestä. Antiikin lapsikuorojen toiminnan jatkuvuudesta ei ole selvyyttä, mutta tiedämme historioitsija Liviuksen kuvauksen perusteella, että kuoroesiintymisiä rituaaleja varten harjoiteltiin yhtä lailla. Esitetyt kappaleet olivat aikansa tunnetuimpien runoilijoiden, kuten Horatiuksen tai Livius Andronicuksen käsialaa.
Antiikkisista esikuvistaan poiketen nykyiset ja varhaisemmat kristilliset kuorot koostuvat ensisijaisesti vain pojista, kun taas erityisesti roomalaisen tasavallan aikaisissa lepytysrituaaleissa kuorot koostuivat usein pelkästään tytöistä ja myöhemmin monesti sekä tytöistä että pojista tasapuolisesti. Alussa kuvattu Augustuksen vuosisataisjuhlien lapsikuoro koostui esimerkiksi kahdesta erillisestä kuorosta, toinen vain tytöille ja toinen pojille. Poikien kuorojen yleistyminen juontaa juurensa kristinuskon vakiintumiseen ja erityisesti Apostoli Paavalin kehotukseen naisten vaitiolosta kirkossa, minkä vuoksi naisten julkinen rooli kristillisessä kirkossa jäi melko marginaaliseksi. Kristillisessä perinteessä poikakuorojen käyttöä miehiin verrattuna on perusteltu vertaamalla poikien heleitä lauluääniä enkelten ääniin. Käytännössä ennen puberteettia lasten äänissä ei ole kuitenkaan sukupuolen määrittämiä eroja. Tyttöjen ja poikien äänet ovat siis kaikuneet yhtä heleinä antiikin rituaaleissa.
Lasten äänissä, kuten koko heidän olemuksessaankin, on ylipäätään katoavuuden ja hetkellisyyden symboliikkaa, sillä äänenmurroksen jälkeen samat nuotit eivät ole enää saavutettavissa. Ehkä juuri tämän vuoksi ei olekaan niin vaikea kuvitella heidän laulunsa tavoittavan jopa ylimaailmallisia sfäärejä. Jouluvirsien kuten muidenkin kristillisten virsien tarkoituksena on laulaa erityisesti rukousta, kiitosta tai ylistystä. Laulu toimii siis edelleenkin keinona kommunikoida jumalmaailman kanssa. Nykyään sanansaattajan tehtävässä voi kuitenkin toimia kuka tahansa. Erilaisten jouluisten yhteislaulutapahtumien vuoksi tämänlaisen kommunikoinnin huippukausi on monesti juuri näin joulun alla.
KIRJALLISUUTTA:
Mackey, Jacob L. (2017): ”Roman children as religious agent: the cognitive foundations of cult.” In Christian Laes and Ville Vuolanto (eds.) Children and Everyday Life in the Roman and Late Antique World. (London and New York: Routledge), 179 – 197.
Mantle, Inga (2002): ”The Roles of Children in Roman Religion.” In Greece and Rome vol. 49, no. 1, 85–106.
Néraudau, J.-P. (1984): Être enfant à Rome. (Paris: Les Belles lettres)
Prescendi, F. (2010): ”Children and the Transmission of Religious Knowledge.” In V. Dasen and T. Späth (eds.) Children, Memory and Family Identity in Roman Culture. (Oxford: Oxford University Press), 73–93.
Vuolanto, Ville (2010): ”Faith and Religion.” In M. Harlow and R. Laurence (eds.) A Cultural History of Childhood and Family in Antiquity. (Oxford: Berg), 133–51, 203–6.
Kommentit