Maija Ojala-Fulwood
Turun yliopisto
Pohjoismaissa ja EU:n Schengen alueella olemme tottuneet vapaaseen liikkuvuuteen. Koronaepidemian vuoksi on viime aikoina astunut voimaan lukuisia liikkuvuusrajoituksia, mitkä hämmentävät monia. Rajanylitykset ja rajavalvonta nousivat myös yhdeksi avainkysymykseksi vastikään Brexit-neuvotteluissa. Usein unohtuu, kuinka uusi asia ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus oikein on.
Suurvalta-ajan Ruotsissa siirtolaisuutta ja ihmisten liikkuvuutta pyrittiin hallitsemaan lukuisilla määräyksillä. Lähes 400 vuotta sitten, 25. huhtikuuta 1620 antoi Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf määräyksen, jonka tavoitteena oli rajoittaa maastamuuttoa. Kuningas oli huolissaan siitä, kuinka monet alamaiset, naimisissa olevat ja naimattomat, talonpojat, rengit sekä piiat, erityisesti Suomen alueelta halusivat jättää isänmaansa ja asettua Puolan Liivinmaalle, Preussiin, Kuurinmaalle, Pommeriin, Mecklenburgiin, Riikaan, Danzigiin ja Lyypekkiin.
Määräyksessään kuningas maalailee uhkakuvia: jos maastamuutto jatkuisi entisellään vuotaisi valtakunnan kuoliaaksi, monet kodin myytäisiin ja tilat autioituisivat. Kruunun alamaiset, joiden pitäisi maksaa veroja köyhtyisivät. Siksi kuninkaan mukaan on välttämätöntä hillitä poismuuttoa.
Aatelissäätyyn kuuluville Kustaa II Aadolf myönsi erivapauksia. He saivat lähteä ulkomaille opiskelemaan tai harjoittelemaan sotataitoja, jos he sen jälkeen palaisivat kotimaahansa ja hyödyttäisivät valtiota osaamisellaan. Vihollismaa Puola oli kuitenkin poissuljettu sekä ylipäänsä astuminen vihollisen palvelukseen. Niin ikään mm. katoliset jesuiittakollegiumit olivat kiellettyjä.
Pappien, porvareiden ja talonpoikien pojat saivat myös lähteä ulkomaille oppimaan kunniallisia ammatteja, kunhan lupasivat palata takaisin hyödyttämään Ruotsin kansantaloutta. Opiskella sai vain protestanttisissa oppilaitoksissa. Lisäksi käsityöläisammattia sai harjoitella ulkomailla. Ulkomaille lähtevän oli hankittava passi ja matkustuslupa kotipaikkauntansa käskynhaltijalta. Dokumenteissa oli oltava allekirjoitukset sekä matkan määränpää.
Kokonaan ulkomaille muutto oli kielletty palvelusväeltä ja työläisiltä. Kielto koski sekä miehiä että naisia. Heidän tuli pysytellä Ruotsissa eikä hakeutua Saksaan, Tanskaan, Puolan Liivinmaalle, Venäjälle, Riikaan, Danzigiin, Stralsundiin, Rostockiin tai Lyypekkiin. Määräyksen rikkojat menettäisivät perintöoikeutensa Ruotsissa. Myös kotimaisia ja ulkomaisia laivureita kiellettiin kuljettamasta ihmisiä pois Ruotsista. Ulkomaisten laivureiden sanktiona oli kauppaoikeuden menetys, kotimaisia uhattiin laivan ja kauppatavaran takavarikoinnilla.
Kuninkaan määräys kuvastaa merkantilismin perusajatusta, jonka mukaan valtion hyvinvoinnin tae on siellä asuva, työtätekevä ja veroa maksava väestö. Uuden ajan alun Ruotsi oli vähäväkinen valtio. Maaseudulla tarvittiin paljon työvoimaa ja valloitussodat nielivät miehiä. Siksi on selvää, että Kustaa II Aadolf halusi rajoittaa maastamuuttoa. Ulkomailla oleskelu sallittiin vain niissä tapauksissa, kun sen katsottiin tuovan etua myös kotimaalle. Samoja periaatteitta noudatettiin myös muualla Euroopassa. Liikkuvuutta rajoitettiin myös tautiepidemioiden yhteydessä. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Lastuja Suomen historiasta -blogista.
Jo 1500-luvun lopulla poliittinen epävakaus, taistelu Ruotsin kruunusta sekä oikeasta uskosta oli johtanut myös rajavalvonnan kiristymiseen. Kaikilla rajan ylittävillä piti olla mukanaan passi ja maanteitä valvottiin. Valtiojohto pelkäsi vakoojia, maanpettureita ja katolisten aatteiden levittäjiä. 1600-luvun alkupuoliskolla Ruotsi oli käytännössä jatkuvasti sodassa ja liikkumista rajoittavia määräyksiä annettiin tiuhaan tahtiin. Teillä tavatut muukalaiset tuli saattaa nimismiehen luo. Nimismiehen piti viedä muukalainen kihlakunnanvoudille ja siitä matka jatkui käskynhaltijan puheille, joka päätti, saiko muukalainen jatkaa matkaansa.
Merkantilismiin kuului lisäksi pyrkimys omavaraisuuteen. Kotimaista tuotantoa haluttiin vahvistaa ja tuontia rajoittaa. Vienti sallittiin, mutta tuotteita rajoitettiin. Passiin saatettiin kirjoittaa, millä tavaroilla passin omistaja sai käydä kauppaa. Käsityöläiskisällien työtodistukset, kisällikirjeet, toimivat myös matkustusasiakirjoina, joiden kanssa kisällit saattoivat vaihtaa kaupunkia tai matkustaa ulkomaille hiomaan taitojaan. Kisällikirjeeseen oli kirjoitettu henkilön syntypaikka ja missä hän oli suorittanut koulutuksen tai kisälliaikaisen työharjoittelun. Kirjeessä oli usein myös tuntomerkkejä, kuten henkilön koko ja hiustenväri. 1700-luvulta lähtien käytössä oli valmiita kirjelomakkeita, joiden aukkokohdat täytettiin.
Kustaa II Aadolfin määräyksessä kahteen eri otteeseen luetellut alueet ja paikkakunnat osoittavat, että muuttoalueena oli koko Itämeren alue. Mainittuihin kaupunkeihin oli myös vanhastaan hyvät kauppayhteydet ja säännöllistä liikennettä. Veli-Pekka Toropainen on löytänyt Raastuvan- ja Kämnerinoikeuksien pöytäkirjoista lukuisia tapauksia, joissa laivureita sakotetaan työväestön laittomasta kuljetuksesta Itämeren yli. Vaikuttaakin siltä, ettei kuninkaan määräys täysin lopettanut maastamuuttoa.
—
Kirjoittaja työskentelee Tutkijatohtorina Turun yliopistossa, Centre for Medieval and Early Modern Studies –tutkimuskeskuksessa (TUCEMES). Kirjoitus on osa Ojala-Fulwoodin tutkimushanketta Liikkuvuuden hallinta esimodernissa Pohjolassa, jota rahoittaa Suomen Akatemia.
Kirjallisuus
Stiernman, Anton von. Samling utaf Kongl. bref, stadgar och förordningar angående Sweriges rikes commerce, politie och oeconomie uti gemen, ifrån åhr 1523 in til närvarande tid. Del 1, 1523-1632. Stockholm: Cederholm 1747.
Lövgren, Anna-Brita. Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860. Lund: Nordic Academi Press 2018.
Kommentit