Nykyajan tiukan rationaaliseksi ajatellulla, järjen hallitsemalla aikakaudella pompahtavat aika ajoin esiin niin sanotun valtavirran ulkopuolelta erilaiset vakituisten uskomusjärjestelmien haastajat, kuten vaikkapa new age – tyyliset, henkisiä ja hengellisiä arvoja korostavat liikkeet. Nämä viimeistään 1970-luvulta lähtien länsimaisessa kulttuuripiirissä toimineet suuntaukset ammentavat sisältönsä monesta lähteestä, mutta ennen kaikkea itäisistä uskonnoista, kuten buddhalaisuudesta. Muun muassa rajatiedosta, jälleensyntymisestä, okkultismista, meditaatiosta tai paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneet liikkeet nähdään usein kahdella eri tavalla. Joskus niiden katsotaan edistävän positiivista henkisyyttä ja yksilön henkistä kasvua, joskus taas ne edustavat vaarallista salamyhkäisyyttä. Arkipäiväisin ilmiö liittyen vanhoihin vaihtoehtoisiin ”salatieteisiin” lienevät horoskoopit, joita olemme tottuneet pitämään lähinnä viihteellisenä hömppänä, ja joihin yleensä suhtaudutaan hyväntahtoisella huumorilla.
Horoskoopit eivät kuitenkaan olleet naurun asia keisarillisessa Roomassa, jossa ne olivat niin ikään osa eräänlaista ”new age” – liikettä. Ne liittyivät olennaisena osana astrologiaan, jonka juuret puolestaan ulottuivat kauas ennen roomalaisaikaa. Jo 8000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua muinaista Kaksoisvirran maata asuttaneet sumerit loivat auringon ja kuun liikkeiden tutkimiselle perustuneen kalenterijärjestelmän, joka toimi pohjana myös tähdistä ennustamisen kehitykselle. Kun kalentereihin liittyvä tähtien havainnointi yhdistettiin vanhoihin mesopotamialaisiin ennustuskirjoihin, oli tuloksena horoskooppi. Taustalla oli siis ajatus siitä, että tähtien avulla voitaisiin ennustaa yksittäisten ihmisten kohtaloita.
Vanhimmat tunnetut horoskoopit voidaan ajoittaa 400–300 –luvuille eaa., joskin niiden historia on lähes varmasti huomattavasti vanhempi. Läntiseen kulttuuripiiriin astrologia saapui puolestaan kreikkalaisten välityksellä. Kreikassa, joka toimi eräänlaisena itäisen ja läntisen kulttuuripiirin kohtauspaikkana, vanha Mesopotamian alueen tähtitiede sekoittui kreikkalaiseen astrologiaan; Kreikassa tähtitiedettä harrastettiin jo viimeistään 400-luvulla eaa. Hellenistisessä maailmassa siihen sekoittui myös filosofisia ajatuksia, ja tähtitieteen sekä matematiikan kehittyminen teki astrologiastakin yhä hienostuneemman tieteenalan. Horoskooppien keskeinen idea oli määrittää yksilön elämänkohtalo, käyttäen lähtökohtana joko tämän hedelmöittymisen tai syntymän hetkeä ja määrittäen auringon, kuun ja planeettojen asemat verrattuna toisiinsa kyseisenä hetkenä; lisäksi tärkeää oli määritellä eläinradan planeettojen ja maapallon keskinäinen suhde. Lähtökohtaisesti siis muinainen horoskooppi laadittiin samojen periaatteiden mukaan kuin nykyäänkin.
On hämärän peitossa, milloin horoskoopit tulivat Roomaan, mutta joka tapauksessa ne tunnettiin viimeistään 100-luvulla eaa. Varhaisimmat kirjoittajat, jotka mainitsevat astrologian, suhtautuivat siihen varsin kielteisesti: se nähtiin vaarallisena, ei-roomalaisena oppina, ja rinnastettiin usein epämääräisiin itäisiin kultteihin. Tavallisen kansan keskuudessa horoskooppien laatijat ja ennustajat saivat sen sijaan suurta suosiota; astrologit liikkuivatkin siellä, missä oli paljon väkeä, joten he tarjosivat palveluksiaan markkinoiden ja julkisten näytösten kaltaisissa suurissa yleisötilaisuuksissa. Viimeisellä esikristillisellä vuosisadalla astrologia alkoi saavuttaa suosiota myös yläluokan keskuudessa. Yksi tärkeistä syistä oli stoalaisuutena tunnetun filosofisen suuntauksen leviäminen. Kohtalon merkitystä korostanut stoalainen oppi oli roomalaiselle yläluokalle eräänlainen älyllisempi muoto astrologiasta, ja tuntui heistä hyväksyttävämmältä kuin rahvaanomainen ennustaminen.
Koska horoskoopit korostavat erityisesti yksilön kohtaloa, ei liene sattumaa, että sen merkitys alkoi nousta samaan aikaan kun Rooman tasavalta alkoi sortua yksittäisten mahtimiesten keskinäisen valtakamppailun paineessa; niin Sullan (n. 138–178 eaa.), Mariuksen (n. 157–86 eaa.), Pompeius Suuren (106–48 eaa.), Marcus Antoniuksen (82–30 eaa.) kuin Augustuksen (63 eaa.– 19 jaa.) tiedetään etsineen vastauksia astrologiasta aikansa suuriin poliittisiin ja sotilaallisiin kysymyksiin, ja juuri Augustuksen keisarikaudelta tunnemme ensimmäiset merkittävät astrologiset tekstit roomalaisessa kirjallisuudessa. Augustuksen tiedetään jopa julkaisseen horoskooppinsa, ja tämä päätös on usein nähty myös merkkinä tasavallan kuolemasta – senaatin alaisuudessa toimineet enteiden tulkitsijat jäivät taka-alalle keisarin henkilökohtaisen kohtalon ennustajiin verrattuna. Horoskoopilla oli myös Augustuksen propagandassa suuri merkitys: hänen oma tähtimerkkinsä kauris (joka perustui hänen hedelmöittymishetkeensä, ei syntymäänsä) tavataan lukuisissa hänen valtakaudellaan lyödyissä kolikoissa.
Hieman ennen kuolemaansa Augustus näyttää kuitenkin tulleen ainakin osittain katumapäälle: vuonna 11 jaa. hän sääti lain, joka kielsi roomalaisilta astrologien käytön ja erityisesti yritykset selvittää kenenkään kuolinpäivää. Tästä eteenpäin Rooman keisareiden suhdetta horoskooppeihin tuli leimaamaan selvästi kaksinainen asenne: toisaalta astrologeja pelättiin, heitä karkotettiin aika ajoin Roomasta, ja heidän palveluksiaan käyttäneitä rangaistiin. Toisaalta useat keisarit käyttivät ahkerasti arkeologien osaamista hyväkseen. Augustuksen seuraajan Tiberiuksen (42 eaa.– 37 jaa.) kerrotaan ottaneen palvelukseensa Thrasyllos-nimisen hoviastrologin, ja vuoden 69 jaa. sisällissodassa ainakin kaksi keisariutta tavoitellutta osapuolta, Otho (32–69) ja Vespasianus (9-79), nojautuivat politiikassaan ennustuksiin. Lisäksi ainakin keisari Hadrianus (76–138) oli ilmeisesti itsekin taitava astrologi.
Astrologia oli vahvasti sidoksissa moniin niin sanottuihin itäisiin kultteihin, jotka vahvistivat otettaan Rooman uskonnollisessa elämässä 100- ja erityisesti 200-luvuilla jaa. Erityisen vahvasti tämä liittyi auringonjumala Sol Invictuksen palvontaan. Auringonjumala oli tunnettu toki roomalaisten keskuudessa jo vähintään tasavallasta lähtien, mutta 200-luvun lopulle tultaessa se oli noussut tärkeimmäksi yksittäiseksi uskonnolliseksi kultiksi. Eräänlaisena murrosvaiheena auringonjumalan palvonnalle oli keisari Septimus Severuksen valtakausi (193–211), jolloin keisari otti omien arvonimiensä joukkoon auringonjumalaan termin Invictus – voittamaton. Lisäksi 200-luvun alkupuolen piirtokirjoituslähteet viittaavat kultin voimakkaaseen leviämiseen. Samaan aikaan myös astrologia vahvisti otettaan valtakunnan ylimmällä tasolla – Septimius Severus tunnetaan innokkaimpana astrologiaa harjoittaneena keisarina sitten Augustuksen.
Severuksen valtakaudelta on olemassa lukuisia tarinoita, miten hän käytti astrologiaa hyväkseen valtaansa lujittaessaan. Erään kertomuksen mukaan afrikkalainen ennustaja kertoi hänelle jo kauan ennen valtaannousuaan, että hänestä on tuleva Rooman keisari. Kerrotaan hänen myös valinneen vaimokseen syyrialaisen prinsessan Julia Domnan tämän horoskoopin perusteella: Julialle oli luvattu, että tämä tulisi menemään naimisiin kuninkaan kanssa, ja tämä herätti Severuksen kiinnostuksen. Edelleen Severuksen kerrotaan tutkineen innokkaasti vastasyntyneen poikansa Getan horoskooppia ja hämmästyneen ettei siitä löytynyt mitään keisarillisuuteen viittaavaa – todennäköisesti jälkiviisas tapauksen muistiinkirjoittaja (jonka nimeä ei tunneta) on tiennyt, että Geta joutui veljensä Caracallan murhaamaksi vuonna 212, pian Severuksen kuoleman jälkeen. On myös väitetty Severuksen maalauttaneen horoskooppinsa – Augustuksen esimerkin mukaisesti – palatsinsa kattoon, ja että hän olisi tiennyt vuonna 208, lähtiessään sotaretkelle Britanniaan, ettei tulisi koskaan palaamaan (Severus kuoli kyseisellä retkellä nykyisessä Yorkissa vuonna 211).
Vaikka useimmat kertomukset Severuksen horoskooppi-innostuksesta ovat peräisin hieman epäluotettavasta, vasta 300- ja 400-lukujen jaa. vaihteessa kirjoitetusta Historia Augustasta, vahvistavat myös luotettavammat 200-luvun kirjoittajat, Cassius Dio ja Herodianos, keisarin kiinnostuksen astrologiaan. Herodianos raportoi kuinka Severus julkaisi osana omaelämäkertaansa ne enteet ja ennustukset jotka olivat liittyneet hänen valtaannousuunsa, ja Cassius Dio ilmoittaa kirjoittaneensa itse kokoelmateoksen näistä enteistä (ja esitelleensä sen keisarille). Severuksen kiinnostuksesta astrologiaa kohtaan todistaa myös hänen jättimäinen (arviolta 90 metriä pitkä ja 30 metriä korkea) Roomaan rakentamansa Septizodium. Tämän keisaripalatsin edustalla seisseen julkisivumonumentin päällä esiintyivät seitsemän planetaarista jumalaa: Aurinko (Sol), Kuu (Luna), Mars, Merkurius, Juppiter, Venus ja Saturnus. On mahdollista että auringon ja kuun hahmoina ovat olleet itse keisari Severus ja keisarinna Julia Domna.
Severuksen poikkeuksellisen suuri kiinnostus horoskooppeihin ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hän olisi suhtautunut keisarillisen hovin ulkopuolella vaikuttaneisiin astrologeihin mitenkään erityisen suopeasti. Severuksen aikalainen, juristi Ulpianus, käsitteli astrologiaa laajoissa lainopillisessa kirjoituksissaan. Hän vahvisti periaatteen jonka mukaan kuolemanrangaistus odotti niitä, jotka yrittivät ottaa selvää keisarin terveydentilasta astrologin avulla; rangaistavaa oli myös kysyä neuvoja astrologeilta ilman ulkopuolisia todistajia. Näin Severus jatkoi useimpien keisareiden perinnettä: astrologeja käytettiin keisarillisen päätöksenteon tukena, mutta ulkopuolisten oli viisainta pysyä horoskooppien tekijöistä erossa.
Miksi keisarit sitten suhtautuivat varauksellisesti astrologian leviämiseen muiden yhteiskuntaluokkien keskuuteen? Ennen kaikkea hallitsijan kannalta oli vaarallista, jos valtaa hamuavat saisivat hankkeilleen vahvistusta: jos horoskooppi lupasi vallantavoittelijalle menestystä ja keisarille vaikkapa heikkoa terveyttä, se voisi edesauttaa yhteiskunnallista kuohuntaa ja vaarantaa keisarin vallan vakautta. Ei olekaan ihme, että astrologien karkotuksia tapahtui erityisesti yhteiskunnallisten levottomuuksien yhteydessä ja niiden jälkeen. Voimme siis ehkäpä puhua keisarillisen Rooman ikiomasta new age -liikkeestä: idästä peräisin olleesta oppijärjestelmästä, joka – näkökulmasta riippuen – saatettiin nähdä joko hyödyllisenä ja asioita helpottavana oppina tai vaihtoehtoisesti vaarallisena salatieteenä, josta aiheutuisi vain hankaluuksia.
KIRJOITTAJA: FT Jussi Rantala
Kommentit