Raisa Toivo
Tampereen yliopisto
Vuonna 1678 joukko taivassalolaisia lapsia oli leikeissään kastanut kissan. Leikkiä oli johtanut aiemman kappalaisen 14-vuotias tytär ja kaksi muuta 12–14-vuotiasta tyttöä, jotka esittivät pastorin roolia ja ylipuhuivat pari nuorempaa poikaa kummeiksi. He pukivat kissan kappalaisen leskeltä pihistettyyn kastevaatteeseen, ristivät sen Sofiaksi, ja kasteseremonian jälkeen kuljettivat sitä kulkueessa talosta taloon kuten kylällä oli tapana menetellä lastenkin kanssa. Kun kissa kyllästyi leikkiin ja pötki pakoon, lapset ottivat sen tilalle puunpalan ja jatkoivat kulkuettaan.
Kissanristiäisissä lasten suhteellisen viaton leikki kohtasi aikuisten vakavamman maailman monella tapaa. Leikissa lapset kokeilivat aikuisten maailman riittejä ja juhlia ja tulivat syyllistyneeksi aikanaan vakavaan rikokseen, jumalanpilkkaan. Siksi asiassa päädyttiin myös kihlakunnankäräjille – ja sen vuoksi nykyajan historiantutkija tietää siitä mitään. Tapausta voisi tarkastella monista näkökulmista, esimerkiksi lasten ja kasvatuksen historian, leikin historian, lasten rikollisuuden historian, tai uskonnollisen tai yhteisöllisyyden historian kautta, mutta yksi tarkastelukulma voi olla myös eläinten ja ihmisten yhteinen historia.
Muutama viikko sitten Triviumin blogissa Tiina Miettinen kirjoitti uuden ajan alun koirista ja niiden paikasta pietarsaarelaisessa kaupunkiyhteisössä. Tiina Miettinen totesi koirien olleen omistajilleen tuttuja ja yhteisössä merkityksellisiä. Myös kissat ovat olleet ihmisen kumppaneina satoja ja tuhansia vuosia.
Uuden ajan alussa kissat useimmiten olivat ulkokissoja, jotka ulkomuodollaan kertoivat kohtaamistaan seikkaluista ja haasteista. Kissat elivät ihmisten ja luonnon välissä, pihoilla, varastoissa, ulkorakennuksissa, kirjaimellisesti ihmisen kulttuurituotteiden ja niitä uhanneen luonnon rajaa vahtien. Ehkä juuri siksi niitä pidettiin myös vähän epäilyttävänä: ne voisivat olla ihmiselle hyödyksi, mutta ne olivat myös hallitsemattomia luontokappaleita. Joskus kissojen jopa ajateltiin olevan yhteydessä paholaiseen ja pahuuteen. Uuden ajan alun, ja myös keskiaikaisissa kuvituksissa ja piirroksissa esiintyy runsaasti korostetun sotkuisia ja pelottavia, jopa rumia kissoja. Tyypillisesti uuden ajan alun taiteessa, niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin koirat edustivat uskollisuutta ja kissat petollisuutta. Esimerkiksi William Baldwinin kissakauhutarinassa Beware the Cat kissat, toisaalta erityisen sitkeinä ja lyömättöminä luontokappaleina, ja toisaalta arkisina ja kaikkialla tavanomaisuuteensa piiloutuneina, kuvasivat katolisia protestanttisissa peloissa.
Toisaalta, koska koko uuden ajan alun kulttuuri nautti erityisesti asioiden kääntämisestä päälaelleen, löytyy paljon kuvia kissoista myös ystävinä ja puhtauden symboleina – ja usein yhdistelminä, joissa isännälleen uskollinen kissa puijaa viekkaasti muita, kuten Saapasjalkakissan tarinassa. Se ilmeisesti oli uuden ajan alussa laajalti levinnyt, ensimmäisenä sen on kirjalliseen muotoon saanut Giovanni Francesco Straparola teoksessa Le piacevoli notti (1555), vaikka tunnetumman version kirjasi Charles Perrault Hanhiemon tarinoihin 1697.
Nykyään kissat ja kissavideot kiehtovat mutta, kuten Karen Raber esittää, historioitsijat eivät ole olleet kovin kiinnostuneita tarkastelemaan kissojen historiaa vakavissaan, koska kissoilla ei nykymaailmassa ole samanlaista käyttöarvoa kuin muilla kotieläimillä, eivätkä ne toisaalta edusta varsinaista luotoakaan riittävän selkeällä tavalla. Toinen syy voi olla, että nykyihminen mieluusti näkee kissat salaperäisen kauniina, kehräävinä ja pehmeinä, mutta eikä uuden ajan alun kuva kovin saumattomasti sovi tähän.
Suomenkin tuomiokirjoissa on kissoista lukuisia merkintöjä – kuten koiristakin – mutta useimmiten käräjille asti päätyneitä riitoja aiheuttaneet kissat olivat jo rukkasia.
Silti myös Taivassalon kissanristiäiset kertovat siitä, että uuden ajan alun kissat eivät olleet pelkästään villejä tai puolivillejä ulkokissoja. Tuomiokirja ei kerro, oliko kissalla nimeä ennen ristiäisiä, eikä se kerro, kenelle kissa kuului tai kuuluiko se edes jollekulle. Sen sijaan tuomiokirja paljastaa, ainakin epäsuorasti, että lapsilla selvästi oli kokemusta toimimisesta sen kanssa ja sillä lapsista – ne eivät vierastaneet toisiaan. Kissa tuli lapsia lähelle, antoi kääriä itsensä kankaaseen ja suostui vielä lasten kanniskeltavaksikin ainakin niin pitkäksi aikaa, että kulkueen käymissä ensimmäisissä taloissa puhutaan kissasta, eikä halosta lasten sylissä. Kuten Taina Syrjämaan tutkimassa 1800-luvun materiaaleissa, uuden ajan alun kissat olivat osin hyötyeläimiä, mutta monilla niistä oli myös lemmikkien ominaisuuksia.
Uuden ajan alun oikeuksissa käsiteltiin joskus myös rikoksiin liittyneiden eläinten kohtaloa. Taivassalon tuomiokirja ei kuitenkaan kerro, miten Sofia-kissalle kävi. Lapsillekaan oikeus ei määrännyt lainmukaista rangaistusta, vaan ”hyvän selkäsaunan” tottelemattomuudesta.
Lähde: Taivassalon kihlakunnanoikeuden tuomiokirja 14. helmikuuta 1678, sivut 23v-24v ja 16.–17. joulukuuta, sivut 59–60.
Ks myös: Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö – Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa.” Historiallinen Aikakauskirja 2/117 (2019),
Karen Raber: ”How to Do Things with Animals: Thoughts on/with the Early Modern Cat.” Thomas Hallock, Ivo Kamps, and Karen L. Raber (toim.) Early Modern Ecostudies. Palgrave MacMillan 2008
Kommentit