Sini Kangas
Tampereen yliopisto
Jerusalemin heprealaisen yliopiston ja Bielefeldin yliopiston tutkijakollegiumien (Israel Institute for Advanced Studies, IIAS, ja Zentrum für interdisziplinäre Forschung, ZiF) isännöimän International Academia on Human Dignity (IAHD) -verkoston ensimmäinen tapaaminen järjestettiin Jerusalemissa 5.−18.3.2016. IAHD on UBIAS-instituuttien (University-Based Institutes for Advanced Studies) järjestyksessä toinen yhteinen teemahanke, joka toteutetaan vuosina 2016−2017.
IAHD-verkoston tutkimusaiheena on ihmisarvo, jonka käsitteistöön, sisältöön, kehitykseen ja toteutumiseen muuttuvassa maailmassa paneudutaan monitieteisen tutkijajoukon voimin. Tähtäimessä on yksi tai useampi yhteinen julkaisu aiheen tiimoilta. Ensimmäinen yhteinen rupeama toteutettiin master class -tyyppisenä työpajana, jossa osanottajat pohtivat yhdessä 1−3 päivän välein vaihtuvien key note -esitelmöitsijöiden kanssa ihmisarvoa tavalla tai toisella ilmentävää aineistoa muinaisesta Assyriasta nykypäivään. Bielefeldissä järjestetään loppukesästä toinen työpaja, jossa painotus on osallistujien omiin tutkimusaiheisiin liittyvissä alustuksissa. Tämän jälkeen käynnistyy yhteistyö kirjoitusprojektin parissa.
Kahdenkymmenen fellowin joukosta peräti yksitoista edustaa oikeustieteen erityisaloja, filosofeja on mukana kolme, minkä lisäksi edustettuina ovat kukin yhden tutkijan panoksella valtio-oppi, spatiaalinen suunnittelu, sosiaaliantropologia, teologia ja historia. Toisten julkaisuihin tutustuminen ja ahkera akateemisten taustojen etukäteisgooglettaminen ei mennyt hukkaan, mutta osoittautui riittämättömäksi lähtökohdaksi yhteistyön aloittamiselle. Olimme matkustaneet Jerusalemiin eri puolilta maailmaa, Alankomaista, Brasiliasta, Etelä-Afrikasta, Israelista, Italiasta, Romaniasta, Saksasta, Suomesta ja Yhdysvalloista, ja heti kättelyssä kävi ilmi, että varsinaisen akateemiseen oppiaineeseen perustuvan sisältöosaamisen ohella edustimme kulttuureja, joissa ihmisarvon kunnioittaminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen päivittäisessä kanssakäymisessä ei ollut arvioitavissa minkään yhteismitallisen haitarin mukaan. Ensimmäisen viikon tärkein oppi olikin ihmisarvon käsitteistön jäsentäminen kulttuurisidonnaisista tulkinnoista käsin. Kaiken kaikkiaan alun perin selkeältä vaikuttanut asiakokonaisuus osoittautui visaiseksi haltuunotettavaksi. Istuimme ensin seminaari- ja sitten päivällispöydän ympärillä nelitoistatuntisia päiviä, puhuimme ja luimme, luimme ja puhuimme, ja kaiken aikaa työhön tuntui liittyvän yhä uusia huomioitavia nyansseja.
Ihmisarvon entistä parempi toteutuminen lienee modernin demokratian uljaita, suuria päämääriä, jonka tiellä on sekä käytännön että periaatteen tasolla monenlaisia esteitä. Tutkijan kannalta pulmallista on jo pelkän käsitteenmuodostuksen tasolla ihmisarvoon määriteltävyyteen liittyvä subjektiivinen elementti. Ihmisarvon olemassaolo liittyy ulkoapäin havainnoitavien normien, lakitekstien, tekojen ja niiden moraalisten tulkintojen ohella myös henkilökohtaiseen kokemukseen ja tunteeseen, ja siksi aihetta on vaikea rajata täsmällisesti. Samaan aikaan ihmisarvo mielletään myös loukkaamattomaksi ihanteeksi, absoluutioksi, jota ei voi tulkita relatiivisesti. Ihmisarvo siis joko on tai ei ole, mutta mitä se tarkkaan ottaen on, ja onko se kaikista sama asia? Jo alkukeskustelussa kävi ilmi, että työryhmämme oli helpompi olla yhtä mieltä siitä, mikä ihmisarvoa loukkaa tai rikkoo, kuin muotoilla napakka yhteislausuma ihmisarvon perusolemuksesta.
Ensimmäisenä suunvuoron saivat filosofit, jotka ehdottivat keskustelun lähtökohdaksi valistuksen murrosta ja erityisesti Immanuel Kantin moraalifilosofiaa. Oleellista kantilaiselle näkemykselle on ihmisarvon universaalisuus ja kiistämättömyys, yksilön kyky moraalisiin valintoihin sekä pyrkimys autonomiaan (vapaus) ja toisaalta velvollisuus kohdella toisia ihmisiä kunnioittavasti. Avaus herätti kirpeää kritiikkiä ja johti vuolaaseen debattiin käytännöstä erkaantuneen teorian ja reaalimaailman välisestä suhteesta. Valistuksen juuret tuntuvat lyhkäisiltä silloin, kun aihe syleilee koko ihmisyyden historiaa.
Myrskyisän alun jälkeen päätimme luopua toistaiseksi täsmällisen määritelmän tavoittelusta ja lähestyä aihetta kapeampien näkökulmien avulla. Valistuksesta aikahaarukka revähti pitkäksi jatkumoksi varhaisimmista kirjallisista lähteistä (Hammurabin laki ja mesopotamialainen kerrostuma) antiikin tekstien (Ciceron rationaalinen ihminen; Toora, Raamattu, Talmud, Augustinuksen vapaan tahdon ja perisynnin teoriat) ja keskiajan kautta (Koraani, Pariisin koulu, kanonisen oikeuden kehitys, ristiretkien indoktrinaatio) ohi 1700-luvun nykyhetkeen ja edelleen tulevaisuuteen. Käsitellyt teemat vaihtelivat orjuudesta vankeuteen, kidutukseen, tappamiseen ja eutanasiaan, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, poikkeavuuden sallimiseen, sallitun ja sopimattoman kohtelun rajapintaan ja lopulta syntymättömien sukupolvien oikeuksiin. Miksi historiallinen ihminen katsoo olevansa erityisasemassa muihin lajeihin nähden? Mitä pyhät tekstit sanovat omien ja toisten kohtelusta? Miten naisten ja lasten ihmisarvo mielletään suhteessa miehiin? Miten varallisuus ja velallisuus vaikuttavat ihmisarvon toteutumiseen? Miten sotavankeja kohdellaan? Miksi orjuus ensin sallitaan ja sitten kielletään? Miksi katolinen kirkko käänsi orjuuskysymyksessä kelkkansa Leo XIII:n kaudella (1878−1903) ja miksi vasta silloin? Mitä tehdään tilanteissa, joissa vastakkain on yksilön ihmisarvo ja yhteisön etu? Mitä tehdään, kun terroristiksi epäilty väittää aikapommin tikittävän, kiduttaa ei saa, ja kuulustelijalta alkaa loppua aika? Ketkä kaikki ovat kuuluneet ja kuuluvat nyt ihmisarvon piiriin, ja ovatko heidän oikeutensa ja velvollisuutensa aina ja kaikissa tilanteissa samalla viivalla?
Yhteenvetona vaikuttaa siltä, että jonkinlainen käsitys ihmisarvosta liittää yhteen kaikenlaisia ihmisyhteisöjä ajasta ja paikasta riippumatta. Käsityksillä on monia eroavaisuuksia, mutta myös paljon yhteistä. Peter Singerin (speciecism) hengessä oman lajin suosiminen muiden lajien kustannuksella on elävien olentojen perusominaisuus, joka koskee myös ihmistä. Ihmisyhteisöjen väliset kompleksiset suhteet ja ainakin osittainen/satunnainen tahto rationaaliseen ja eettisesti hyväksyttävään toimintaan kuitenkin monimutkaistavat mallia. Ihmisarvo on liitettävissä vähintäänkin biologiseen, sosiaaliseen, moraaliseen kuin ideologiseenkin yhteyteen. Talmudin opetus siitä, että arvokkaan ja arvostetun ihmisen mittarina on tämän toisia kohtaan osoittama kunnioitus, on perusarvo, joka löytyy muodossa tai toisessa myös kaikista muista valtauskonnoista. Samoin käsitys siitä, että ihmisarvo paitsi tuo vapauksia ja suojaa, myös velvoittaa pidättymään toisten kannalta haitallisesta toiminnasta. Siten ihmisarvo on välttämätön edellytys ihmisoikeuksille ja myös elämän kunnioittamiselle yleensäkin.
Ihmisyhteisöjen kannalta ihmisarvon tunnustaminen on luonut vakautta, pysyvyyttä ja tasapainoa, mutta ei vastaavassa suhteessa tasa-arvoa. Niin Tooran, Raamatun ja Koraanin kuin niiden selityskirjallisuudenkin alkuperäiset velvoitteet ovat koskeneet nimenomaan oman ideologisen yhteisön jäsenten kunnioittamista. Lähimmäisen käsite ei yltänyt koko maailmaan. Ulkopuolisilla oli joitakin oikeuksia Jumalan kuvaksi luotuina olentoina, mutta nämä oikeudet olivat rajallisia ja tyypillisesti porrastettuja siten, että kulttuuriltaan ja ideologialtaan vähintäänkin myytin tasolla sisäryhmään kytkettyjä ”toisia” kohdeltiin paremmin kuin täysin vieraiksi koettuja ryhmiä. Vaikka kaikenlainen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvä syrjintä on kielletty Suomen ja useimpien muiden Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenvaltioiden perustuslaissa tai tähän rinnasteisissa säädöksissä, ihmisarvo ei edelleenkään ole kaikille sama asia, eivätkä ihmisoikeudet toteudu samalla tavalla kaikkien kohdalla.
Käsitys ihmisarvon ydinsisällöstä vaihtelee oppiaineittain. Filosofeille ihmisarvo on rationaalisten olentojen myötäsyntyinen ominaisuus, oikeustieteilijöille absoluuttinen perusarvo, johon ihmisoikeuksia todentava lainsäädäntö perustuu. Mitä historioitsija näistä tulkinnoista tuumii? Ehkä jotakin samansuuntaista kuin joukon sosiaaliantropologi, joka tokaisi tässä kohtaa keskustelua, että monissa kulttuureissa ihmisarvo rakentuu vasta vähitellen iän karttuessa, jos silloinkaan. Kollegan väite oli hyvä esimerkki siitä, miten näkökulma (ihmis)tietoon rakentuu eri tavoin eri ihmistieteissä, ja sai minut miettimään sitä, millaisia havaintoja kunkin tieteenalan edustajat voisivat esittää yhteisestä tutkimuskohteesta. Valaisen seuraavaksi pohdintojani historian paikasta inhimillisen tiedon tulkitsijana suhteessa etäisempiin ja läheisempiin tieteenaloihin.
Historioitsijat jos ketkä ovat ihmisen toiminnan holistisia tulkkeja. Me tutkimme sitä, mitä tapahtui tai mitä kerrotaan tapahtuneen ja – ajatus oli itselleni uusi löytö − olemme usein hyvin perillä käytännön tasosta. Me otamme selvää, miten suuret ja pienet suunnitelmat toteutuivat, millaisia ilmiasuja teoreettiset pohdinnat saivat toisessa hetkessä ja toisessa paikassa, millaisiin seurauksiin kumuloituva inhimillinen rationaalinen ja pseudorationaalinen toiminta, yritys ja erehdys saattavat johtaa.
Me olemme harmaan eri sävyjen asiantuntijoita ja vaihtoehtoisten ja joskus sattumanvaraisten kulkujen paikantajia. Siksi filosofin kysymys oikeutetuista keinoista toimia silloin, kun natsi soittaa ovikelloa, kun kellarissamme istuu vainotun vähemmistön edustaja tai kun kuusi hampaisiin aseistettua murhamiestä hyökkää puolisomme kimppuun saa meidät mietteliäiksi. Nämä esimerkit ovat toki mahdollisia, mutta tuskin erityisen todennäköisiä. Näin mustavalkoisia ja selvästi hahmotettavia eivät ihmistä kohtaavat uhat keskimäärin ole. Uhkiin ei myöskään keskimäärin reagoi optimaalisessa toimintakyvyssään oleva ihminen. Kun ovikello soi tai kävelemme puistossa, emme yleensä ole valmistautuneet pahimpaan, syöneet, juoneet, levänneet, selvittäneet taustoja, karsineet mahdolliset aukot faktatiedoissamme ja varustautuneet sen mukaisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole ympäröivästä maailmasta riittävästi tietoa toimiaksemme näin, ja siksi valtaosa inhimillisestä toiminnasta tapahtuu jossakin epämääräisen sävyisellä alueella valkoisen ja mustan ääripään välillä. Tätä toimintaa arvioitaessa mallit ja teoriat voivat olla lähtökohtia, jotka eivät kuitenkaan sellaisenaan toteudu realityssä.
Ihmisen toiminnan tilannerelatiivisuus ja iankaikkinen variointi on tietysti historioitsijalle ilmiselvää. Keskiajan tai vanhempien aikojen tutkijalle aivan erityisesti, sillä meillä on paljon tietoa ihmisten toimintakyvystä yhteisöissä, jotka kärsivät monenlaisista rajoitteista niin inhimillisten kuin ekologis-taloudellisten reunaehtojensa tähden. Ihmeekseni tämä ei ole lainkaan yhtä selvä lähtökohta kaikkien toisten tieteenalojen edustajille. Esimerkiksi juridiikassa ihmisen operointia arvioidaan suhteessa optimoituun malliin, joita historiatieteissä ei oikeastaan edes ole olemassa, vaan ihmisten toimintaa verrataan toisten ihmisten toimintaan.
Ihmisarvon tunnustaminen, määrittely ja toteuttaminen on jokaisen sukupolven tehtävä. Keskiajan, tai minkä hyvänsä ajan tutkijan monitieteisen ryhmän käyttöön tarjoama tärkeä taito on aikaan liittyvien, sitkeässä istuvien myyttien murtaminen. Esimerkiksi uskomus ihmiskunnan progressiivisesta kehityksestä kohti kirkkaampaa huomista elää edelleen. Meidän tehtävämme on osoittaa pitkien kehityslinjojen heilahtelu, suhteellisesti huonompien ja parempien aikojen vaihtelu ajassa ja puhtaasti kausaalisten mallien toimimattomuus ihmisen toiminnan ennustajina. Historia ei toista itseään, mutta ihmiset ovat viimeiset tuhannet vuodet pysyneet melko samanlaisina, vaikutuksille alttiina ja erehtyväisinä. Kun Jerusalem valittiin IAHD-verkoston työskentelypaikaksi kaksi vuotta sitten, tilanne oli rauhallinen, nyt eletään kolmatta intifadaa. Pax Romana palautettiin aikanaan tuhoamalla kaupunki maan tasalle, mutta tätä ratkaisua ei toistaiseksi ole kokeiltu uudelleen. Voisiko vanhasta ja uudesta versoa kolmas tie?
Viimeisenä kohtana nostan esiin historioitsijat muuttuvan ihmiskäsityksen generalisteina ja tulkitsijoina. Me analysoimme koko kirjoa ja havaitsemme ne pisteet, joissa yleiset käsitykset, aatteet, normit ja tavat moninaistuvat. Historioitsijan vahvoihin puoliin kuuluu myös kyky hahmottaa ihmisten alttiutta kompromissien ja aatteellisiin joustoihin tarpeen niin vaatiessa. Niinpä monesta oppiaineen tutkijasta vähitellen kehkeytyykin kontekstifriikki relativisti, joka ei mielellään yleistä yhtään mitään. Ihmisarvo on tämänhetkisen historiallisen kontekstinsa summa, ei pysyvä, ei olevainen, ei edes ihmisen kapasiteettiin suhteutettava ominaisuus, vaan muiden arvojen tavoin muutoksille altis, poljettavissa ja unohdettavissa.
Meidän yhteisöillemme ihmisarvo on kuitenkin arvokas perusarvo, ja siksi sitä pitää suojella. Nykyhetkeen ja tulevaisuuteen ulottuvan tutkimusaiheen suhteen historioitsija ei kuitenkaan osaa vastata kysymykseen ”mitä pitäisi tehdä?” tutkimustulostensa pohjalta. Sen sijaan voimme nostaa esiin tietoa menneestä avaamalla aiheen kannalta relevantteja historiallisia konteksteja: miksi ja miten nykyhetkeen on päädytty, millaiset kulttuuriset ja aika-spatiaaliset kerrostumat selittävät nykymaailman menoa. Orjuutta, väkivaltaa, syrjintää ja muita ihmisarvon polkemisen muotoja on esiintynyt kaikissa historiallisissa yhteisöissä ja esiintyy edelleenkin. On kuitenkin olemassa historiallisia yhteisöjä, joissa keskinäisen väkivallan kierre on onnistuttu murtamaan ihmisoikeuksia ja samanarvoisuutta lisäämällä. Voimme vertailla historiallisia järjestelmiä ja tapahtumaketjuja, käyttää niiden tarjoamaa tietoa rakentaessamme oman yhteisömme tulevaisuutta ja esittää uskottavia tulkintoja siitä, miksi joissakin yhteisöissä ihmisarvoa kunnioitetaan enemmän kuin toisissa. Verratessamme omaa yhteisöämme keskiaikaisen läntisen Euroopan alueen yhteisöihin voimme miettiä, ketkä me kelpuutamme lähimmäisiksemme. Toiset kulttuuripiiriimme kuuluvat, kulttuuriamme sivuavat, vai peräti koko ihmiskunnan? Mikä on se konteksti, jossa määritellystä joukosta ihmisoikeuksia voisi kehittyä syvä, jaettu arvostus kaikkea ollutta, olevaa ja tulevaa elämää kohtaan?
Kiinnostavaa kirjallisuutta aiheesta:
Afflerbach, Holger, Strachan, Hew (toim.), How Fighting Ends: A History of Surrender. Oxford University Press: Oxford, 2012.
Barak, Aharon, Human Dignity: The Constitutional Value and the Constitutional Right. Cambridge University Press: Cambridge, 2015.
Brooten, Bernadette (toim.), Beyond Slavery: Overcoming Its Religious and Sexual Legacies. Palgrave Macmillan: New York, 2010.
Friedman, Yvonne, Encounter between Enemies: Captivity and Ransom in the Latin Kingdom of Jerusalem. Brill: Leiden, 2002.
Kangas, Sini, “Slaughter of the Innocents and Depiction of Children in the Twelfth-Century Sources of the Crusades”. Teoksessa The Uses of the Bible in Crusading Sources, Elizabeth Lapina, Nicholas Morton toim. Brill: Leiden, tulossa 2016.
Loberbaum, Yair, In God’s Image: Myth, Theology and Law in Classical Judaism. Cambridge University Press: New York, 2015.
Riley-Smith, Jonathan, “Christian Violence and the Crusades.” Teoksessa Religious Violence between Christians and Jews, Anna Sapir Abulafia toim. Palgrave: Houndmills, 2002, 3−20.
Rosen, Michael, Dignity. Its History and Meaning. Harvard University Press: Cambridge, MA, 2012.
Rubenstein, Jeffrey L., Talmudic Stories. Narrative Art, Composition, and Culture. Luku 5: “Rabbinic Authority and the Destruction of Jerusalem”. The Johns Hopkins University Press: Baltimore, 2015.
Skoda, Hannah, Medieval Volence. Physical Brutality in Northern France 1270−1330. Oxford University Press: Oxford, 2013.
Kommentit