Keskiajalla äkillinen kuolema, mors improvisa, oli pelätty tapa menehtyä, sillä silloin vainaja ei ehtinyt valmistautua kuolemaansa, vaan tempaistiin tuonpuoleiseen ilman vaadittavia rituaaleja. Keskiajalla pyhän Kristoforoksen uskottiin suojelevan äkkikuolemalta. Uskomuksen mukaan ihminen ei kuollut äkillisesti sinä päivänä, kun oli nähnyt kuvan Kristoforoksesta. Näinpä isokokoinen pyhimys maalattiin keskiaikaisiin kirkkoihin etelänpuoleista ovea vastapäätä, mistä ihmiset näkivät kuvan välittömästi astuessaan sisälle kirkkoon. Tuolloin ihminen saattoi huokaista helpotuksesta uskoessaan, ettei tulisi kuolemaan äkillisesti sen päivän aikana.
Hyvä kuolema, mors beata, puolestaan oli keskiajalla pitkä ja ennakoitu prosessi, jonka aikana kuoleva ehti valmistaa itseään rauhassa tuonpuoleiseen. Kuolevan oli syytä järjestää maalliset asiansa kuntoon laatimalla testamenttinsa. Kirkon tarjoama viimeinen sakramentti puolestaan puhdisti kuolevan sielua rituaalisesti ja siten valmisti kuolevan tuonpuoleiseen. Sakramentti koostui kolmesta osasta: synnintunnustuksesta, ehtoollisesta ja viimeisestä voitelusta.
Viimeisen sakramentin tärkeyttä korostettiin aikakauden hengellisessä kirjallisuudessa ja pappien saarnoissa. Vastaavasti keskiaikaisiin kanonisaatioprosesseihin ja ihmekokoelmiin tallennetuissa kuolleistaheräämisihmeissä ja niiden todistajienlausunnoissa kuvattiin toisinaan viimeisen sakramentin kaipausta. Näissä tapauksissa kuoleva oli vaarassa jäädä ilman papin toimittamaa sakramenttia. Ihmeen kaupalla kuoleva tai kuolleeksi tulkittu henkilö kuitenkin palasi takaisin elävien kirjoihin, joko pysyvästi tai vain hetkellisesti, jolloin hän saattoi vastaanottaa sakramentin ja kuolla tämän jälkeen hyvän kuoleman.
Viimeisen sakramentin kaipausta kuvataan kaunopuheisesti eräässä Jacobo della Marchan ihmekokoelmaan tallennetussa ihmekertomuksessa, jonka mukaan Catarina Lombarda -niminen tertiäärisisko oli sairastunut ruttoon Napolissa vuonna 1478. Pappi ei saapunut hänen luokseen toimittamaan viimeistä sakramenttia, eikä hänen sairauttaan muutenkaan hoidettu vaaditulla tavalla, sillä Catarina ei halunnut tunnustaa muille sairastavansa ruttoa.[1] Lähteeseen on kirjattu Catarinan tuskainen lausahdus: ”Minä kuolen ilman synnintunnustusta ja ilman sakramenttia, ja kuolen kuin koira.”[2]
Tästä ihmekertomuksesta tekee mielenkiintoisen jo pelkkä kuvaus siitä, kuinka Catarina ei halunnut paljastaa muille sairastamaansa tautia. Kuolemantutkimuksen ja keskiaikaisen eletyn uskon kannalta mielenkiintoista on kuitenkin keskittyä Catarinan toteamukseen, jossa hän vertaa tulevaa kuolemaansa koiran kuolemaan. Tämä on vertauskuvallinen ilmaus huonolle kuolemalle. Catarinan sanat on kokoelmalle epätyypillisesti tallennettu minä-muotoon, ikään kuin suorana lainauksena. Lisäksi koiran kuolemaan liittyvä vertaus on ainoa laatuaan kyseisessä lähteessä, mikä osoittaa, että tämä ei ollut kirjurille tyypillinen sanamuoto. Kokoelmassa on yhteensä 183 kuolleistaheräämisihmettä, joissa toisinaan on havaittavissa tiettyjä toistuvia elementtejä. Koiravertaus ei kuitenkaan ole tällainen toisteinen ilmaus, eikä vastaavaa vertauskuvaa muutenkaan käytetä tutkimissani italialaisissa ja ruotsalaisissa 1400-luvulla tallennetuissa kuolleistaheräämisihmeissä.
Catarinan tokaisu osoittaa aikakaudelle tyypillisen ajatuksen, jonka mukaan kuolinhetki ilman oikeaa valmistautumista ja oikeanlaista ritualistista toimintaa oli kammoksuttu ja epäinhimillinen tapa kuolla. Viimeisen sakramentin, ja erityisesti synnintunnustuksen, koettiin tekevän kuolemasta helpommin lähestyttävän ja inhimillisemmän. Tapaus osoittaa, kuinka oikein suoritettujen rituaalien uskottiin erottavan ihmiset eläimistä, ja toisaalta myös kristityt ei-kristityistä. Vastaavaa ajatusta hyödynnettiin jo ristiretkiaikaisissa kronikoissa. Näin on laita 1200-luvulla kirjoitetussa Henrikin Liivinmaan kronikassa, jossa kristittyjen esitetään kuolevan oikeaoppisesti ja ei-kristittyjen puolestaan huonosti. Kronikan kirjoittaja käytti siis kuoleman ja kuolinhetken kuvausta retorisena tehokeinona, jolla osapuolet erotettiin toisistaan ja samalla ideologisesti oikeutettiin ristiretkihanketta.
Vaikka Catarinan koiravertaus on poikkeuksellinen, muuten tapauksessa kuvattu ahdistus on hyvin tyypillistä myöhäiskeskiaikaisille kuolleistaheräämisihmeille. Siinä missä Catarina aiheutti itse itselleen tukalan tilanteen salaamalla sairautensa, monessa muussa ihmekertomuksessa ulkoisten tekijöiden kuvataan vaikuttaneen siihen, että pappi ei ollut kuolevan luona toimittamassa viimeistä sakramenttia. Tästä havainnollistava esimerkki on Santa Francesca Romanan kanonisaatioprosessiin tallennettu tapaus, jossa Caterina-niminen nainen oli kuolemaisillaan Roomassa 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ihmekertomus on kirjattu Francescan in vita ihmeisiin, eli pyhimyskandidaatti on tapahtumahetkellä vielä elossa ja ihmekertomuksen aktiivinen toimija. Caterina oli ollut viisi tai kuusi päivää kuolemaisillaan, mutta ei voinut vastaanottaa viimeistä sakramenttia, koska hänen seurakuntapappinsa ei ollut kaupungissa. Tämän johdosta Francesca rukoili Jumalaa pidentämään Caterinan elämää vielä hetkeksi, että pappi ehtisi palata takaisin matkaltaan.[3]
Pappien vastuulla oli antaa sairaana oleville seurakuntalaisilleen viimeinen sakramentti ennen heidän kuolemaansa. Seurakuntalaisten velvollisuus puolestaan oli kutsua pappi tarpeeksi ajoissa paikalle. Ruotsissa, missä etäisyydet olivat yleisesti ottaen pidempiä kuin Etelä-Euroopassa, papin kutsumiseen oli varattava enemmän aikaa kuin vaikkapa Italiassa. Tähän liittyvät ongelmat näkyvät hyvin ruotsalaisissa 1400-luvun kuolleistaheräämisihmeissä. Ihmekokoelma Miracula defixionis dominiin on tallennettu tapaus, jossa Johan-niminen mies oli tuskissaan vuonna 1439, sillä hänen vaimonsa Helena oli väitetysti kuollut ilman viimeistä sakramenttia Johanin välinpitämättömyyden vuoksi. Välinpitämättömyydellä viitataan ilmeisesti siihen, että Johan ei ollut kutsunut pappia ajoissa paikalle. Kertomus päättyy kuitenkin onnellisesti, sillä Johan teki pyhiinvaelluslupauksen Tukholman dominikaanikirkon Kristuksen ristiltä laskemista kuvaavalle patsaalle, minkä seurauksena Helena virkosi.[4]
Papin läsnäolon lisäksi myös kuolevan henkilön fyysinen tila vaikutti rituaalin suorittamiseen. Edellä mainittuun ihmekokoelma Miracula defixionis dominiin on kirjattu myös tapaus, jossa kuninkaan vouti Peter Jönsson kärsi kuninkaan maatilalla Svartsjölandetin saarella Mälarenilla vaikeasta sairaudesta. Sairaus oli vienyt Peteriltä puhekyvyn ja hän oli lähteen mukaan lähellä kuolemaa. Peterin kerrotaan tunteneen katkeruutta puhekyvyttömyydestään, sillä sen vuoksi hän ei voinut tunnustaa syntejään papille. Niinpä hän lupasi mielessään tehdä pyhiinvaellusmatkan Tukholman dominikaanikirkkoon, mikäli tervehtyisi.[5] Tapaus osoittaa, kuinka puhekyvyttömyys eristi kuolevan yhteisönsä ja uskonnollisten rituaalien ulkopuolelle. Tämän puolestaan uskottiin johtavan huonoon kuolemaan.
Papin poissaolon ja kuolevan henkilön heikon fyysisen tilan lisäksi sakramentin toimittamisen esteenä saattoi olla myös se, että tarvittavia esineitä ja tarvikkeita ei ollut käsillä. Ruotsalaiseen ihmekokoelma Vita Katherineen on kirjattu Olov Magnussonin tapaus vuodelta 1473, joka havainnollistaa tällaista tilannetta. Olovin perheen kotona Styran kylässä juhlittiin perheeseen syntynyttä lasta, kun Olov sai äkillisen sairaskohtauksen, johon hänen uskottiin kuolevan. Juhlissa läsnä oli kylän kirkkoherra, joka otti vastaan Olovin synnintunnustuksen. Tämän jälkeen Olovin vaimo ja veli pyysivät kirkkoherraa noutamaan sakramenttiin vaadittavat varusteet kirkolta. Pappi kuitenkin kieltäytyi tästä, sillä hänen mukaansa tähän ei ollut enää aikaa. Olov oli papin mielestä jo lähes kuollut. Lopulta kirkkoherra kuitenkin suostui lähtemään kirkolle ja onnistui palaamaan ajoissa takaisin suorittaakseen rituaalin loppuun.[6]
Viimeisen sakramentin toimittamisen kannalta ehdottoman välttämättömiä varusteita olivat kirkkokäsikirja, viini, kalkki eli ehtoollismalja, öylätti, pateeni eli pieni lautanen ehtoollisleivälle sekä öljyastia viimeistä voitelua varten. Näiden lisäksi mukana oli hyvä olla vihkivesiastia sekä pyyhe, johon pappi kuivasi sormensa viimeisen voitelun jälkeen. Papeilla saattoi olla mukanaan myös käsikello, jota soittamalla kuolinhetkestä ilmoitettiin ympäröivälle yhteisölle. Olovin tapauksessa pappi tuskin on jäänyt matkalle soittamaan kelloa, vaan hän on luultavammin kiiruhtanut pikimmiten talolle. Papin oli myös pukeuduttava oikealla tavalla sakramentin toimittamista varten. Vaatetuksena oli joko alba tai kuoripaita yhdessä stolan kanssa. Olovin luona juhlissa olleella papilla ei varmasti ollut messuvaatteita päällään, joten hänen täytyi vaihtaa vaatteensakin kirkolla ennen kuin pääsi paluumatkalle kuolevan luokse.
Pyhinä pidetyt esineet ja niiden oikeaoppinen käyttö papin toimesta olivat edellytys viimeisen sakramentin suorittamiselle. Niiden avulla kuolinvuode pyhitettiin ja yksityistalo muutettiin hetkellisesti kirkkoa muistuttavaksi tilaksi. Samalla myös uskottiin taivaallisen ja maallisen yhdistyvän. Kristuksen ruumiin ollessa ehtoollisen kautta sakramentaalisesti läsnä kuolinhetkessä, kuolevaa ympäröivä yhteisö ei koostunut enää ainoastaan fyysisesti läsnä olevista henkilöistä, vaan myös niin sanottu taivaallinen kirkko liittyi kuolevan viimeisiin hetkiin. Näin maallinen yhteisö lähetti kuolevan viimeiselle matkalleen ja taivaallinen yhteisö puolestaan otti hänet vastaan tuonpuoleisessa.
Jyrki Nissi
Tampereen yliopisto
Jyrki Nissin historian alaan kuuluva väitöskirja The Communality of Death and Dying in 15th Century Europe: Evidence of Miracle Narratives and ars moriendi Guidebooks tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopistossa yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa 4.9.2021. Väitöstilaisuutta voi seurata etäyhteyden kautta. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa https://trepo.tuni.fi/handle/10024/133597
Alkuperäislähteet
I Processi inediti per Francesca Bussa dei Ponziani (Santa Francesca Romana) 1440–1453, edited by Placido Lugano. Città del Vaticano: Biblioteca apostolica Vaticana, 1945.
‘Miracula defixionis domini’, edited by Tryggve Lunden, in Göteborgs Högskolas Årsskrift 1949:4. Göteborg, Elanders boktryckeri aktiebolag, 1950.
Vaticanus Latinus 7639, Vatican City, Biblioteca Apostolica Vaticana.
Vita Katherine, edited by Tryggve Lundén. Uppsala. Bokförlaget Pro Veritate, 1981.
Kirjallisuutta
Fallberg Sundmark, Stina. Sjukbesök och dödsberedelse. Sockenbudet i svensk medeltida och reformatorisk tradition. Artos & Norma bokförlag, Skellefteå, 2008.
Booth, Philip & Tingle, Elizabeth (eds.). A Companion to Death, Burial, and Remembrance in Late Medieval and Early Modern Europe, c. 1300–1700. Brill, Leiden, 2021.
Tamm, Marek. ‘Martyrs and Miracles: Depicting Death in the Chronicle of Henry of Livonia’, in Crusading and Chronicle Writing on the Medieval Baltic Frontier. A Companion to the Chronicle of Henry of Livonia, edited by Marek Tamm, Linda Kaljundi & Carsten Selch Jenssen. Ashgate, Surrey, 2001, 135–156.
Viitteet
[1] ”E questa non volendo dire essere infirma de peste per piu respetti et maxime per non esse cacciata fori de casa”. Vat.lat. 7639, 43r.
[2] ”Yo morero senza confexione et senza nullo sacramento et morerone como una cane”. Vat.lat 7639, 43r.
[3] I Processi inediti per Francesca Bussa dei Ponziani, 181.
[4] Miracula Defixionis Domini, 70-72.
[5] Miracula Defixionis Domini, 32.
[6] Vita Katherine, ihme 45.