Kuva: Wikimedia Commons
Kirjallisuushistoria nousi akateemiseksi muotiaineeksi 1700-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä Saksassa. Tämä buumi herätti runsaasti mielenkiintoa oppineiden elämänvaiheita kohtaan. Syntyi ilmiö nimeltä micrologia literaria eli uteliaisuutta ruokkivia kirjallisuushistoriallisia kuvauksia ja elämäkertoja oppineiden oudoista tavoista, hyveistä, paheista ja poikkeuksellisista elämänvaiheista. Tähän ilmiöön kiinnittyi myös lyypekkiläinen luterilainen teologi Georg Heinrich Götze (1667–1728), joka kirjoitti kokonaisen sarjan latinankielisiä tutkielmia oppineista kauppiaista (De mercatoribus eruditis, 1705), talonpojista (De rusticis eruditis, 1707), räätäleistä (De sartoribus eruditis, 1706), suutareista (De sutoribus eruditis, 1708) ja puutarhureista (De eruditis hortorum cultoribus, 1726). Götzen tutkielmat poikkeavat aikalaisvirrasta siinä, että ne keskittyvät alempien kansanluokkien oppineisuuteen. Aihetta innoitti myös Götzen kotikaupunki: kaupankäynnin solmukohtana Lyypekissä oli paljon käsityöläisiä, suuri suutariluokka ja kauppiaiden kirjoa.
Tutkimuksessaan oppineista suutareista Götze tarkasteli historian hahmoja, jotka olivat nousseet sosiaalisessa hierarkiassa suutarin lapsista teologeiksi omalla kovalla työllään. Lukuisista nimistä esimerkiksi Ambrosius Moibanus (1494–1554) ja Johann Georg Dorsche (1597–1659) vaihtoivat isiensä suutarin ammatin luterilaiseen oppiin. Naskalit löi myöhemmällä iällä naulaan myös kenkähistorioitsija Benedictus Balduinus (Benoît Baudouin, k. 1632), jonka nimiin viety teos Calceus antiquus et mysticus (Pariisi, 1615) kenkien historiasta ja symboliikasta oli aikanaan suosittu. Götze painotti mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun ja ihmisten välistä arvostusta luokasta riippumatta. Käsityöläisten käytännön taitojen sijasta hän ymmärsi oppineisuuden kuitenkin perinteisenä kirjaviisautena ja sisällytti mukaan varoittavan sanan suutarien perinteisestä yhteydestä radikaalipietisteihin ja mystikoihin. Esimerkiksi suurella osalla lontoolaisista kveekareista oli taustansa suutarien verstaissa.
Götzen kirjoitelmat ovat dokumentteja myös historiallisista kauppiashahmoista. Vanhan moralisoivan stereotypian mukaan kauppiaat olivat ahneita ja vilpillisiä oman etunsa tavoittelijoita, joita kiinnosti vain vaurastuminen. Jo Platon pohti Lait-teoksessaan (918a-920a) sitä, millaisilla pakotteilla häpeällisenä pidetty vähittäiskauppa saataisiin hyödyttämään paremmin yhteiskuntaa. Kuva kauppiasluokan alhaisuudesta välittyi kirkkoisien kautta myöhempään kirjallisuuteen. Kaukomaille aarteiden perässä ja ahneutensa ajamana seilaava kauppias pysyi inhimillisen hybriksen kuvana vuosisatoja. Saksassa luterilainen teologi Ahasver Fritsch kirjoitti traktaatin kauppiaiden synneistä, Mercator peccans (Leipzig, 1685), jonka mukaan kauppiaat pimensivät tarkoituksella näyteikkunoidensa valaistusta tai asettelivat tuotteiden eteen esteitä, jotta niiden viat eivät näkyisi asiakkaille. Kauppiaat korottivat perusteetta hintoja ja ostivat tuotteita alihintaan rikkoen seitsemättä käskyä vastaan (”Älä varasta”). He kaupustelivat aseita turkkilaisille ja ”saraseeneille” uskonsotia varten. Kauppiaiden synteihin kuuluivat myös vaakojen manipulointi vähittäiskaupassa, kielletyn monopolin harjoittaminen, kollegojen tuotteiden mustamaalaus ja hyväntekeväisyydestä kieltäytyminen. Yksi perinteinen syytös oli tarpeettomien tai vahingollisten luksustuotteiden maahantuonti ja kansalaisten moraalin turmeleminen. Fritsch turvautui kauppiaiden etiikan kritiikissään Raamatun lausumiin ja esimerkiksi Lutherin Vom Kauffleuten -kirjoitelmaan, jonka jokaisen kauppiaan pitäisi hänen mukaansa lukea kannesta kanteen. Erityisesti papiston tuli karttaa kaupallisia toimia. Poikkeuksena voitiin sallia esimerkiksi talonrakentamisesta ylijääneiden puutarvikkeiden ja sementin myyminen eteenpäin.
Kauppiasluokkaa käsiteltiin useissa ajan latinankielisissä väitöskirjoissa niin Saksassa kuin Turun Akatemiassakin. Väitöskirjoissa pyrittiin eroon kuluneesta ahneuden kritiikistä ja kohti ammattietiikan painotuksia. Moraalikritiikin sijasta korostettiin kauppiaiden kokemukseen pohjaavaa tietomäärää, kielten ja maantieteen tuntemusta sekä ahkeruuden, pikkutarkkuuden tai läpinäkyvyyden kaltaisia hyveitä. Kauppiaille suunnatut käsikirjat ohjeistivat sopivaan käytökseen ja rehellisyyden kaltaisten hyveiden omaksumiseen sovittamalla kaupankäynnin alaa kristillisen etiikan piiriin. Kirjanpidon tarkkuutta alettiin ymmärtää ja käyttää imagotyössä kauppiasluokalle ominaisen rehellisyyden, luotettavuuden, järjestelmällisyyden ja objektiivisuuden ilmentymänä. Ajatusta kauppiaiden yhteiskunnallisesta hyödystä tarpeellisten tarvikkeiden toimittajina ja jakelijoina alettiin painottaa merkantilismin kaudella. Uusi aristoteelista ja luterilaista etiikkaa yhdistelevä hyveellisen kauppiaan hahmo esiintyi toistuvasti myös varhaisen uuden ajan tilapäärunoudessa.
Osa kauppiaista toteutti ammatilleen tyypillisten hyveiden lisäksi humanistisia kirjaviisauden ihanteita, mihin Götze paneutui omissa tutkimuksissaan (De mercatoribus eruditis, 1705; Additamenta ad diatriben de mercatoribus eruditis, 1706). Kaupankäynnissä tarvittavien eksoottisten kielten ohella monet kouluttautuneet kauppiaat hallitsivat latinaa ja jotkut heistä siirtyivät humanistiselle uralle. Esimerkiksi Gerard Tuning (1566–1610) Leidenista oli nuorena aikeissa ryhtyä kauppiaaksi mutta myrskyn pakotettua kauppalaivan palaamaan kotisatamaan Tuning pyörsi aikeensa ja ryhtyi opiskelemaan kirjallisuutta. Englantilainen kauppiassukuun kuulunut protestantti Lawrence Saunders (1519–1555) ei enää välittänyt vanhasta ammatistaan ryhdyttyään lukemaan pyhiä tekstejä. Viisaiden kauppiaiden historia ulottui Götzellä antiikin nimiin asti, joista esimerkiksi esisokraattinen filosofi Thales rikastui oliivikaupalla. Parhaassa tapauksessa kauppiaat hankkivat perinteistä humanistista sivistystä ja toimivat myös kulttuurin hyväksi kustantamalla kirjoja ja tukemalla taidetta. Kirjakauppiaat Leipzigissa ja Amsterdamissa olivat yksi tällainen kielitaitoinen ammattiryhmä. Yhteiskunnan eri osa-alueilla toiminut Friedrich Benedict Carpzov (1649–1699) Leipzigista kustansi suuren määrän saksan- ja ranskankielistä kirjallisuutta, ja ranskalainen kauppias Philippe Sylvestre Dufour (1622– 1687) kirjoitti teoksia mm. kahvin, teen ja kaakaon käytöstä. Götzen kotikaupungissa Lyypekissä kauppias ja tutkimusmatkailija Adam Brand laati Moskovaan ja Kiinaan suuntautuneista kaukomatkoistaan teoksen Beschreibung der Chinesischen Reise (1698). Götze kannatti ajatusta siitä, että kaupankäynnin menestyksellinen harjoittaminen vaati myös humanistista oppineisuutta. Kauppiaat eivät vain myyneet tuotteita vaan heidän käsiensä ja verkostojensa kautta kulkivat monet uudet ideat ja suuntaukset. Kauppareitit olivat myös kulttuurin siirtämisen ja uusintamisen kanavia. Esimerkilliset kauppiaat harjoittivat ahkerasti myös hyväntekeväisyyttä ja perustivat kouluja köyhien lapsille, kuten teki Petrus Bufler (1475–1551) Isnyn kaupungista.
Götzen biografiset pienoiskuvat oppineista käsityöläisistä ja kauppiaista ovat osa laajempaa kirjallisuushistoriallista ilmiötä. Samalla ne kommentoivat muuttuvia tiedon ihanteita sekä perinteisen kirjaviisauden ja käytännön ammattikuntien suhteita.
Sari Kivistö
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopistossa.
Kirjoitus pohjautuu artikkeliin “Learned artisans and merchants in early eighteenth-century Latin dissertations”, teoksessa Robert Seidel, Hanspeter Marti & Meelis Friedenthal (eds., 2020), Early Modern Disputations and Dissertations in an Interdisciplinary and European Context, Leiden: Brill.
Kirjoittaja on tutkinut varhaisen uuden ajan väitöskirjoja ja oppineisuutta myös mm. teoksissaan Lucubrationes Neolatinae. Readings of Neo-Latin Dissertations and Satires (2018) ja The Vices of Learning. Morality and Knowledge at Early Modern Universities (2014).