Sauna vai tupa? 'Stuba', kylpytilat ja juhannusihme keskiajan Ruotsissa

Jyrki Nissi & Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Lokakuussa 1475 eräs 60-vuotias Ingrid saapui kotoaan Visnumista, Vermlannista, Vadstenaan todistamaan pojalleen sattuneesta tapauksesta. Vadstenassa oli käynnissä kanonisaatioprosessikuulustelu, jossa selvitettiin Katariinan, pyhän Birgitan tyttären, pyhyyttä. Elokuun lopulla alkaneessa kuulustelussa oli kuultu ennen Ingridiä jo yli sataa henkilöä, jotka todistivat Katariinan elämästä tai hänen kauttaan tapahtuneista ihmeistä. Usein samaa ihmettä oltiin saavuttu todistamaan useamman henkilön voimin, mutta Ingrid oli tullut paikalle yksin. Pöytäkirjaan merkittiin, että pitkän välimatkan vuoksi kukaan ei voinut lähteä todistamaan hänen kanssaan. Ingridin mukaan tapaus oli kuitenkin tunnettu koko heidän seurakunnassaan.

Ingrid kertoi tapauksesta, joka oli sattunut 24.6.1472. Tuolloin vietettiin Johannes Kastajan muistopäivää, juhannusta. Juhlapäivä oli saanut perheessä traagisen käänteen. Kolmivuotias Olavi-poika oli lähetetty hakemaan polttopuita tulipesään, kun hänen päälleen tippui kaksi suurta pölliä, jotka Ingridin mukaan mursivat kaikki luut pojan vartalossa, ja hänen nenästään ja korvistaan tuli runsaasti verta. Pojan maattua kaksi tuntia kuolleena hänen vanhempansa löysivät hänet ja kantoivat stubaan, missä he polvistuivat ja tekivät lupauksen autuaalle Katariinalle. Mikäli poika heräisi henkiin, he toisivat vahakuvan Vadstenaan Katariinan haudalle. Ingridin mukaan poika virkosi ja kahdeksan päivän kuluttua oli jälleen entisessä kunnossaan.

Mitä todistajanlausunnon kirjannut notaari tarkoitti käyttäessään sanaa stuba paikasta, johon (näennäisesti) kuollut poika juhannuksena kannettiin? Sanalla on skandinaavisessa latinassa ollut yleismerkitys lämmitetty tupa, sali, tai huone – kyse oli siis talvikäyttöön tarkoitetusta ja uunilla varustetusta asuinhuoneesta. Lukuisissa esimerkeissä paikallinen eliitti tapaa ystäviään tai allekirjoittaa asiakirjoja stubassa – esimerkiksi Ruotsin Riksarkivetin keskiaikaisten kirjeiden kokoelmassa (SDHK) sana stuba esiintyy kolme kertaa, ja aina merkityksessä ’asunto’, ’asuinhuone’. Myös kirjava joukko keskiajan latinan sanakirjoja antaa termille tämän perusmerkityksen. Etymologisesti taustalta löytyy muinaisyläsaksan stuba = lämmitetty huone – samasta juontuvat niin nykysaksan Stube kuin ruotsin stuga/stu(v)a (Glossarium latino-germanicum mediae et infimae aetatis; Svensk academis ordbok; Du cange). Sanan käyttö viittaa paitsi kielisukulaisuuteen, myös vilkkaisiin yhteyksiin saksalaisten alueiden ja Skandinavian välillä. Samaa etymologista juurta ovat toki myös suomen ’tupa’ ja balttikielten vastaavat sanat (esim. liettuan stuba – asuinhuone, pieni talo, tai muinaispreussin stubo, asuinhuone). Kun stuballa tarkoitetaan asuintaloa, sen synonyyminä on aestuarium (”aestuario vel stuba”, Ericus Olai, Chron. 129.31).

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanalla oli myös täsmällisempi merkitys. Jo muinaisyläsaksassa stuba tarkoitti myös erityisesti kylpemiseen tarkoitettua, uunilla lämmitettävissä olevaa erillistä tilaa (Köbler, sv. stuba). Kyseessä ei usein olekaan mikä hyvänsä lämmitetty asuinhuone, vaan nimenomaan erillinen pieni rakennus tai tupa, jota käytettiin kylpemiseen. Kuten eräässä skoonelaisessa testamentissa todetaan: ”stupa, jossa minulla oli ystävieni ja perheeni kanssa tapana kylpeä (balneare consuevi, DS I, p. 449, a.1269)”. Tästä merkityksestä kertoo myös tukholmalaisista 1400-luvun lähteistä löytyvä termi stupanista, joka tarkoittaa ’kylpylän’ vartijaa, tai kylpymestaria – nykytermein kenties saunamajuria – vastaava termi Itämeren hansakaupungeissa 1300-luvulla taas vaikuttaisi olleen stuparius tai stupenator. Monessa yhteydessä Stuba siis tarkoittaa erityisesti tilaa, jossa on a) uuni, b) lämmin ja c) jossa voi peseytyä.

Tukholmalaisesta kylpykulttuurista kertovat myös monet asiakirjat, kuten vuodelta 1409 löytyvä tieto kuuden markan vuosittaisesta käyttömaksusta erääseen kylpylaitokseen, tai dokumentti vuodelta 1477, jossa pormestari on huolissaan tulenkäsittelystä sekä julkisissa että yksityisissä kylpytuvissa. Ruotsalaiset keskiaikaiset lait mainitsevat kylpytiloja jo 1200-luvulta asti. Se ruotsin kielen sana, mitä näissä teksteissä käytetään, on yleensä bastughu / badstufva: tosin oikeinkirjoitus ei ollut vakiintunut. Tarkkaavainen lukija jo havaitsee, että olemme saapuneet saunan luokse: ruotsin bastu on tosiaan lyhentymä sanasta badstu(g/v)a. Onkin makuasia, kutsummeko näitä julkisia ja yksityisiä kylpytiloja keskiajan ’hansamaailmassa’ saunoiksi, vai vain kylpytiloiksi.

Asiaa voi tarkastella myös toisin päin: millä sanalla latinankielinen kirjoittaja myöhäiskeskiajalla voisi kuvata kylpytilaa tai saunaa? Sellainen antiikkiyhteyksiä tietoisesti rakentava ja Pohjoisen sivistystä korostamaan pyrkivä kirjoittaja kuin Olaus Magnus käytti sekä yleisistä että yksityisistä kylpylöistä sanaa balneum (Pohjoisten kansojen historia (1555), XV.35). Kiinnostavaa on, että suomalaisissa ja ruotsalaisissa tulkinnoissa näistä Olauksen kylpylöistä on käytetty sanoja ’sauna’ ja ’bastu’ – toki myös ’badhus’. Mutta jos kirjoittaja nimenomaan haluaisi tehdä eron näiden kansanomaisempien kylpypaikkojen ja antiikin kylpylöiden välillä, on helppo nähdä, että kansankielestä lainattu stuba olisi antanut tähän näppärän keinon, etenkin, kun sivumerkityksenä oli myös ajatus erillisestä (usein hirsirakenteisesta, ks. Cordes, 9-14) tilasta tai rakennuksesta.

Pohdittaessa stuba-sanan käyttöä Katariinan kanonisaatioprosessissa, on tarkasteltava rakennuksiin liittyvää sanastoa laajemminkin. Katariinan kanonisaatioprosessissa on yhteensä 61 ihmekertomusta ja näistä kolmessa mainitaan stuba. Toisessa stuba-tapauksessa kuusivuotias Nikolaus leikki veitsellä tai puukolla yksin ja pisti teräaseella itseään silmään (lusit solitarius in stuba cum cultello). Tässä tapauksessa stuba voi toki olla kylpemiseen tarkoitettu tila, mutta yhtä hyvin jokin muu erillinen lämmitettävä tila – sellainen missä puukolle on käyttöä ja se saattaa jäädä lapsen ulottuville. Mutta jos kyse olisi ollut tavallisesta asuinrakennuksesta, notaarilla olisi käytössään domus- ja habitatio-sanat, joita prosessissa käytetäänkin ahkerasti. Notaari oli myös tottunut kuvailemaan asuinrakennusten sisätiloja. Prosessista löytyy esimerkiksi teksti, jossa viitataan talon sisällä olevaan yksityiseen tilaan (deportari ad locum priuatam). Monesti sisätilaa spesifioidaan puhumalla rakennuksen sisällä olevasta sängystä (lecto) tai lattiasta (pavimento), joille sairas tai kuollut asetetaan. Vaikuttaa siltä, että Katariinan prosessissa stuballa tarkoitetaan nimenomaan jotain domuksesta erillään olevaa rakennusta – ei siis asuinrakennusta, eikä sen sisällä olevaa huonetta.

Kolmannessa stuba-tapauksessa kuolleeksi todettu henkilö viedään stubaan samalla tavalla kuin Olaville tehtiin. Tällä kertaa 12-vuotias Tor tulkittiin kuolleeksi hänen pudottuaan portailta, kun hän oli ollut noutamassa ylisiltä karjalle heiniä. Poika kannettiin stubaan (ad stubam) missä pohdittiin hänen käärimistään käärinliinaan. Koska hautauksen valmisteluun mahdollisesti liittyi ruumiin peseminen, erillinen kylpytila olisi luonnollinen paikka käsitellä vainajia – se olisi puhdas ja erillään asuinhuoneesta. Ruotsin valtakunnan itäosissa saunaa käytettiin usein juuri tässä tehtävässä. Poissuljettua ei ole myöskään ajatus siitä, että kylpytilan lämpimän ja kostean ilman ajateltiin edesauttavan vainajaoletetun virkoamista. Ruotsalaiseen 1400-luvun hagiografiseen aineistoon on kirjattu tapauksia, joissa kuollutta yritetään virvoittaa lämpimien pyyhkeiden avulla tai kaatamalla lämmintä olutta kurkusta alas. Lämpö oli siis selkeästi tärkeä keino kuolleen virvottamisessa. Olihan kuoleman seurauksena ruumiin kylmeneminen, joten ruumiin lämmittäminen tuntui varmasti loogiselta keinolta taistella kuoleman saapumista vastaan. Mutta onko vain sattumaa, että stuba liittyy juuri lapsille sattuneisiin onnettomuuksiin ja niiden jälkiselvittelyihin?

Lopuksi palaamme vielä kolmivuotiaan Olavin kanssa stubaan. Vadstenassa kirjattu todistajanlausunto edellyttää, että jotain Ingridin perheessä oltiin lämmittämässä, sillä Olavi oli lähetetty hakemaan nimenomaan polttopuita. Visnum sijaitsee suurin piirtein samalla leveysasteella Tukholman kanssa. Koska kyseessä oli kesäkuun loppu ja merkittävän pyhimyksen juhla, on todennäköistä, ettei polttopuita tarvittu asuinrakennuksen lämmittämiseen eikä esimerkiksi leipien paistamiseen tai pyykkiveden kuumentamiseen, vaan haluttiin lämmittää jotain asuinrakennuksen ulkopuolista tilaa.

Onkin oletettavaa, että Olavin tapauksessa notaari ei ole tarkoittanut stuballa pelkästään mitä tahansa mökkiä tai ’tupaa’, vaan erillistä rakennusta, jossa oli oma lämmitysuuninsa. Vaikka varmaa tietoa emme voi saada, vaikuttaakin siltä, että Ingridin perheessä juhannussaunominen oli vähällä vaihtua ruumiinvalvojaisiin. Olavin virkoaminen tulkittiin ihmeeksi ja se oli perheelle niin merkittävä tapaus, että Ingrid lähti kolme vuotta tapahtuman jälkeen yksin yli sadan kilometrin patikkamatkalle Vadstenaan todistaakseen tuosta hetkestä.

Kirjallisuutta

’Badewesen‘, Reallexikon der germanischen Altertumskunde, Band 1, Aachen – Bajuvaren. De Gruyter: Berlin, 1973, 584-585.

Cordes, Albrecht, Stuben und Stubengesellschaften: Zur dörflichen und kleinstädtischen Verfassungsgeschichte am Oberrhein und in der Nordschweiz. Gustav Fischer Verlag: Jena 1993.

Glossarium till Medeltidslatinet i Sverige (Glossarium Mediae Latinitatis Sueciae) bd. 2.6. Stockholms Universitet: Stockholm, 2002.

Köbler, Gerhard, Althochdeutsches Wörterbuch (6. Auflage). De Gruyter: Berlin, 2014. Online: http://www.koeblergerhard.de/ahdwbhin.html.

Processus seu negocium canonizacionis B. Katerine de Vadstenis, Efter Cod. Holm. A 93, utgivna av Isak Collijn. Samlingar utgivna av svenska fornskriftsällskapet ser. 2. latinska skrifter, 1936.

Schück, Henrik. Stockholm vid 1400–talets slut. 2. p. Tord O:son Nordberg: Stockholm, 1951.

SDHK – Svenskt Diplomatariums huvudkartotek över medeltidsbreven. Online: https://riksarkivet.se/sdhk.

’Stuba’. Diefenbach, Laurentius. Glossarium Latino-Germanicum mediae et infimae aetatis. Frankfurt am Main, 1857. Online: https://reader.digitale-sammlungen.de/de/fs1/object/display/bsb10799212_00589.html?contextType=scan&contextSort=score%2Cdescending&contextRows=10&context=stuba&zoom=0.7500000000000002.

‘Stuba’. Du Cange, et al. Glossarium mediae et infimae Latinitatis. L. Favre: Niort, 1883–1887. Online: http://ducange.enc.sorbonne.fr/stuba.

’Stuga’. Svensk academis ordbok. Online: https://www.saob.se/artikel/?seek=stuga&pz=1.

Talve, Ilmar, Bastu och torkhus i Nordeuropa. Stockholm: Nordiska Museet, 1960.

Ureland, Sture, “Contact typology and glottogenesis in Northern Europe 1100–1600 – aspects of historical Eurolinguistics”, teoksessa Hornscheidt, Antje; Kotcheva, Kristina; Milosch, Tomas; Rießler, Michael (toim.): Grenzgänger. Festschrift zum 65. Geburtstag von Jurij Kusmenko. Nordeuropa-Institut: Berlin, 2006. Online: https://edoc.hu-berlin.de/bitstream/handle/18452/2519/ureland.pdf?sequence=1