Turun akatemian väitöskirjat ja muut opinnäytetyöt ovat jääneet jossain määrin pimentoon, ja usein unohtuu, että Suomessa on tehty tiedettä yliopistotasolla jo 1600-luvulta lähtien. Syynä tälle saattaa olla, että nuo tekstit on kirjoitettu pääosin latinaksi ja usein varsin kikkailevalla latinalla. Osa vanhoista opinnäytetöistä eli dissertaatioista sisältää kuitenkin mielenkiintoisia näkökulmia nykylukijallekin.
Olen suomentanut A. J. Holmdahlin ja K. Mestertonin eläinoikeusaiheisen dissertaation Brevis delineatio moralis, Quæstionem, an liceat brutorum membra amputare? Exhibens vuodelta 1754, eli ”Lyhyt eettinen linjanveto, joka käsittelee kysymystä, onko oikein silpoa eläinten ruumiinosia” (suomennos ladattavissa täältä). Pitkät nimet olivat ajalle tyypillisiä, vaikka napakampiakin dissertaation nimiä esiintyy. Kansilehdessä lukee Pro gradu, jonka olen kääntänyt sen ”tutkintoa varten”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se vastaisi nykyaikaisia maisteritutkielmia. Toki nimitystä pro gradu käytettiin tietyntasoisista opinnäytteistä, eikä rinnastus ole täysin mieletön. Muita dissertaatiotyyppejä olivat esim. pro exercitio ’harjoitusta varten’, pro stipendiariis eli muutamasivuiset vihkoset stipendin saamista varten sekä pro venia docendi ’opetuslupaa varten’. (Vallinkoski 1966: X.)
Tuohon aikaan oli yleistä, että opinnäytetyön puolustajat eli respondentit, joiden oppiarvoa varten kulloinenkin tutkielma oli laadittu, eivät itse olleet kirjoittaneet omaa opinnäytettään, vaan ohjaajana eli preeseksenä toimivat professorit olivat kirjoittaneet työn. Respondentin tehtävänä oli puolustaa tätä julkisesti ja suullisesti väitöstilaisuudessa. Suullisen latinankielisen väittelytaidon osoittaminen oli keskeisenä pidetty suoritus. Dissertaatioiden tekijäkysymykseen ei voida kuitenkaan luotettavasti vastata, paitsi niissä tapauksissa, joissa teksti on selvästi osa jotain preeseksen laajempaa teosta, jolloin preeses on tekijä, tai respondentista nimenomaan mainitaan, että hän on auctor eli tekijä. Filosofisessa tiedekunnassa yleensä tehtiin ensin pro exercitio -työ ja sitten pro gradu -työ. Jälkimmäiset, jollainen tarkasteltavana oleva Holmdahlin väitöskin nähtävästi on, olivat usein respondentin tekemiä, yhdessä preeseksen kanssa tai hänen avustamanaan. Osa professoreista ei juurikaan ohjannut opinnäytteitä, kun taas osalla oli tilillään varsin monta, kuten 1700-luvun osalta Porthanilla 210 ja Bilmarkilla 229 opinnäytettä. Voisi luulla, että respondenteillekin on tällöin riittänyt kirjoitettavaa. (Klinge & al. 1987: 393; Vallinkoski 1966: XIs.)
Vanhoja dissertaatioita selaillessaan voi äkkiä havaita, että yleensä preeseksen nimi on kirjoitettu paljon isommalla kirjasimella kuin respondentin nimi. Tämä on aivan luonnollista edellä mainitusta syystä, mutta toisena syynä lienee se, että preeses on ollut lähtökohtaisesti korkea-arvoisempi henkilö sääty-yhteiskunnan ja vähintään yliopiston hierarkiassa. Asiaan kuului, että arvoasema näkyi ja sen mukaan elettiin, kukin omalla paikallaan. Vaikka professoreiden palkkaus oli yleensä heikkoa (Lehtonen & Joutsivuo 2002: 352s), korkea akateeminen kunnia kompensoi rahallisen statuksen heikkoutta (Klinge & al. 1987: 391); sitä paitsi useimmat ylioppilaat vasta köyhiä olivatkin (Klinge & al. 1987: 347).
Dialektinen väittely nousi yliopistomaailmassa keskeiseen asemaan jo keskiajalla. Argumenttien etsiminen dialektisessa hengessä oli empiiristä näkökulmaa tärkeämpää. Metodiin kuului, että väittelijät ottivat puolustaakseen sellaisiakin näkemyksiä, joita eivät todellisuudessa kannattaneet. Väittelemisessä strateginen (kreikasta käännettynä: ’sotajuoniin liittyvä’) nokkeluus oli arvostettu taito, jota mm. professori Andreas Thuronius korosti logiikkaa käsittelevässä kirjassaan. Turun Akatemian statuutit kuitenkin edellyttivät myös asiallisuutta ja tasapuolisuutta. Väittelystä itsestäänkin väiteltiin: toiset henkilöt ja aikakaudet painottivat enemmän aiheita ja sisältöä, toiset väittelyn metodeita ja traditiota. Andreas Wanochiuksen 1686 ohjaamassa G. Saloniuksen väitöskirjassa Discursus Theoreticus abstractam Disputationis ideam repraesentans ihaillaan väittelyä tiedon järkeistäjänä ja hengen ravintona ja todetaan, että totuus löydetään, kun ensin osoitetaan diametraalinen oppositio eli kaksijakoinen vastakohtaisuus ja sitten analysoidaan, kunnes jompikumpi vaihtoehto voittaa; jommankumman täytyy olla totta. (Klinge & al. 1987: 382–386.) Halua totuuden löytämiseen kuvaa se, että ylivoimaisesti suurin aiheryhmä vanhoissa väitöskirjoissa on filosofia, toki osin teologisesta näkökulmasta (op. cit.: 400).
Latinan kielellä oli jo itsessään sivistävä ja antiikin perintöä kantava, sekä sosiaaliseen kontrolliin liittyvä tehtävä. Latinan taidosta näki, ketkä olivat käyneet kouluja. Diplomin voi väärentää; latinantaito oli kuin salasana. Lisäksi kaikkien kielten kielioppia, jos siitä oltiin ylipäätään kiinnostuneita, katsottiin latinan kieliopin ja latinankielisen terminologian kautta. Sivistyksen äidinkieli nähtiin myös ajattelun osatekijänä. (Klinge & al. 1987: 382.) Kun 1790-luvulla ehdotettiin latinan merkityksen vähentämistä lääketieteen opinnoissa, suomalaisuuden suurmiehenä pidetty Henrik Gabriel Porthan protestoi, että silloin lääkäreistä tulisi barbaarisia puoskareita (op. cit.: 536).
Mitä tulee tarkasteltavana olevan dissertaation tekijöihin, Andreas Johannes Holmdahlista annetaan Vallinkosken henkilöhakemistossa (1969: 159) elinvuodet 1723–1780. Hän on ollut respondenttina myös toisessa säilyneessä opinnäytteessä: De notione Mundi affirmativa, joka on filosofinen pohdiskelma maailman luonteesta edelliseltä vuodelta eli 1753, niin ikään Mestertonin ohjauksessa. Tuossa teoksessa todetaan nimenomaisesti Holmdahlista, että hän on ”auctor & respondens” eli hän on itse kirjoittanut tämän opinnäytteensä. Vallinkosken lista ei mainitse enempää hänestä, paitsi tittelin ylioppilas. Muita samansukunimisiä ei mainita. Yksi Holmdalius tosin mainitaan, mutta hänen todetaan olleen Holmedalin kirkkoherra, ja Holmdahl oli hämäläinen (dissertaation kansilehden mukaan), joten tuskin olivat sukua. On mahdollista, että Holmdahl oli talonpoikaistaustainen tai jotenkin muuten vähemmän vaikutusvaltainen hahmo. Tätä tukenee sekin, että hän molempien väitöstensä kansilehdessä ilmoittaa tittelikseen kuninkaallinen stipendiaatti eli opintotuen saaja.
Logiikan ja metafysiikan professori Karl (Carolus) Mestertonista on Klingen & al. kirjoittamassa Helsingin yliopiston historiikissa joitain hajamainintoja, mutta silti voidaan päätellä, että hän lienee ollut suhteellisen tärkeä ja vaikutusvaltainen hahmo (Klinge & al. 1987: passim). Vallinkosken (1969: 191) henkilöhakemiston mukaan Mestertonin elinvuodet olivat 1715–1773 ja hän ohjasi urallaan ainakin 95 dissertaatiota, mikä ei ole erityisen vähän.
Tekstin tekijyyden selvittämiseen oman lisänsä tuo se, että Johann Karl Lother ja Siegmund Jakob Apinus olivat kirjoittaneet Nürnbergin kupeessa sijainneessa Altdorfin yliopistossa vuonna 1720 dissertaation, joka on hämmentävän samansisältöinen, osin jopa samoin sanoin muotoiltu, ja jonka otsikko on käytännössä synonyyminen: An liceat brvtorvm corpora mvtilare eli ”Onko oikein silpoa eläinten ruumiita”. Nykytermein ilmaistuna Holmdahlin ja Mestertonin työ olisi siis plagiaatti. Tuntuu, ettei suomalaisten työpanos tuo edes mainittavaa lisäarvoa saksalaisten vaivannäön hedelmiin. Toki emme voi tietää, onko Lotherin ja Apinuksen työ ollut Holmdahlin ja Mestertonin esikuvana, vai onko molemmilla ollut jokin yhteinen esikuva. Yksi mahdollisuus lienee, että molemmat ovat käyttäneet pohjana saman opettajan luennolla tekemiään muistiinpanoja? Plagioimisen eettinen kyseenalaisuus ei ollut ennenkään vieras asia; jo antiikin runoilija Martialis valitti, kuinka hänen runosäkeitään varastetaan (Martialis 2000: 33s). Erojakin suomalaisen ja saksalaisen dissertaation välillä on: saksalainen on huomattavasti pidempi ja perusteellisempi; saksalaisessa asiat esitetään paikoin selvemmin, jopa niin että korjasin suomalaisen dissertaation käännöstänikin sen pohjalta; ja saksalaisessa tuntuu olevan erityisen tärkeänä esimerkkinä koirien korvien silpominen.
Koska 1700-luvulla dialektisen metodin soveltaminen paatoksella jopa absurdeihinkin aiheisiin ei ollut mitenkään tavatonta, on mahdollista, että motivaatio puheena olevan dissertaatioon ei suinkaan noussut kiintymyksestä eläinten hyvinvointia kohtaan. Kyse oli väittelytaidon osoittamisesta eikä tieteen tekemisestä ainakaan empiristisessä mielessä. Toisaalta voi olla syynsä sille, että tutkielmassa kuitenkin päädyttiin juuri siihen näkemykseen, että eläinten silpominen on väärin, vaikka dialektisen kikkailun nimissä olisi yhtä hyvin voitu haluta todistaa aivan päinvastaistakin. Toki kirjoittaja saattoi päätyä aiheeseen ja lopputulokseen vain sen takia, että tällaisen opinnäytetyön plagioimiseen hänellä oli tilaisuus, mutta samat kysymykset voidaan esittää Lotherin ja Apinuksen työlle. Itse en löytänyt käännöstyön aikana sarkastisuutta itse perusteesin suhteen. Tekstit antavat vaikutelman, että eläinten ruumiinosien silpominen olisi ollut tuohon aikaan yleistä. Varsinkin Lotherin ja Apinuksen koirien korvien silpomisen korostus viittaa vahvasti tähän. Elettiin hyödyn aikakautta, joka saattoi ajaa häikäilemättömyyteen eläinten hyödyntämisessä.
Holmdahl ja Mesterton tekivät selväksi, että on olemassa ristipaine: toisaalta ihminen hallitsee luontoa ja eläimet ovat ihmisten hyötyä varten, mutta toisaalta ihmisillä on velvollisuus varjella luontoa ja jopa pitää huolta eläimistä. Täytyy löytää tasapaino ja välttää molemmat ääripäät. Tämähän on etiikassa yleistä, että haetaan dikotomian sisältä kultaista keskitietä (lat. aurea mediocritas, kr. μεσότης). Ei pidä olla liian saita eikä liian tuhlailevainen, ei liian lepsu eikä liian tyly. Todellisuus on monimutkainen. Eläimiltä ei saa riistää tarpeellista ravintoa, eikä niitä saa asettaa vaaraan pelkän huvin vuoksi, eikä niille saa sälyttää suurempia taakkoja, kuin ne jaksavat kantaa. Eläimiä saa tappaa ja syödä, mutta niillä on kuitenkin oikeuksia.
Kuviota mutkistaa se, että varsinaisesti nämä eläinten oikeudet koskisivat vain harmittomia eläimiä. Vaikuttaa siltä, että haitallisille eläimille saisi Holmdahlin ja Mestertonin mielestä tehdä melkein mitä vain. Asiaa ei kuitenkaan käsitellä kuin kursorisesti. Samoin on hämärän peitossa, miten vedetään raja harmittomien ja haitallisten eläinten välille. Joka tapauksessa kriteeri on moralistinen. Tuhma eläin nähdään jollain lailla syyllisenä. Mooseksen lain mukaan miehen tai naisen kuoliaaksi puskenut härkä piti teloittaa, eikä sen lihaa saanut syödä (2. Moos. 21:28). Myös keskiajalta sekä uuden ajan alusta tunnetaan oikeudenkäyntejä eläimiä vastaan. Toki tässä oli kyse myös ihmiselämän pyhyydestä. Nykyään eläimen oikeuksien taso taitaa usein määräytyä sillä perusteella, kuinka söpö eläin on. Lutuinen panda tai sääreen purevakin koira herättää enemmän sääliä kuin uhanalainen kovakuoriainen, jonka moni liiskaa häpeilemättä koettuaan, että se julkesi rumuudessaan löntystää metrin verran liian lähellä omaa reviiriä. Estetiikka ja etiikka sotketaan keskenään. Ajatus on antiikkinen: kauneus rinnastettiin jollakin tasolla hyveisiin (ἀρεταί), vaikka toki käsitteellisesti erotettiinkin niistä (Aristoteles kauneudesta). Juutalais-kristillisessä ajattelussa sankarin viittaa on sovitettu vähemmän kauniille, runnellun näköiselle ja veren tahrimalle ”kipujen miehelle ja sairauden tuttavalle” (Jes. 53:3). Sittemmin tuo Messiaskin kyllä sai usein siloposkisen representaation kuvataiteessa.
Olivatko Holmdahl ja Mesterton nykyaikaisen eläinoikeusajattelun edelläkävijöitä? Vai oliko hellyys karjaeläimiä kohtaan normaalia tuona aikana? Kenties tehomaatalous on etäännyttänyt ihmiset tästä hellyydestä. Toisaalta karjanhoitajia on aina ollut moneen junaan, silloinkin, kun junia ei ollut. Luulen, että hellyyttä karjaeläimiä kohtaan on esiintynyt kaikkina aikoina; hoivavietti ja empatiakyky eläimiäkin kohtaan lienee osittain jo geeneissämme. Tulkitsen, että Holmdahl ja Mesterton – tai ainakin alkuperäisen, heille ainekset antaneen tekstin tekijä – oli kiinnostunut eläinten hyvinvoinnista ja lähti argumentoinnissaan aidosti juuri tästä näkökulmasta liikkeelle. Näin ollen yllä oleva dissertaatio ei siis olisi varsinainen uranuurtaja, kun kerran argumentaation ydin oli esitetty jo ennen ajanlaskun alkua Vanhassa testamentissa, mutta kumminkin merkittävä todistus 1700-luvun ihmisten suhtautumisesta eläimiin.
Justus Vuorio
Kirjoittaja on latinankielisen kulttuurin ja latinan kielen opiskelija Tampereen yliopistossa.
Vuorion käännös on ladattavissa PDF-muodossa tämän linkin takaa
Kirjallisuutta
Aristoteles kauneudesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Nettisivu: <https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/antiikki/kreikkalainen-filosofia-ja-estetiikka/aristoteles-kauneudesta> [Haettu: 8.11.2020.]
Gesenius, Wilhelm 1828. Hebräisches und chaldäisches Handwörterbuch über das Alte Testament. 3. laitos. Leipzig: F. C. W. Vogel. Saatavissa: <https://books.google.fi/books?id=4UoxAQAAIAAJ&printsec=frontcover&hl=fi&source=gbs_ge_summary_r&cad=0#v=onepage&q&f=false> [Haettu: 5.10.2020.]
Holmdahl, Andreas Johannes & Mesterton, Karl (Carolus) 1754. Quæstionem, an liceat brutorum membra amputare. Turku: Jacob Merckell. Saatavissa kansalliskirjaston sivuilta: <http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2014-00004567> Loputkin TA:n dissertaatiot löytyvät osoitteesta: <https://www.doria.fi/handle/10024/50699> [Haettu: 8.11.2020.]
Kivistö, Sari. Henkilökohtainen tiedonanto sähköpostitse 5.11.2020.
Klinge, Matti; Knapas, Rainer; Leikola, Anto & Strömberg, John 1987. Helsingin yliopisto 1640-1990. I osa: Kuninkaallinen Turun Akatemia 1640–1808. Helsinki: Otava.
Kotivuori, Yrjö, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Johan Holmdahl. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=6913>. Luettu 18.3.2021
Kotivuori, Yrjö, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Mesterton. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U700>. Luettu 18.3.2021.
Lehtonen, Tuomas M. S. & Joutsivuo, Timo (toim.) 2002. Suomen kulttuurihistoria. I osa: Taivas ja maa. Helsinki: Tammi.
Lother, Johann Karl (Iohannes Carolus) & Apinus, Siegmund Jakob (Sigismundus Iacobus) 1720. An liceat brvtorvm corpora mvtilare. Altdorf bei Nürnberg: Jobst Wilhelm Kohles (Jodocus Guilelmus Kohlesius). Saatavissa: <https://books.google.fi/books?id=4W1QAAAAcAAJ&printsec=frontcover&hl=fi&source=gbs_ge_summary_r&cad=0#v=onepage&q&f=false> [Haettu: 2.12.2020.]
Martialis, Marcus Valerius (suomennos, selitykset ja sanastot Marja-Liisa Polkunen) 2000. Venus, viini ja vapaus. Epigrammeja. Helsinki: Otava.
Quintilianus, De Institutione Oratoria libri duodecim.
Ritter, Joachim; Gründer, Karlfried & Gabriel, Gottfried (toim.) 2017. Historisches Wörterbuch der Philosophie online. Basel: Schwabe. Saatavilla: <https://www.schwabeonline.ch/schwabe-xaveropp/elibrary/start.xav?start=%2F%2F%2A%5B%40attr_id%3D%27hwph_productpage%27%5D> [Haettu: 8.11.2020.] Yksittäisten viitteiden yhteydessä olen kuitenkin lukijan palvelemiseksi antanut artikkelikohtaiset linkit.
Siltala, Raimo 2001. Johdatus oikeusteoriaan. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta.
Vallinkoski, Jorma 1966. Turun akatemian väitöskirjat 1642–1828. I osa. Helsinki: Valtioneuvoston kirjapaino (Helsingin yliopisto?). Saatavissa: <https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/123675/Turun_akatemian_vaitoskirjat_1642-1828_Die_Dissertationen_de_1.pdf?sequence=1&isAllowed=y> (Alkupuoli) & <https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/123675/Turun_akatemian_vaitoskirjat_1642-1828_Die_Dissertationen_de_2.pdf?sequence=2&isAllowed=y> (Loppupuoli) [Haettu: 5.11.2020.]
Vallinkoski, Jorma 1969. Turun akatemian väitöskirjat 1642–1828. II osa. Helsinki: Valtion painatuskeskus (Helsingin yliopisto?). Saatavissa: <https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/123674/Turun_akatemian_vaitoskirjat_1642-1828_Die_Dissertationen_de.pdf?sequence=1&isAllowed=y> [Haettu: 6.1