Mitä merkitystä keskiaikaisen eletyn uskon ilmiöillä on tässä päivässä, ja mitä niiden tutkimuksen metodologia voi tarjota historian tutkimukselle? Entä voiko suomalaiselle, luterilaiselle nykykulttuurille tyystin vieraat piirteet kuten ihmekertomuskokoelmat, reliikit ja pyhimykset kertoa jotain olennaista itsestämme ja muista? Mielestämme voi, ja juuri tämä on yksi syy sille, miksi kirjoitimme teoksen Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä. Eletty usko myöhäiskeskiajalla (Gaudeamus 2022).
Ihme keskiaikaisessa todellisuudessa
Ihmeet ovat jo kategoriana outoja nykylukijalle, ja yllätyksellisyys oli osa ihmeen kokemusta ja kertomuksen kaarta myös keskiajalla. Pyhimyksillä oli kyky toimia luonnon voimien ohi ja yli, ja heidän apuaan saattoi anoa arjen hätätilanteissa. Keskiaikaisille ihmisille ihmeet ja pyhimykset olivat totta, mutta kaikki yllättävät tapahtumat tai paranemiset eivät olleet ihmeitä.
Kellojen soiminen itsestään tai veren valuminen pyhimyksen kuvasta oli keskiaikaisten ihmistenkin mielestä poikkeuksellista ja ihmeellistä. Kummallisia tällaiset tapahtumat eivät sinällään olleet, koska pyhän voiman ymmärrettiin olevan läsnä fyysisessä ympäristössä ja usein juuri kuvissa tai veistoksissa. Pyhän läsnäolo saattoi tehdä itsensä tiettäväksi monin tavoin, esimerkiksi suloisin tuoksuin tai äänin. Keskiajalla koskeminen, kuuleminen, haistaminen ja joskus jopa maistaminen olivat visuaalisten asioiden ohella uskon ytimessä. Hartauden harjoittamisen tavat, devootio ja sisäinenkin hengellisyys kiteytyivät ruumiillisuuteen. Uskoa elettiin aktiivisesti; se oli osa arjen tekemistä, tuntemista ja kokemista.
Kokemus ihmeellisestä paranemisesta tai muusta kohdalle osuneesta ihmeellisestä tapahtumasta saattoi avunpyytäjälle itselleen olla ”tosi”, vaikka muu yhteisö olisi ollut eri mieltä. Keskiaikainen käsitys siitä, mikä oli totta ja mikä voi olla totta rakentui eri lailla kuin nykyään. Totta oli Jumalan tahto. Uskonto loi kulttuurisia malleja, mutta ne eivät olleet vain elämää rajoittavia tiukkoja kategorioita. Uskon eläminen arjessa mahdollisti näiden kategorioiden ja mallien joustavan käytön ja soveltamisen. Vuorovaikutus taivaallisen välittäjän kanssa oli aina sekä henkilökohtaista että jaettua ja yhteisöllistä. Usko ei ollut yksityisasia kuten sen nykyään useimmiten ajatellaan olevan.
Kuvassa mahdollisesti kohtaus reliikkien löytämisestä. Ilman kuvan kontekstin ymmärtämistä menneisyyden ihmisten tavat ja uskomukset näyttäytyvät helposti makaabereina ja outoina.
Kuva: Marika Räsänen
”Uskonasiat” nykyisyyden tulkinnassa
Uskonto ja etenkin usko oli pitkään akateemisen historiantutkimuksen marginaalissa; sitä ei pidetty mielekkäänä tai merkityksellisenä tutkimusaiheena. Myös uskonnon merkitystä nyky-yhteiskunnan muokkaajana on vähätelty. Tämä on kohdannut kasvavaa kritiikkiä, sillä maallistuminen koskee ainoastaan eurooppalaisia yhteiskuntia ja kulttuuria – jos niitäkään. Valtaosa maailman ihmisistä on edelleen vahvasti uskonnollisia ja uushengellisyys nostaa päätään myös Pohjoismaissa, joita voi pitää liberaalin sekularismin keskittyminä globaalissa mittakaavassa.
Samaan aikaan keskiajalla on pitkät jäljet, ja vuosisatoja vanhat argumentit nostavat päätän aina uudelleen, kuten on nähtävillä esimerkiksi Venäjän sotapropagandassa. Uskontoa käytetään muutenkin nykyajan politiikassa häikäilemättä hyväksi, minkä voi nähdä esimerkiksi uuskonservatiivien argumentoinnissa abortinvastaisuudesta tai huolimattomina heittoina ristiretkistä tai noitavainoista. Liberaalissa, sekulaarissa ja vielä suhteellisen yhtenäisessä Suomessa näitä keskusteluita on helppo pitää marginaalisina. Globaalilla tasolla ne ovat kuitenkin merkittäviä ja niiden merkitys on pikemmin lisääntymässä kuin häviämässä, minkä vuoksi myös suomalaisten tulee olla niistä tietoisia.
Uskontokulttuureihin liittyvän ymmärryksen lisääminen on tärkeää myös aivan tavallisessa suomalaisessa arjessa. Suomen kirjakieli on pitkälti reformaatioajan tuote. Kielestämme puuttuu paljon käsitteitä, joilla kuvata katolista uskoa ja toisaalta useat katoliseen uskoon liittyvät asiat saivat aikoinaan negatiivisen sävyn, mikä niillä on edelleen. Hyvä esimerkki tästä ovat käsitteet ”palvoa” ja ”kunnioittaa”. Keskiajan Suomessa, kuten edelleen katolisessa uskossa ja kulttuurissa, on selvää, että pyhimykset olivat kunnioituksen, eivät palvonnan kohde. Protestanttinen reformaatio kuitenkin syytti katolisia pyhimysten, pyhimysten kuvien ja reliikkien palvonnasta. Näiden syytösten mukaan pyhimykset ja heihin viittaavat esineet oli kohotettu Jumalan rinnalle vastoin Raamatun sanomaa. Protestanttien syytökset onnistivat siinä määrin, että palvonnalla sanana on suomen kielessä kaikin puolin negatiivinen kaiku. Sekularisoitunut nykysuomalainen tuskin ymmärtää eroa, mutta näiden käsitteiden sekoittaminen voi loukata maamme katolista tai ortodoksista yhteisöä, joille pyhimykset ovat arjen kumppaneita ja kunnioituksen kohteita.
Erityisen hyvä esimerkki siitä, että uskontoon liittyvää tutkimusta ja keskustelua tarvitaan ja sitä tarvitaan myös täällä ja suomeksi, on paradoksaalisesti juuri teokseemme liittyvä uutisointi. Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä on saanut yllättävän paljon huomiota mediassa, ja se on tavoitteittemme kannalta tärkeää. Kirjoitus on kuitenkin voinut keikahtaa päälaelleen sen suhteen, mikä oma tavoitteemme on ollut. YLE esimerkiksi uutisoi teoksestamme otsikolla ”Keskiajan oudossa pyhimyskultissa heräteltiin ruumiita ja palvottiin luurankoja, mutta samalla luotiin pohja nykyiselle oikeusjärjestelmällemme”. Räväkkyyden tarkoitus kenties oli maksimoida jutun saama huomio, mutta samalla YLE tuli toistaneeksi reformaatioajan toiseuttavaa, ja siten halventavaa, propagandaa luurankojen palvonnasta. Toivomme, että akateemisten paradigmamurrosten ohella tekemämme tutkimus – ja tulevat tutkimukset – auttavat asettamaan oman kulttuurimme laajempaan kontekstiin ja ymmärtämään syvällisemmin maailman tapahtumia.
Eletty kokemushistoria
Eletty usko tutkimusteemana osuu laajempiin tutkimuksen kentän muutoksiin ja sen voi nähdä jatkumona uudelle sosiaalihistorialle ja uudelle kulttuurihistorialle. Tällöin katse suunnataan rakenteista, instituutioista ja eliitistä ”matalammalle” ja lähemmäksi. Tarkoitus ei ole luoda laajoja yleistäviä kategorioita vaan nähdä nyanssit ja monimuotoisuus: yhtenäiskulttuurin sijasta keskiajan Euroopasta ja uskonelämästä tulisi puhua monikoissa. Uskonto ja usko vaikuttivat syvällä keskiaikaisen yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteissa ja siten ne ovat analysoitavissa pikemminkin toiminnan ja kokemusten prosesseina kuin kategorioina. Tällainen elettyyn uskoon suuntautuva tutkimusote mahdollistaa mikro- ja makrotasojen yhtäaikaisen analyysin ja niiden välisten yhteyksien valottamisen: yksilön arjen kokemuksesta tuli osa virallista pyhyyttä ja instituutioita. Eletty usko tutkimusotteena mahdollistaa kokonaisvaltaisemman lähestymistavan. Se yhdistää ajatukset, toiminnan ja ruumiillisuuden luoden sillan hengellisyyden, sosiaalisten suhteiden ja kulttuuristen ilmiöiden välille.
Ihmisten ja yhteisöiden tarve uskomiseen ja hengellisyyteen ei ole modernissa ja sekulaariksi mielletyssä Suomessakaan kadonnut, mutta samanaikaisesti kirkon ja uskon rooli on pirstaloitunut ja päätynyt yhä enenevässä määrin myös yhteiskunnallisen keskustelun osaksi. Nämä ilmiöt eivät ole yksi yhteen keskiaikaisen eletyn uskon ja uskonnollisen parantamisen kanssa, mutta eletyn uskon käsite ja sen historiallinen tarkastelu antaa eväitä myös niiden analysointiin. Oman aseman pohdinta maailmankaikkeudessa, tarve yhteisöllisyydelle ja selittämättömän selittämisen voidaan katsoa olevan yleisinhimillinen piirre ja yhdessä jaetut uskomusjärjestelmät ovat antaneet tähän ratkaisun. Humanistinen tutkimus tarjoaa välineitä ymmärtää näitä uskomusjärjestelmiä ajallisissa ja paikallisissa konteksteissaan. Emme siis väitä, että eletyn uskon elementit olisivat suoraviivaista kronologista jatkumoa keskiajalta tähän päivään. Piirteiden vertailu kuitenkin tuo uutta kriittistä tietoa eletystä uskosta yhteiskunnassa. Tutkitun tiedon tarve näistä ilmiöistä ei ole ainakaan vähenemässä!
Sari Katajala-Peltomaa
Tampereen yliopisto
Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto
Marika Räsänen
Turun yliopisto, Tampereen yliopisto