Vilkkaan keskustelun lähtölaukauksena voi pitää Minna Lindgrenin esseetä (HS 24.3.), jossa hän vertasi hyvää kuolemaa koiran kuolemaan. Lindgren kysyi: ”Emmekö mekin voisi kuolla yhtä lempeästi kuin koira? ” Lindgren kuvaili esseessään, miten lemmikeille mahdollistetaan eutanasia eli ”kaunis kuolema”, kuten Lindgren sanan kääntää. Kreikan kielen eu-thanatos voitaisiin kääntää myös hyväksi kuolemaksi. Tällaisena Lindgren koki esimerkiksi oman kissansa kuoleman, joka lopetettiin eläinlääkärillä sen pudottua seitsemännestä kerroksesta kadulle.
Etenkin keskiaikaista kuolemaretoriikkaa tuntevalle tutkijalle Lindgrenin viesti muuttui (ilmeisen tahattomasti) monimerkitykselliseksi. Tämä johtuu siitä, että hyvään kuolemaan liitetyt mielikuvat ovat kääntyneet yhteiskunnassamme täysin päälaelleen verrattuna historiallisiin käsityksiin. Juutalaiskristillisessä kuolemaretoriikassa ihmisen kuoleman vertaaminen koiran tai muiden eläinten kuolemaan on perinteisesti tarkoittanut kyseisen henkilön leimaamista pahaksi tai huonoksi. Kyse on siis täysin päinvastaisesta mielleyhtymästä kuin Lindgrenin käyttämässä vertauksessa.
Tunnetuin keskiaikainen kuolemaan liittyvä koiravertaus löytyy Giovanni Boccaccion (1313–1375) Decameronen ensimmäisestä tarinasta, joka kertoo Ciappelletto -nimisestä notaarista. Boccaccio kuvailee tätä miestä yhdeksi kurjimmaksi henkilöksi, joka on koskaan syntynyt. Ollessaan Burgundissa keräämässä erään asiakkaansa velkaa, Ciappelletto hankki itselleen yösijan kahden firenzeläisveljeksen luota. Juuri tuolloin häneen iski yllättävä sairaus. Paikalle kutsutut lääkärit eivät kyenneet auttamaan miestä, joka oli nyt kuolemaisillaan. Veljekset huolestuivat entisestään tilanteesta, sillä he tunsivat Ciappelletton kurjan maineen. Mitä heidän tulisi tehdä? Jos he ajavat miehen ulos, heitä katsottaisiin pahalla, kun he kohtelivat kuolevaa miestä niin kurjasti. Toisaalta mies on elänyt niin syntisesti, ettei hän ikinä suostuisi tunnustamaan kaikkia syntejään papille, eikä ottaisi vastaan kirkon sakramentteja. Mikäli hän kuolisi näin suuressa synnintilassa, yksikään kirkko ei ottaisi häntä vastaan haudattavaksi, vaan hänet heitettäisiin kuoppaan kuin koira. Tämäkin tulisi koitumaan veljesten häpeäksi. Kuoleva Ciappelletto pyysi kuitenkin saada tunnustaa syntinsä papille, sillä hän ei epäröinyt, etteikö pystyisi tekemään vielä yhden loistavan huijauksen. Boccaccion viihdyttävä tarina päättyy siten, että kuoleva mies valehteli synnintunnustuksessaan onnistuneesti ja lopulta hänen uskottiin olleen oikea pyhimys.
Boccaccion tarinassaan käyttämä koiravertaus liittyy miehen syntisyyteen: synnin palkkana on miehen jääminen pyhitetyn maan ulkopuolelle, jota pidettiin eläimellisenä kohtalona. Tällaiselle vertaukselle löytyy jopa raamatullinen malli. Vanhan testamentin Jeremian kirjan ennustuksissa kirjoitetaan epäsuositusta kuningas Jojakimista, joka ”kuopataan kuin aasi, hänen ruumiinsa raahataan pois ja paiskataan Jerusalemin porteista ulos”. Tämä on vain yksi esimerkki vuosituhantisesta perinteestä, jossa ruumiin häpäisemistä on käytetty vallan käytön muotona. Näin pyrittiin vaikuttamaan siihen, miten henkilö muistettaisiin. Kuolintavalla ja ruumiin kohtelulla on katsottu olevan suora yhteys vainajan ihmisarvoon, ja tässä perinteessä eläinten kuolemaan liittyvä sanasto korosti kuolintavan, ruumiin kohtalon ja vainajan viheliäisyyttä.
Boccaccion lisäksi koiravertausta saattoivat hyödyntää keskiajalla myös tuntemattomammat kirjailijat kuvaillessaan huonoa kuolemaa. Napolissa 1470-luvulla kirjatusta Jacobo della Marchan (n. 1391–1476) ihmekokoelmasta löytyy eräälle Catarina Lombarda -nimiselle tertiäärisiskolle tapahtunut ihmetapaus, jossa tulee ilmi sama metafora. Ihmekertomuksen mukaan nainen oli sairastunut ruttoon Napolissa vuonna 1478. Lähteen mukaan pappi ei saapunut hänen luokseen toimittamaan viimeistä sakramenttia, eikä hänen sairauttaan muutenkaan hoidettu vaaditulla tavalla, sillä Catarina ei halunnut tunnustaa muille sairastavansa ruttoa. Hän pelkäsi, että ruttodiagnoosin myötä hän joutuisi jättämään asuinpaikkansa. Ihmekokoelmaan on kirjattu Catarinan tuskainen lausahdus: ”Minä kuolen ilman synnintunnustusta ja ilman sakramenttia, ja kuolen kuin koira.”
Boccaccion Decameronen tapaan tässä ihmekertomuksessa koiran kuolemaa käytetään vertauskuvallisena ilmauksena huonolle kuolemalle. Catarinan sanat on kokoelmalle epätyypillisesti tallennettu minämuotoon, ikään kuin suorana lainauksena. On kuitenkin mahdollista, että ihmeen kirjannut fransiskaaniveli muokkasi Catarinan todistusta korostaakseen tilanteen toivottomuutta. Yhtä kaikki, tapaus tuo esiin, miten ajatus kuolemasta ilman synnintunnustusta tuotti naiselle tuskaa. Tällaisen huonon kuoleman sanoittamisessa vertaus koiran kuolemaan oli aikalaisten mielestä toimiva keino osoittaa vastenmielisyyttä tällaista kuolintapaa kohtaan.
Kielikuvien kääntyminen päälaelleen on osoitus siitä, kuinka käsitykset hyvästä kuolemasta muuttuvat ajassa. Se mitä nykyihminen pitää hyvänä kuolemana, olisi ollut esi-isillemme kauhistuttava tapa siirtyä ajasta iäisyyteen. Vuonna 2019 julkaistu australialainen tutkimus osoitti, että nykyisin kaikkein toivotuin tapa kuolla on menehtyä nopeasti, yllättäen ja kivuttomasti. Mieluiten tämä tapahtuisi nukkuessa, jolloin ihminen ei tiedostaisi elämänsä loppua. Keskiajalla asiasta ajateltiin aivan päinvastaisesti: äkillistä kuolemaa pidettiin pelottavana ja häpeällisenä. Tämä johtui siitä, että tällaisissa tilanteissa ei jäänyt aikaa oikeaoppiselle rituaalitoiminnalle. Huonon ja äkillisen kuoleman pelättiin pidentävän sielun aikaa kiirastulessa ja se saattoi jopa syöstä ihmisen helvettiin. Myös ajatus armomurhasta olisi ollut keskiajalla eläneille ihmisille kammoksuttava. Ainoastaan jumalalla oli ihmisten mielestä valta päättää elämästä ja kuolemasta. Tämän vuoksi esimerkiksi itsemurha oli yksi suurimmista synneistä.
Eläinvertausten käyttö nykyisessä kuolemakeskustelussa voi aiheuttaa edelleen samanlaisia negatiivisia mielleyhtymiä kuin keskiajalla. Järjestöneuvos Liisa Rautanen kirjoitti omassa mielipidekirjoituksessaan (HS 27.3.) seuraavasti: ”Tuntuu todella pahalta ja ihmisarvoani väheksyvältä, että Minna Lindgren vertaa ’koiran hyvää kuolemaa’ sen ryhmän elämään, johon kuulun.” Rautasen huomio tuo esiin, miten vahvasti kuolintapaan liittyvä sanasto yhdistyy nykyäänkin ihmisarvoon. Lindgrenin luultavasti huomiota herättäväksi mielikuvaksi tarkoitettu hyvän kuoleman vertaus koiran kuolemaan toimi siis ainakin tässä tapauksessa kirjoittajaansa vastaan, jos oletamme, että kirjoittajan tarkoitus ei ollut loukata ketään.
Juutalaiskristilliseen perinteeseen kuuluneet vertaukset ja symboliikka ovat yhä vahvasti osa kulttuuriamme, vaikka niitä ei enää aina tunnistetakaan. Tutustumalla menneisyyden kuolemankulttuureihin ja -retoriikkaan, voimme käydä sensitiivisempää kuolemakeskustelua ja välttää epätoivottujen mielikuvien sudenkuopat.
Jyrki Nissi
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa Historian oppiaineessa ja on erikoistunut keskiajan kuolemankulttuuriin.
Kirjallisuutta
Bibliotheca apostolica Vaticana, Vat. lat. 7639.
Boccaccio, Giovanni (1983). Decamerone. Suom. Ilmari Lahti & Vilho Hokkanen. Helsinki: Tammi (ital. alkuteos kirjoitettu vuosien 1348 ja 1353 välillä).
Nissi, Jyrki (2023). Kuolema keskiajalla. Hyvä kuolema mustan surman ajan Euroopassa. Helsinki: Gaudeamus.
Sanderson, Christine, Lauren Miller-Lewis, Deb Rawlings, Deborah Parker, Jennifer Tieman (2019). ”’I want to die in my dreams’ – How people think about death, choice, and control: findings from a massive open online course.” Annals of Palliative Medicine 8:4, 411–419.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010305195.html
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010319106.html