Henkilöhistoria on aina sekä kiehtonut että hämmentänyt itseäni. Ihmisten kiehtovat tarinat inhimillistivät ja toivat historiaa lähemmäs. Toisaalta kun parikymmentä vuotta sitten tein väitöskirjaa, joka oikeastaan pyöri yhden noitanaisen tarinan ympärillä – ja aika monilla muillakin sen ajan tutkijoilla oli samanlaisia lähtökohtia – me kaikki aina kerroimme, että emme oikeastaan tee henkilöhistoriaa vaan ME teemme ihan oikeaa ja tieteellistä historiaa kun tutkimme jotain tutkimuskysymystä sen henkilön kautta. Taustalla on kysymys siitä, mitä henkilöhistoriaa oikeastaan on, kuka sitä tekee ja kenelle, tai mihin, se on tarkoitettu. Onko se tiedettä, taidetta, viihdettä vai jotain muuta. Tämä se on keskustelu, joka on eri yhteyksissä laajennettu koskemaan koko historia-alaa, mutta se konkretisoituu erityisen selvästi henkilöhistorian kohdalla.
Kuitenkin henkilöhistoria myy ja henkilökeskeistä historiantutkimusta tehdään paljon, myös opinnäytteinä. Siksi olen tähän kysymykseen aina silloin tällöin palannut, että mitä henkilöhistorian tutkimus oikeastaan on, miten sitä tehdään ja miksi. Syksyllä 2020 tämä kysymys oli mielessäni samaan aikaan kun luin Finnen säätiön apurahakuulutusta ja huomasin, että kas, sieltä saattaisi saada tukea tämän kysymyksen pohtimiseen. Aina kannattaa lukea hakukuulutukset!
Me siis kokosimme tutkijaryhmän ja teimme hakemuksen – ja saimme apurahan. Seuraavana vuonna Tiina Miettinen, Mari Välimäki ja Jenni Lares ryhtyivät selvittämään yhtäältä, miten henkilöhistoriaa on Suomessa tähän asti tehty ja toisaalta, miten sitä meidän mielestämme voisi, ja ehkä olisi hyväkin, tehdä. Tulokset julkaistiin viime kesänä teoksessa Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika (toim Lares, Toivo &Välimäki, SKS 2024).
Salon Strindberg. Museovirasto.
Sanotaan, että historiantutkimus heijastelee aina sekä sitä yhteiskuntaa ja kulttuuria, jota tutkitaan, että sitä, jossa tutkimusta tehdään – vaikka joskus hiukan jälkijunassa. Niinpä esimerkiksi huomasimme, että varhaisista sankaritarinahenkilöhistorioista suuri osa Suomessa keskittyi piispoihin – kuninkaita kun Suomessa ei ollut.
Kaikki piispatkaan eivät silti kelvanneet aiheiksi: piispojen elämäkertojen kirjoittajat olivat kirkkohistorioitsijoita, ja kirjoittivat niistä, joiden ajattelivat olevan kirkon ja teologian kannalta aikaansa edellä. Niinpä esimerkiksi Mikael Agricolasta ei kukaan ollut kiinnostunut vielä 1800-luvulla. Hän tuli mielenkiinnon kohteeksi vasta kun suomalaisuudesta tuli merkittävä asia aivan 1800–1900-lukujen taitteessa ja hänestä on sittemmin kirjoitettu paljon henkilöhistoriaa, ja viime aikoina biofiktiotakin.
Biofiktiotkaan eivät ole mikään uusi kirjallisuuden muoto. Biofiktio houkutteli Jännien naisten tarinoiden kirjoittajia jo 1700-luvulla, jolloin Franz Mikael Fransenin teos Om Svenska drottningar aloitti jänniä naisia kuvaavien julkaisusarjojen ketjun – sen saman, johon Jalmari Finne tarttui Kaarina Maununtyttären tarinaa käyttäneessä biofiktiivisessä näytelmässään. Itse asiassa naisia koskevat henkilöhistoriat olivat trendi 1700-luvulta 1900-luvun alkuun asti. Silloin kirjoitettiin ja julkaistiin monia sukuhistoriallisia muistelmia ja historioita oman perhepiirin naisista, tädeistä ja isoäideistä, jopa enemmän kuin suvun miehistä.
Mekin päädyimme kirjoittamaan paljolti naisten henkilöhistoriasta, perheiden historiasta, naisten taloushistoriasta, sukupuoli-identiteettistä ja kokemuksen historiasta.
Samalla meille kirkastui myös jotain siitä, millainen voisi olla henkilöhistorian anti historiantutkimukselle. Sen ei tarvitse olla mietoa historiaa, joka sopii viihdekäyttöön, ellei sitten johda kovemman historian pariin. Eikä sen tarvitse tarkoittaa pelkästään jo tiedossa olevien suurten kehityskulkujen tai historian rakenteiden kuvittamista, vaan se valaisee eri asioita.
Henkilön elämän tarkastelu pakottaa huomion kiinnittymään siihen, miten monialaista ja intersektionaalista historia on; koska elämä on juuri sellaista, ja kaikki ihmisen elämässä vaikuttaa kaikkeen. Samalla moniulotteisen ja intersektionaalisen elämän tarkastelu pakottaa näkemään, miten riippuvaisia ihmiset ovat ympärillään olevasta, sillä kukaan ei ole yksinäinen saari.
Siksi arvaan, että tulevassa henkilöhistoriassa pohditaan esimerkiksi ihmisen luontosuhdetta tai maaston ja ilmaston inhimillisiä ja yhteiskunnallisia vaikutuksia entistä enemmän. Osa siitä varmasti Finnen säätiö tuella, mistä meidänkin hankkeemme kiittää.
Raisa Maria Toivo
Yhteiskuntahistorian professori
Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika. Toim. Jenni Lares, Raisa Maria Toivo & Mari Välimäki, SKS 2024.
https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/ht.292/
Hanna Suutelan aiemmin julkaistu (21.1.2021) blogi-kirjoitus Hullu prinssi -produktiosta: