Maija Ojala, FT
tutkija ja projektin johtaja
Tampereen yliopisto
Historioitsija määrittelee itsenä usein tutkimusaiheensa ja tutkimansa ajanjakson pohjalta: tutkija voi olla esimerkiksi keskiajan tutkija tai sotahistorioitsija. Lisäksi omaa tutkijaidentiteettiään voi määritellä näkökulmasta käsin ja historian tutkija voi olla vaikka sukupuoli- tai aatehistorian tutkija. Määritelmät ovat toki yhtä keinotekoisia kuin rajat eri historiallisten aikakausien välillä. Silti niitä käytetään ja niitä tarvitaan kun jäsennämme tutkijayhteisöä ja määrittelemme oman paikkamme tämän yhteisön jäsenenä. Rajojen ylittäminen on periaatteessa helppoa, voi esimerkiksi osallistua eri ajanjaksoa käsittelevään tutkielmaryhmän toimintaan tai monitieteiseen seminaariin, jossa omaa tutkimusaihetta käsitellään eri näkökulmista. Lisäksi yliopistojen rakenneuudistuksissa yhtenä tavoitteena on luoda entistä paremmat edellytykset monitieteiselle tutkimukselle. Tästä huolimatta väitän, että omien tutkijanrajojen ylittäminen on suuri haaste, sillä se usein tarkoittaa myös astumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
Olen itse keskiajantutkija. Lisäksi tutkin niin kutsuttujen tavallisten ihmisten arkea ja sitä, millaista oli kaupunkielämä noin viisisataa vuotta sitten. Keskiajan tutkijan ”parhaita kavereita” ovat usein antiikin ja uuden ajan alun tutkijat. Ajassa mennään siis vähän matkaa joko taakse tai eteenpäin. Vuosi sitten, tammikuussa 2016, käynnistimme monitieteisen tutkimushankkeen, jonka tavoitteena on tutkia siirtolaisuutta, työvoiman liikkuvuutta ja multietnisiä kaupunkeja aina keskiajalta nykypäivään. Hankkeen myötä alkoi myös ensimmäinen todellinen löytöretkeni oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Aihepiiri oli minulle uusi ja lisäksi ajanjakso huomattavasti pidempi, kuin mihin olen tottunut. Aluksi olin innostunut: pääsisin keskustelemaan aiheesta sosiaalitieteiden edustajien kanssa ja lukemaan liikkuvuus-tutkijoiden sekä sosiaaliantropologien tutkimuksia. Sitten iski epätoivo: terminologia oli vierasta, tutkimukset kommentoivat nykypäivän siirtolaisuus- ja pakolaispolitiikkaa ja 1800-luvun massamuuttoliikettä. Lisäksi pahin oli vielä edessä: hankkeen puitteissa olin ajatellut kirjoittavani yhteisartikkelin 2000-luvun kausisiirtolaisista entuudestaan tuntemattoman sosiaalitieteilijän kanssa. Voiko keskiajan tutkija kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat elossa? Entä miten kirjoitetaan yhteisartikkeli eri tieteenalan edustajan kanssa?
Tutkimushankeen edetessä olen huomannut, että vanhempien aikojen tutkimus antaa hyvän pohjan myös uudempien aikojen tutkimukselle. Nykyaikaan sijoittuvan tutkimuskohteen tarkastelu on ollut haastavaa, mutta virkistävää vaihtelua. Yhteisartikkelin kirjoittaminen on tarjonnut mahdollisuuden syvälliseen keskusteluun eri tieteenalan ihmisen kanssa ja ollut opettavaista. Lisäksi, jos haastaa itsensä menemään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle on kaksin verroin mukavampaa palata taas omaan tuttuun aiheeseen tai ajanjaksoon. Mennen vuoden aikana, rajoja ylittäessäni, olen myös pohtinut omaa tutkijaidentiteettiäni. Minkälainen tutkija haluan olla ja miten haluan kehittää itseäni. Tutkijan uran yksi suurimmista hienouksista onkin lähes rajattomat mahdollisuudet kehittää itseään paitsi ammatillisesti, myös ihmisenä.
Parhaillaan käydään julkista keskustelua tieteen ja tutkimuksen tilasta. Suomen hallituksen ajama koulutuspolitiikka ja maailman tapahtumat ovat kirvoittaneet otsikoita (yleis)sivistyksen kuolemasta. Humanistit ovat hyökänneet kehitystä vastaan ja perustelleet olemassaoloaan Tuomas Heikkilän ja filosofi Ilkka Niiniluodon johdolla. Kun tutkimuksen tärkeät resurssit, eli aika ja raha ovat niukassa, ei harharetkille (lue: löytöretkille) jää tilaa. Kallisarvoisia työtunteja ei kannata käyttää muuhun kuin omaan tutkimusaiheeseen. Pitkässä juoksussa tämä johtaa kuitenkin kapea-alaisuuteen. Käymällä välillä, esimerkiksi ajallisesti, oman tutkimusaiheensa ulkopuolella, voi ymmärtää paremmin myös sitä omaa tutkittavaa ajanjaksoa, kuten Tapio Salminen asian kiteytti. Historiatutkijoilla onkin erityinen kyky matkustaa ajassa: miksi sitä ei siis käyttäisi!
Kiireestä ja tulosvastuusta huolimatta haastan kaikki tutkijakollegani tekemään tänä vuonna löytöretken oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Väitän, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Lisäksi siitä voi olla jopa iloa ja syntyä uusia (tutkimus)ideoita.
Kirjallisuus
Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto, Humanistisen tutkimuksen arvo – kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Opscula Institituti Romani Finlandiae V. Helsinki 2016. http://www.irfrome.org/humanistisen-tutkimuksen-arvo/
Kommentit