Filosofi ja kirjailija Senecan (4 eaa-65jaa.) nimissä kulkeva näytelmä Octavia kertoo Julius-Claudiusten keisarisukua edustavasta viimeisestä keisarinnasta, traagisesta Claudia Octaviasta. Octavia ilmestyi äskettäin ensimmäistä kertaa suomeksi Maija-Leena Kallelan ja Antti T. Oikarisen käännöksenä (Basam Books 2021). Teos vie meidät vuoteen 62 jaa. historiallisten tositapahtumien äärelle. Claudia Octavian puoliso, keisari Nero (54–68) on näytelmän tapahtumien aikaan aikeissa naida rakastajattarensa, kauniin Poppaea Sabinan ja Octaviasta on hankkiuduttava eroon keinolla millä hyvänsä. Tässä blogissa tarkastelen, miten yhtäältä Senecan kirjoittama näytelmä sekä toisaalta historialliset lähteet kuvaavat Claudia Octavian elämää ja kohtaloa – ja mitä ne kertovat keisarisukujen perheiden ja sukujen merkityksestä sekä kuoleman jälkeisen muiston vaalimisesta roomalaisessa ajattelussa.
Mutta kuka tragedian päähenkilö Claudia Octavia oikeastaan oli? Näytelmäteoksen lisäksi hänen elämänsä yksityiskohtia voidaan taustoittaa historioitsija Tacituksen ja Suetoniuksen teoksista. Näytelmän tapahtumien aikaan Claudia Octavia profiloidaan ennen kaikkea edesmenneen keisari Claudiuksen (41–54) tyttärenä. Hän olikin sisarensa Claudia Antonian kanssa ainoa linkki suvun kantaisään, keisari Augustukseen, joka oli siis heidän isänsä äidin eno. Välillä häkellyttävänkin monimutkaiset sukulaisuussuhteet eivät ole tässä vain pelkästään kiehtova yksityiskohta, vaan Claudia Octavian polveutuminen suoraan Augustuksesta oli merkittävää roomalaisessa verenperintöä kunnioittavassa kulttuurissa. Ajateltiin, että kunnon roomalainen tuntee sukunsa seitsemän polvea taaksepäin ja että hänen monet piirteensä – ei vain ulkonäössä vaan myös luonteessa – juonsivat juurensa suvun kunniakkaista, tai myös epämiellyttävistä, kantaisistä ja esiäideistä.
Keisari Augustuksen lisäksi Claudia Octavian naispuoleiset esiäidit nostavat hänet korkeaan asemaan keisarillisten naisten joukossa. Hänen isoäitinsä oli jumalattareksi korotettu, suuresti kunnioitettu Antonia Minor. Hänen äitinsä oli puolestaan Augustuksen sisar Octavia Minor, Claudia Octavian nimikaima. Octavia Minor oli keisarisuvun ylevä tukipilari, jonka hyveellisyys ja ihailtu velvollisuudentuntoisuus hakivat vertaistaan. Toki keisari Nerokin polveutui Augustuksesta, mutta hänet adoptoitiin sukuun, eikä Octaviaa, kuten D.W. Hurley toteaa tutkimuksessaan. Tilanteestaan tietoisena Nero pyrki kyseenalaistamaan laillisen puolisonsa ylhäisen syntyperän. Kuten tunnettua, Claudia Octavian äiti oli keisari Claudiuksen kolmas puoliso Valeria Messalina, jonka väitetty seksuaalinen hurjastelu ja aviorikokset synkistävät hänen jälkimaineensa. Kun kerran puolison äidin maine on näin ryvettynyt, Nero julistaa luottamuksensa ja uskonsa (fides) olevan mennyttä (536): mistä muka voi tietää, että Claudia Octavia olisi avioliitossa syntynyt ja Claudiuksen tytär. Keisari Neron myöhempi toiminta on paljastavaa. Suora polveutuminen edeltävistä keisareista legitimoi valtaa, ja tämän seikan kanssa Nero on pääsemättömissä. Teloitettuaan lopulta Claudia Octavian hän pyrki taivuttelemaan puolisokseen tämän sisaren Claudia Antonian lujittaakseen huojuvaa asemaansa keisarina. Antonia kieltäytyi ja Nero käski teloittaa hänetkin, kertoo Suetonius Neroa käsittelevässä elämäkerrassaan.
Keisarillisten naisten ja miesten asema lujittui myös perillisten kautta. Claudia Octavian ja keisari Neron epäonninen avioliitto on eräs näytelmän teemoista. Neron äiti Agrippina oli avioliiton taustalla ja sen piti osaltaan auttaa hänen nuori poikansa valtaistuimelle. Claudia Octavian voidaankin katsoa olleen pelkkä tahdoton pelinappula ja kauppatavara keisarillisilla avioliitto-markkinoilla. Toisaalta hänellä oli edessään tulevaisuus valtakunnan keisarinnana ja sukunsa jatkuvuuden turvaajana. Vaikka puolisot olivat lähes saman ikäiset, joka oli harvinaista roomalaisen yläluokan avioliitoissa, heille ei syntynyt perillisiä ja puolisoiden välinen jäätävä eripura välittyy lähteistä voimakkaasti. Meidän näkökulmastamme parikymppinen Claudia Octavia on kovin nuori vaimoksi ja äidiksi. Huomioiden keskimääräisen eliniänodotuksen antiikin maailmassa, voidaan kuitenkin sanoa, että hän eli parasta aikuisikäänsä. Näytelmässä häntä lohduttava kasvatusäiti ylistää hänen olevan ”toinen Juno maan päällä”(219). Avioliiton ja naisten suojelija jumalattareen Junoon viittaaminen saattaa sisältää toiveen keisarillisen avioliiton ja yhteiselon onnistumisesta. Octavialla oli laillinen asema, johon Nerokin kitkerästi viittaa sanoessaan Suetoniuksen mukaan ”olkoon tyytyväinen aviopuolisolle kuuluviin arvomerkkeihin”. Jumalatar Hera eli Junon kreikkalainen vastine esiintyy myös eräässä Octavian nimissä lyödyssä rahassa.
Kuva: Wikipedia
Niin näytelmässä kuin historiateoksissa keisari Nero yrittää kaikkensa saadakseen ylhäisenä ja siveänä ylistetyn Claudia Octavian putoamaan jalustaltaan. Vaimo nauttii suurta kansansuosiota ja tämä on ymmärrettävästi pelote Nerolle ja hänen hankkeelleen erota laillisesta puolisostaan. Niinpä hän syyttää Octaviaa steriiliksi – perillisiä ei synny ja suvun tulevaisuus on vaarassa. Seuraavaksi panokset kovenevat: Claudia Octavia on julkea avionrikkoja. Tacituksen mukaan tähän juoneen liittyy myös älykkään Poppaea Sabinan vihjaukset pelokkaalle Nerolle. Hän kuvailee, millaiseen alennuksen tilaan Rooman keisarihuone joutuu, kun Claudia Octavia synnyttäisi avioliiton ulkopuolisen perillisen. Olisiko aviorikossyytteelle sitten mitään perusteita? Mahdollisesti Octavian kuolintapa – kuumaan höyryyn tukehtuminen – antaa tästä vihjeen. Ei-toivotut raskaudet pyrittiin päättämään ja yksi keino oli kuumat kylvyt, joiden piti auttaa asiassa. Claudia Octavialle löytyy lähes samanveroinen tapaus kolmesataa vuotta myöhemmin. Keisarinna Fausta (289–326) kuoli myös kuumaan höyryyn ja häntäkin syytettiin aviorikoksesta ja myös juonittelusta miestään, keisari Konstantinus Suurta, vastaan, kuten D. Woods toteaa artikkelissaan. Asian todellista laitaa emme saa selville, mutta kenties huhut aviorikoksesta sopivat Neron ja Poppaea Sabinan yrityksiin murtaa Claudia Octavian julkisuuskuva. Pahempaa syytettä aviopuolisoon ei nimittäin voinut kohdistaa. Uskoton aviovaimo oli naisena hylkiö, josta miehen pitikin erota säilyttääkseen oma maineensa.
On kuin näytelmän dialogi esittelisi kaksi poliittista puoluetta; Claudia Octavian ja Neron. He käyvät kamppailua kansan suosiosta, joka näyttää ainakin Neron mielestä kallistuvan Octavian puolelle (827–830). Onkin totta, että Octavian kansansuosiosta ei ollut epäilystäkään; näin kertovat myös Tacitus (Ann. 15.60-61) ja Suetonius (Vit. Nero 35.2). Kansan kerrotaan olleen kovin kuohuksissaan Neron toimenpiteestä karkottaa laillinen, mutta hyljeksimänsä, vaimo maaseudulle. Tacitus kertoo, että kun hänet tuotiin takaisin, kansa kuljetti riemusaatossa hänen kukitettuja kuviaan forumille ja temppeleihin, mutta Poppaea Sabinan kuvat kansa kaatoi pois paikoiltaan.
Huolimatta laillisesta liitosta, vaimon hienosta sukupuusta ja nauttimasta suosiosta, Nero tahtoi tästä lopullisesti eroon. Hän on vihollinen (hostis), sanoo Nero näytelmässä (863-4). Keisarillinen sotilasprefekti ihmettelee, voiko nainen yleensäkin saada kyseisen nimityksen. Tämä onkin merkittävä sanavalinta, sillä hostis-vihollinen on poliittisesti latautunut. Kuningatar Kleopatrasta käytettiin tätä nimitystä ja se sopi kuvaamaan myös vallananastajia ja kapinoitsijoita, kuten E.R. Varner on todennut. Keisarin ja sotilasprefektin käymä dialogi on sikäli myös mielenkiintoinen, että Nero pitää vaimoaan vastuussa kansan nostattamisesta itseään vastaan. Claudia Octavia on epäluotettava ja Neron keisariutta uhkaava rikollinen. Kuin vaarallinen vihollinen ainakin, Claudia Octavia karkotettiin Pandaterian saarelle, ja siellä hänet lopulta teloitettiin keisarin käskystä. Näytelmä päättyy kohtaukseen, jossa hän on nousemassa laivaan ja ennustaa pian kuolevansa.
Tacitus kertoo entistä keisarinnaa kohdanneesta kuoleman jälkeisestä häpäisystä; hänen irti leikattu päänsä tuotiin Poppaea Sabinalle kuin todisteena. Claudia Octavian ruumiin runtelu oli äärimmäisen harvinaista roomalaisessa kulttuurissa. Keisarinnojen joukossa vain 220-luvulla elänyt keisarinna Julia Soaemias koki samanlaisen kohtalon, kun hänen ruumiinsa annettiin vihaisen väkijoukon häväistäväksi. Hän oli kiihkeästi kannattanut uuden auringon kultin ylivertaisuutta perinteiseen uskonnolliseen järjestelmään nähden. Tämä ajoi roomalaiset kiihkeään vihaan kulttielämän röyhkeää uudistajaa vastaan. Soeamias, kuten Claudia Octaviakin, merkittiin valtionviholliseksi, hänen ruumiinsa sai häpäistä ja muiston tuhota. Mikäli Neron syytökset vaimon juonitteluista ja kansan vihan lietsomisesta pitivät paikkansa, Claudia Octavia koki poliittisen vihollisen kohtalon ja hänet teloitettiin majesteettirikoksen vuoksi. Hän oli selvästi uhri, mutta mahdollisesti myös aktiivinen poliittinen taustatoimija, joka pyrki kansansuosionsa turvin kaatamaan miehensä hallinnon. Teloitus tietysti myös varmisti, ettei Julius-Claudiusten suku jatku hänen kauttaan. Myös vaimon sisaren Claudia Antonian murhan voi katsoa tähdänneen samaan. Näin ollen uhkaa Neron ja Poppaea Sabinan keisarihoville ei ollut odotettavissa jumalaksi korotetun Claudiuksen ja kunnioitetun Augustuksen suvun suunnalta.
Olen samaa mieltä Lauren Ginsbergin kanssa, joka näkee Octavia-näytelmän juonen heijastelevan Julius-Claudiusten hovin sisäisiä juonitteluja ja väkivaltaa. Augustuksen luoma keisarisuku ei ollutkaan rauhan asialla, kuten hallinnon alussa julistettiin. Pinnan alla kuohui vallanhalun ja väkivallan julmat aallokot. Suetonius kertoo, että Nero itse kuoli Octavian murhan vuosipäivänä. Näin kohtalon ehkä nähtiin koettavan hyvittää tyrannin teot vieden tältä hengen ja aseman vaimon murhan vuosipäivänä.
Lähteistä nousee mielestäni esiin kolme merkittävää näkökohtaa, joiden avulla voimme ymmärtää Claudia Octavian tilannetta ja kohtaloa. Ensinnäkin suvun ja verenperinnön merkitys roomalaisessa ajattelussa korostuu hänen kohdallaan. Korkea asema Julius-Claudiusten suvussa nosti hänet Neron vaimoksi ja lujitti keisarin aseman vallan huipulla, kuten Agrippina oli suunnitellut. Toisaalta Claudia Octavia oli raivattava pois hovista juuri syntyperänsä takia. Kansansuosiota nauttiva edesmenneen keisarin tytär ei saanut jäädä taustalle muistuttamaan suvustaan ja laillisesta asemastaan. Myöskään sitä mahdollisuutta ei saanut olla, että entinen vaimo olisi solminut uuden avioliiton mahdollisen vallantavoittelijan kanssa.
Toinen seikka, joka saa merkittävän sijan sekä näytelmässä että historioitsijoilla, on se tosiasia, ettei keisaripari ollut tuottanut yhteisiä, laillisia jälkeläisiä. Valtaistuimelle ei ollut osoittaa perillistä ja suvun jatkuvuus oli vaarannettu. Perijöiden puuttuminen horjutti vakavasti molempien puolisoiden asemaa. Verenperintöön ja epäonniseen avioliittoon liittyen lähteissä käsitellään myös Claudia Octavian maineen ja hyveellisyyden kyseenalaistamista.
Kolmanneksi esiin nouseekin kuolemanjälkeisen muiston vaalimiseen tai vastaavasti sen poispyyhkimiseen liittyvä vallankäyttö. Claudia Octavian ruumis saa poliittisen vihollisen kohtelun ja hänen muistonsa pyritään näin häpäisemään. Vaikka tämä nuori nainen eli lyhyen elämän ja koki traagisen kohtalon, laajaa kansansuosiota nauttivana ja kunnioitettuna hän jäi kenties elämään kansan mieliin vielä pitkäksi aikaa. Ehkä hän pyrki syrjäyttämään miehensä, vaikka historia tarjoaa meille pintapuolisesti tarkasteltuna aivan päinvastaisen asetelman. Claudia Octaviaan päättyi Julius-Claudiusten keisarisuku, mutta hänen onnistui kohota kansan kunnioittamaksi sankarittareksi aikakautena, joka – Tacitusta lainaten – muutti menestyksen kansalliseksi onnettomuudeksi.
Kuva: www.wikiart.org.
Outi Sihvonen
filosofian tohtori, tutkija, Tampereen yliopisto
Lähteet:
Seneca, Octavia. Suom. Maija-Leena Kallela & Antti Oikarinen. Basam Books 2021.
Suetonius, Keiarillisia elämäkertoja. Suom. J. A. Hollo. Wsoy, Porvoo 1960.
Tacitus, Keisarillisen Rooman historia. Suom. Iiro Kajanto. Wsoy, Juva 1990.
Kirjallisuus:
Ginsberg L.D., Staging Memory, Staging Strife: Empire and Civil War in the Octavia. Oxford University Press 2017.
Hurley D.W., ‘Biographies of Nero’, Buckley E. – Dinter M. (Ed.) A Companion to the Neronian Age. Wiley-Blackwell, 2013, 29-44.
Varner E.R., ‘Portraits, Plots, and Politics: ”Damnatio memoriae” and the Images of Imperial Women’, Memoirs of the American Academy in Rome, vol. 46, 2001, 41-93.
Woods D., ‘On the Death of the Empress Fausta’, Greece & Rome , vol. 45, 1998, 70-86.