”Mikä sitä riivaa?” Mielenterveyden häiriöistä keskiajalla

10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää; päivän avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä ja hälventää ennakkoluuloja ja leimaa, joka edelleen liittyy mielen sairauksiin. Mielenhäiriöitä, etenkin masennusta, pidetään juuri oman aikamme vitsauksina. Monien termien, kuten melankolian ja manian juuret voidaan kuitenkin ulottaa aina antiikin aikoihin saakka. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että vaikka termejä on käytetty pitkään, sairaudet niiden takana, oireet, syyt ja seuraukset ovat aina kontekstisidonnaisia ja vaihtelevat ajan ja paikan mukaan. Melankolia miellettiin yläluokan ja ennen kaikkea oppineiden vaivaksi – miten lie nykyään? Toisaalta hyvinkin samanlaiset oireet ovat voineet saada eri tulkinnan eri aikoina, esimerkiksi erilaiset ”kohtaukset” on aikanaan selitetty pahojen henkien riivaukseksi, hysteriaksi tai hermoromahdukseksi.

 

Keskiajalla mielen ja ruumiin hyvinvointi nähtiin kokonaisuutena ja vahvasti henkiseen sfääriin linkittyneenä. Nykyajan medikalisoitunut näkemys pelkistää toisinaan henkisen hyvinvoinnin ongelmatkin aivokemiaksi ja lääkkeillä korjattavaksi, sen sijaan uskonnolliset selitykset ja parannusmetodit ovat nykyisistä ajatusmalleista hävinneet. Keskiajalla sielullinen lääke toimi myös ruumiin vaivoihin: vuonna 1215 potilasta hoitavat lääkärit velvoitettiin kutsumaan ensin paikalle pappi tarjoamaan hengellistä lääkintää.

 

Ruumiin, mielen ja sielun yhtenäisyys näkyi myös sairauden ja terveyden määritelmissä. Pahat henget saattoivat aiheuttaa mielenhäiriöitä, toisinaan ruumiillisia vaivojakin, mutta toisaalta pyhimysten voima saattoi parantaa niin fyysisiä kuin henkisiä vaivoja. Demonien toiminnalla selitettiin usein etenkin erilaisia käytöshäiriöitä. Toisin kuin nykyisissä mielikuvissa helposti ajatellaan, keskiajalla kaikkia poikkeavasti käyttäytyviä ihmisiä ei kuitenkaan leimattu pahojen henkien vallassa oleviksi. Keskiaikaisessa kulttuurissa oli myös muita, lääketieteellisiä ja sosiaalisia selitysmalleja tällaisille ongelmille. ”Riivattu ”ei ollut leima osaansa sopeutumattomille kapinallisille eikä pysyvä marginalisoitumiseen johtava stigma. Pikemminkin voidaan väittää, että joidenkin oireiden ja ilmiöiden selittäminen pahojen henkien riivauksella oli osoitus keskiaikaisen kulttuurin joustavuudesta.

 

Äkillinen, selittämätön aggressio, joka kohdistui joko itseen, toisiin henkilöihin tai esineisiin, huutaminen, solvaus ja levoton vaeltelu olivat kaikki tyypillisiä oireita, jotka usein selitettiin pahojen henkien toiminnalla. Riivaus olikin monin tavaus päällekkäinen kategoria raivohulluuskohtausten kanssa. Kuvaava esimerkki keskiaikaisista käsityksistä on Bonaventuran kokemukset 1200-luvun puolivälin Pohjois-Italiasta. Syytä hänen kohtalolleen ei todistajanlausunnoissa anneta, mutta oireita kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Bonaventura sai kohtauksia, joiden aikana hän käyttäytyi aggressiivisesti ja lausui loukkaavia sanoja – ei ainoastaan läheisilleen vaan myös pyhimyksistä ja Jumalasta. Bonaventura selitti, että ihmiset pelkäsivät häntä. He myös kyselivät, mitä Bonaventura teki, miksi hän sanoi moisia sanoja, ja kutsuivat häntä riivatuksi. Bonaventura ei osannut vastata ja oli hyvin häpeissään. Naapurissa asunut Meliorinus todisti, että Bonaventura kärsi kovasti kohtaustensa aikana. Hänen mukaansa Bonaventuraa oli ihmeellinen ja kauhistuttava katsella kohtausten aikana, miraculosa et terribilis res erat ad videndum. Hän oli hämillään kohtauksista ja pahoillaan Bonaventuran kärsimysten vuoksi.

 

Bonaventura parantui tehtyään pyhiinvaelluksen paikallisen pyhimyksen haudalle. Meliorinus kertoi, että Bonaventuran palattua vaellukseltaan hänellä oli naapurustossa suuri maine. Ei aiemman sairautensa tai tilansa vuoksi – vaan siksi, että hän oli parantunut pyhimyksen meriittien vuoksi. Bonaventuraa itseään ei siis syytetty tai leimattu tapahtumien vuoksi, ainakaan pysyvästi. Alleviivatakseen riivauksen väliaikaisuutta Meliorinus kertoi, että haastattelujen suorittamisen aikaan hän ja Bonaventura olivat naimisissa. He olivat solmineet avioliiton heti Bonaventuran parannuttua.

Mielikuvissa keskiajasta elää kurjuuden ohella ajatus suorastaan ihanteellisesta yhteisöllisyydestä. Totta onkin, että poikkeavasti käyttäytyvän ihmisen parantamiseen saattoi osallistua koko yhteisö. Monikohan tänä päivänä olisi valmis lähtemään päiviä kestävälle, hankalalle ja lopputulokseltaan epävarmalle vaellukselle naapurin hyvinvoinnin vuoksi? Toisaalta tämä yhteisöllinen hoiva saattoi olla varsin kovakouraista. Mieleltään järkkyneet henkilöt usein sidottiin kiinni, jotta he eivät olisi vahingoittaneet itseään tai toisia, eikä resursseja heidän vahtimiseensa muuten ollut. Toisinaan kiinnisitomisessa kyse on saattanut olla rangaistuksesta tai nöyryyttämisestäkin. Erityinen esimerkki keskiaikaisesta julmuudesta se ei kuitenkaan ole. Vertailukohdaksi voi nostaa pakkopaidat, jotka olivat käytössä mielisairaaloissa pitkälle 1900-luvulle. Riivatut vietiin usein pyhimyksen haudalle parannuksen toivossa, toisinaan vastoin omaa tahtoaan. Muut parannuskeinot olivat harvassa ja lääkäreiden keinot olivat voimattomia hengellisten ongelmien edessä, sen sijaan pyhimyksen apuun turvautuminen oli traditionaalinen parannuskeino.

 

Pyhiinvaellusta tuskin voi suositella hoitokeinoksi tämän päivän mielenterveysongelmiin, vaikka yhteisöllisyys ja huomioiduksi tulemisen tunne saattaisi hyvinvointia edistääkin. Mutta ehkä keskiaikaisessa maineen ja mielipiteen muodostuksessa sen sijaan on jotain miettimisen ja soveltamisen arvoista. Paholaisen riivauksissa syyllinen ja syyllistettävä oli ulkopuolinen voima, joka sai ihmiset käyttäytymään vieraalla ja väärällä tavalla – ei itse ihminen. Kun paha henki oli ajettu pois, ihminen palautui ikään kuin takaisin omaksi itsekseen. Keskiajalla muistoissa ja puheissa menneiden koettelemusten ja riivauksen aiheuttamien ongelmien sijaan eli positiivinen kokemus ja maine: paha henki oli ajettu pois, vaiva oli selätetty, ja tämä ihminen oli sen vuoksi poikkeuksellinen.