CAESAR JA LOHI eli kalaretki Rooman historiaan

Osa yksi: Caesarin legioonat

”Usein toistetun tarinan mukaan” Julius Caesarin legioonat marssiessaan Reinin laaksossa näkivät ”valtavan joukon suuria hopeaisia kaloja vaeltamassa kohti yläjuoksua.” Kun sotilaat huomasivat, etteivät kosket tai pienet putoukset voineet kaloja pysäyttää vaan kalat hyppäsivät esteiden yli, roomalaiset antoivat kalalle nimen salar, hyppääjä. Lohi oli sittemmin valloitetussa Galliassa kaikkein arvostetuin kala, ja roomalaiset alkoivat kutsua sitä nimellä salmo – joka sekin merkitsee hyppääjää. ”Kuten monet muutkin gallialaiset asiat, myös salmo nousi muoti-ilmiöksi Roomassa ensimmäisellä vuosisadalla”. Näin kertoo turskan, suolan ja monen muunkin asian maailmanhistorian kirjoittanut Mark Kurlansky kirjassaan Salmon (2020, s.55).

Toimittaja Tapani Niemi oli törmännyt tähän tarinaan kirjoittaessaan kirjaa Kemijoen lohesta. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään lohiin liittyvää Caesarin Gallian Sota -teoksesta, ja pyysi minua antiikintutkijana auttamaan tarinan alkuperän metsästämisessä. Koska olen kiinnostunut kulttuurissamme kulkevista antiikin maailmaan sijoittuvista kiertotarinoista, otin haasteen vastaan.

Lähdin liikkeelle latinan lohta merkitsevistä sanoista. Antiikintutkimuksen iloihin kuuluu, että alan juuret ulottuvat satojen vuosien taakse, vähintäänkin renessanssiaikaan, ja on mahdollista tietää täsmällisesti, mitä sanoja eri antiikin kirjoittajat ovat käyttäneet. Latinan ’sana-aarreluettelo’, Thesaurus Linguae Latinae, johon on koottu jokaisen antiikin aikana käytetyn latinankielisen sanan elämäkerta, on harmillista kyllä edennyt vuoden 1894 jälkeen vasta osaan 11.2.9 (repressio – resilio), joten salmo ja salar eivät sieltä vielä löydy. Oli siis tyydyttävä erilaisiin sanakirjoihin, sekä elektronisiin sanahakuihin latinankielisen kirjallisuuden tietokannoista.

Nopeasti kävi ilmi, että kyseiset lohisanat ovat hyvin harvinaisia klassisessa latinassa. Varsin odotetusti ensimmäiset lohimaininnat löytyvät ensimmäisen vuosisadan kirjailijan ja kenraalin Plinius vanhemman Luonnonhistoriasta, jossa salmo mainitaan nykyisen Etelä-Ranskan alueella eläneiden akvitanialaisten mielikalana. Tämän jälkeen lohi nousee kirjallisuuteen vasta 300-luvun lopulla, aristokraatti ja kirjailija Ausoniuksen runoelmassa Mosella. Tässä Mosel-joen ihanuutta kehuvassa tekstissään Ausonius ylistää eri kaloja, ja lohikalat (salmo, salar, sario) saavat kauniita sanoja osakseen. Mutta hopeisuutta tai Caesarin legioonia ei näissä mainita. Yritin myös etsiä tarinaa, jossa Caesar ja ylipäätään kalat liitettäisiin toisiinsa. En enää yllättynyt, ettei mitään löytynyt.

Seuraavaksi pyrin etsimään, olisiko Caesar liitetty lohiin keskiajalla, mutta vedin vesiperän. Edes uudempaa tarinaperinnettä, joka yhdistää Caesarin lohiin on hankala löytää: tarinaa ei ole Kurlanskyn väitteestä huolimatta kovin usein toistettu. Tässä vaiheessa otinkin yhteyttä kirjailijaan itseensä. Lyhyessä sähköpostissaan hän pahoitteli, ettei muista mihin kirjoituksensa perustui, mutta lupasi vielä palata asiaan. Harmi kyllä, kyselyistä huolimatta tätä hän ei tehnyt.

Uskon kuitenkin ratkaisseeni kysymyksen tarinan lähteestä: Peter Coates, kirjassaan Salmon vuodelta 2006, kirjoittaa seuraavasti (s. 16):

”Plinius vanhempi soi atlantinlohelle sen virallisen nimen [siis salmo salar] ensimmäisellä vuosisadalla, kenties Julius Caesarin legioonien kertomusten innoittamana. Nämä kun marssivat Gallian läpi vuonna 56 eKr., kiinnittivät he huomiota, kun heille aivan uusi kalalaji oli näyttävästi noussut ylös Garonne-jokea (Plinius kertoo, että Akvitaniassa lohi on kaloista suosituin). – – Salar – – saattaa juontua verbistä salire (’hypätä’).”

Coates siis esittää varovaisen hypoteesin Caesarista sotaretkestä Pliniuksen tarinan taustalla – hänen tekstissään ovat mukana kaikki Kurlanskyn tarinan piirteet, vaikka siinä ollaankin Atlantin rannoilla, Akvitaniassa, ei Reinillä kuten Kurlanskyn versiossa. Kurlansky on toki tehnyt tekstiin muitakin muutoksia, ennen kaikkea poistanut tarinasta kaikki varaukset. Vastaavalla tavalla mutkia oikoo samoin vuonna 2006 valmistunut suomalaisessa televisiodokumentti: ”Harva tietää, että latinankielisen nimen lohelle antoi Julius Caesar. Sotaretkillään Galliassa Caesar näki oudon, suurikokoisen kalan. Kun hän sai kuulla, että kala kykenee nousemaan kosketkin hyppimällä, hän antoi sille nimen salmo, hyppääjä.” (Antti ja Petteri Saario, Jokiemme helmet: Tenojoki).

Osa kaksi: Lohikalat antiikin maailmassa

Samalla kun selvittelin lohitarinan vaeltamista, jouduin pohtimaan, mitä oikeasti tiedämme antiikin maailmassa lohista ja niiden sukulaisista. Tähän kietoutuu myös kysymys siitä, mitä eri kaloihin viittaavilla sanoilla varsinaisesti tarkoitettiin. Plinius vanhempi mainitsi siis lohen ensimmäisenä antiikin kirjailijoista. Hänen mukaansa ”on luonnollista, että eri paikoissa pidetään eri kaloja parhaimpina […], Akvitaniassa joesta saatavaa lohta (salmo fluvialis) pidetään parempana kuin kaikkia merikaloja” (Plinius, NH 9.32.68). On toki mahdollista, että Plinius tarkoittaa tällä kalalla taimenta, sillä hän kirjoittaa toisaalla, että ”erityisen suuria kaloja ovat esimerkiksi […] lohi (isox) Rein-joessa” (Plinius, NH 9.17.44).

Vasta myöhäisantikissa lohikalat löytävät laajemmin tiensä antiikin kirjallisuuteen. Taustalla on latinankielisen kirjallisen kulttuurin siirtyminen hiljalleen Alppien pohjoispuoliseen Eurooppaan. Ajallisesti toinen lohiteksteistä on jo edellä mainitsemani Ausoniuksen vuonna 370 kirjoittama Mosella-runoelma, johon sisältyy laaja kuvaus Reinin vesistöön kuuluvan Moselin kaloista. Tässä suorasanainen käännös lohta käsittelevistä säkeistä:

 

”En myöskään ohita sinua, lohi (salmo). Lihasi on purppuraisen punainen ja leveän pyrstösi kiemurtavat iskut kuljettavat sinut syvyyksistä vedenpinnan aalloille tyynen vedenpinnan kavaltaessa salatut pyrstönlyöntisi. Sinä, jolla on suomuinen rintapanssari, joka olet pinnaltasi liukas, ja jonka on määrä olla yllätysruokalajina yltäkylläisellä päivällisellä, kestät vahingoittumattomana pitkät vuodenajat. Sinut tuntee pään täplistä, huomiota herättävän taipuisasta ruumiista sekä rasvaisena hyllyvästä vatsasta.” (Mosella 97-107).

Ausoniuksen mukaan Moselissa elää myös ”taimen (salar), jonka selkää tähdittävät purppuraiset täplät” (Mosella 88), sekä kolmaskin lohikala: ”Kukapa ei tuntisi sinua, joka olet kahden lajin välillä, et ole kumpikaan ja silti kumpikin, et vielä lohi (salmo), et enää taimen (salar), sinä sario, määrittelemättä kummankin väliin elämässäsi kiinnitettynä?” (Mosella, 129-130) Tämä sario lienee sama kuin myöhemmissä lähteissä tavattava fario, joka taas on tavattu ymmärtää taimeneksi. Salarin ja sarion suhde ja tarkka vastaavuus nykynimistöön jää siis epäselväksi.

Sitten, 460-luvulla, Sidonius Apollinaris kuvaa järvikalastusta Clermond-Ferrandissa, ja mainitsee farion ahneuden (epistula 2.2.12). Vasta espanjalainen Isidorus Sevillalainen (n. 560–636) yhdistää farion ja taimenen: hänen mukaansa fario-nimistä kalaa yleisesti kutsutaan nimellä tructa (12.6.6.), taimen. Tructa sinänsä oli kyllä tunnettu jo aiemmin myöhäisantiikissa. Milanin piispa Ambrosius mainitsee taimenet (troctas) esimerkkinä suurista mätikaloista kirjoituksessaan luomisen ihmeistä jo 300-luvun lopulla (Hexaemeron 5.3.7), ja Gregorius Toursilaisen (538–593) mukaan Geneve-järvestä voidaan saada jopa yli 30 kilon painoisia taimenia (tructae, Glor.mart. 75).

Nykyisin tieteellinen nimi Salmo trutta trutta viittaa meritaimeneen, salmo trutta lacustris järvitaimeneen ja salmo trutta fario purotaimeneen. Luonnollisesti nämä nimitykset ovat paljon tuoreempia ja täsmällisempiä verrattuna antiikin maailmassa käytettyyn sanastoon. Vaikka Linnén vuonna 1758 antama tieteellinen nimi salmo salar vakiintui jo 1700-luvulla tarkoittamaan meidän peruslohtamme, atlantinlohta, nämä sanat eivät antiikissa suinkaan siis olleet ainoita lohisanoja. Varsin erikoinen on kaksi kertaa myöhäisantiikissa esiintyvä ancoravus / ancorago – ensimmäinen muoto löytyy gallialaisen Polemius Silviun laatimasta kommentoidusta kalenterista 440-luvulta (Laterculus 268), jälkimmäinen taas italialaisen Cassiodoruksen kirjeestä (Variae 12.4.1., 530-luku?). Cassidorus kertoo kyseessä olevan Rein-joelta nostettu kala, joka juhlistaa kuninkaan ylenpalttista pitopöytää Ravennassa. Sanan myöhemmät keskiajan käyttöyhteydet viittaavat siihen, että kyseessä olisi kelttiläislähtöinen sana nimenomaan Reinin lohelle.

Yleisimmin antiikissa loheen viitattiin jo Pliniuksenkin Reinin lohesta käyttämällä sanalla isox tai sen rinnakkaismuodolla esox. Latinan lohi- ja taimensanoja tutkineen Alfred Andrewsin mukaan ainakin tämä sana tulee kelttikielistä, siinä missä salmo ja salar -sanojen etymologia jää hieman hämäräksi. Koska isox ja esox löytyvät jo ilmestyneistä osista Thesaurus Linguae Latinaa, näiden sanojen elinkaari ja käyttö ovat helposti tarkistettavissa. Valtaosa maininnoista on myöhäisiä, 400–600 -luvuilta. Samaa sanaa käytti vielä myöhemmin varhaiskeskiajalla Beda Venerabilis kuvatessaan Britannian ihanuutta: ”Siellä on myös hyvin kalaisia jokia, sekä lukuisa määrä kauniita lähteitä, ja erityisen runsaasti on lohia (issicio) ja ankeriaita.” (Hist. eccl. 1.1, 730-luvun alku). Useimmin sana kuitenkin esiintyy Martinus Toursilaisen ihmetekoihin lukeutuvan kertomuksen yhteydessä – eli palaamme Galliaan. Tarina kertoo diakonista, joka heitti verkon jokeen – kyseessä on tällä kertaa Loire – jolloin siihen heti ui valtaisa lohi, immanis isox (Sulpicius Severus, Dial. 3.10.4, noin vuonna 400). Saman kalajutun kertovat myöhemmin varhaiskeskiajalla Périgueuxin Paulinus (Mart. 5.676); Venatius Fortunatus (Mart. 4.300) sekä Gregorius Toursilainen (Glor. conf. 5). Isox mainitaan myös Hesykhios Aleksandrialaisen ehkä vuoden 500 tienoilta peräisin olevassa sanakirjassa, joka käsittelee harvinaisia kreikankielisiä sanoja – ainoana kreikankielisenä antiikin mainintana lohesta. On toki helppo ymmärtää, miksi atlanttisia lohikaloja ei vilise Välimeren itäosien kreikankielissä teksteissä.

Vielä on kerrottava yksi gallialainen isox-kalajuttu. Bysanttilaisen lääkäri Anthimuksen (n. 450-534) mukaan tätä kalaa voidaan syödä vain tuoreena, sillä vanhentuneena sen syöminen painaa pahasti vatsaa. Myöskään lohen nahkaa ei hänen mukaansa pidä syödä. Anthimus toimi kuningas Theoderik Suuren henkilääkärinä Ravennassa (ja tunsi Cassiodoruksen). Theoderik lähetti hänet diplomaattina frankkikuningas Theudericin luokse Metziin, Koillis-Ranskaan. Vastauksena frankkikuninkaan terveysneuvopyyntöihin Anthimius omisti hänelle kirjansa De observatione ciborum. Kirja on todennäköisesti kirjoitettu ainakin osin Metzissä, jonka läpi Mosel virtaa: Anthimuksella on siten ollut ensikäden tilaisuus tutustua lohikaloihin. Hänen mukaansa nuori lohi (tecones) sopii sekä terveille että sairaille hyvin, kun se valmistetaan oliiviöljyssä ja maustetaan suolalla. Nuori taimen (tructa) puolestaan on erityisesti herkkusuille sopivaa ruokaa (Obs. cib. 39, 41 ja 45). Juuri tätä kirjoittaessani olen flunssassa, mutta onneksi jääkaapissa minua odottaa lohifile – valmistan sen pannulla oliiviöljyssä, Anthimuksen muistoksi.

Osa kolme: Saalis

Faktantarkistus Kurlanskyn tarinasta oli siis karu: lohet eivät olleet muotia ensimmäisen vuosisadan Roomassa, eikä Caesaria tai hänen legiooniaan yhdistä lohiin mikään alkuperäislähde tai vanhempi tarinaperinne. Salar tai salmo -sanojen etymologiakaan tuskin johtaa latinan kieleen: taustalla lienee kelttikieliin liittyvä aines, joka sekin voi viitata pikemminkin ’harmauteen’ (tai hopeisuuteen), kuin ’hyppäämiseen’. Jopa ajatus tarinan laajasta tunnettavuudesta on kyseenalainen. Kertomus Caesarin legioonista ja lohista onkin hyvä esimerkki siitä, miten pienet oikaisut tarinassa, huolimaton lukeminen sekä viattomien arvailujen siteeraaminen tosiasioina voivat helposti johtaa virheisiin ja täysin uusien tarinoiden syntyyn.

Lohitarina kertoo myös sen, miten antiikin eläinnimet voivat johtaa nykylukijaa tai tekstien kääntäjää harhaan. Olemme tottuneet siihen, että eläin- ja kasvilajeilla on täsmälliset ja laajasti jaetut nimet. Antiikin aika oli kuitenkin kulttuurillisesti monimuotoinen, alueellisesti laaja, ja ajallisesti pitkäkestoinen. Vaikka edellä siteeratuista teksteistä tarinoista voitaisiinkin päätellä, että joku tietty sana tietyllä kirjoittajalla on viitannut esimerkiksi atlantinloheen (salmo salar), on myös selvää, ettei antiikin kalannimiä voi yksi yhteen yhdistää tieteelliseen nykynimistöön ja niiden latinankielisiin kansainvälisiin tarkenteisiin. Kuten nykysuomessakin yleissanat ’lohi’ ja ’taimen’ arkikäytössä viittaavat kovin moniin eri kalalajeihin (jotka yleensä toki kuuluvat kalasukuihin salmo ja oncorhyncus), ei tarkkojen nykyvastaavuuksien hakeminen antiikissa käytetyille kalannimille tee oikeutta antiikin kulttuurille ja sen monimuotoisuudelle.

Kiitän Tapani Niemeä apajille johdattamisesta, sekä muutaman vonkaleen näkyville kiskomisesta.

Ville Vuolanto

Johtaja, Trivium. Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies

Yliopistonlehtori, Latinankielinen kulttuuri ja latinan kieli, Tampereen yliopisto

 

Lähteet

Ambrosius, Hexaemeron

Anthimus, De observatione ciborum

Magnus Decimus Ausonius, Mosella

Beda Venerabilis, Historia ecclesiastica gentis Anglorum

1. Julius Caesar, Gallian Sota (De bello gallico)

Cassiodorus, Variae

Gregorius Toursilainen, Gloria confessorum

Gregorius Tourslainen, Gloria martyrum

Isidorus Sevillalainen, Etymologiat (Etymologiae)

Paulinus Périgueuxlainen, Vita Sancti Martini

1. Plinius Secundus, Luonnonhistoria (NH, Naturalis historia)

Polemius Silvius, Laterculus

Sidonius Apollinaris, Epistula 2

Sulpicius Severus, Dialogi

Venatius Fortunatus, Vita Sancti Martini

 

Kirjallisuutta

Andrews, Alfred C., ‘Greek and Latin Terms for Salmon and Trout’. Transactions and Proceedings of the American Philological Association 86 (1955), 308–318.

Kurlansky, Mark, Salmon: A Fish, the Earth, and the History of a Common Fate. Oneworld 2020.

Thesaurus Linguae Latinae, Bayerische Akademie der Wissenschaften, https://thesaurus.badw.de/das-projekt.html, luettu 3.5.2024.

Coates, Peter, Salmon. Reaktion Books 2006.

Thomas, A., Le Laterculus de Polemius Silvius et le vocabulaire zoologique roman. Romania 138 (1906), 161–197.

Saario, Antti ja Petteri, Jokiemme helmet. Osa 6/6: Tenojoki. Julkaistu 31.12.2006. https://areena.yle.fi/1-563684, 10:54–11:14. Nähty 4.5.2024.