Saksassa on taas se aika vuodesta, kun hampurilaisravintolan tienvarsimainoksissa komeilee suuri farkkutakkinen jänis kauppaamassa lastenannoksia, optikkoliikkeiden näyteikkunoissa aurinkolasien kevätmallistoa on soviteltu pahvijänisten ristikuonoille ja omakotitalojen etupihat täyttyvät keraamisista tai muovisista jänishahmoista ja pensaiden oksiin ripustetuista kirjavista munista. Pääsiäisjäniksen (Osterhase) historian juuret sijoittuvat pohjoiseen ja läntiseen Saksaan Westfalenin, Elsassin ja Pfalzin alueille, mikä näkyy alueen kuumeisessa pääsiäiskoristelussa edelleen. Legendan mukaan pääsiäisenä jänis saapui piilottamaan munia puutarhaan ruohon sekaan ja pensaisiin. Munien etsintä oli pääsiäiseen kuuluva rituaali, joka oli pääasiassa lasten huvia mutta tuotti iloa aikuisillekin.
Tarinan pääsiäisjäniksestä kirjasi ylös tiettävästi ensimmäistä kertaa saksalainen lääkäri ja kasvitieteilijä Georg Franck von Franckenau (1643-1704) dissertaatiossaan pääsiäismunista, De ovis Paschalibus (1682). Heidelbergissä lääkärinä työskennellyt Franck oli sittemmin myös Tanskan kuninkaan Kristian V:n perheen ja tämän seuraajan Fredrik IV:n henkilääkäri. Miksi lääkäri oli kiinnostunut pääsiäisjäniksen historiasta? Franckin presidiolla valmistuneessa väitöskirjassa aihetta lähestytään paitsi pääsiäismunien historian myös terveysvaikutusten kautta. Väitöskirjan alussa todetaan, että saksalaisilla on niin maalla kuin kaupungissakin tapana keittää kovia kananmunia pääsiäisjuhlia varten ja maalata niitä violetin, punaisen ja keltaisen väreillä. Saksin alueella niitä kutsuttiin ”kauniiksi muniksi” (die Schönen Eyer). Franck viittaa myös värikkäiden munien merkitykseen venäläisessä pääsiäisperinteessä, juutalaisissa juhlissa ja Ledan munasta syntyneiden jumalkaksosten Castorin ja Polluxin kunniaksi järjestetyissä roomalaisissa kisoissa.
”Der Traum von Osterhasen. Nach einer Originalzeichnung von W. Leo Arndt.”
Kuva: Wikimedia Commons
Erityisesti Franck oli kuitenkin kiinnostunut munien terveysvaikutuksista. Pääsiäisjäniksen vastuulle sälytetty munien kätkeminen ei ollut lääkärin silmin yksinomaan harmitonta puuhaa. Kovaksi keitetyt pääsiäismunat olivat aiheuttaneet monia sairaustapauksia, vakavia vatsanväänteitä tai kuolemia, mikäli munia oli syöty ylen määrin. Historiallisina esimerkkitapauksina mainitaan esimerkiksi muuan fransiskaanimunkki ja Franckin omin silmin näkemä tapaus Strasbourgissa, jossa kuusivuotias tyttö oli menehtynyt syötyään liikaa kovaksi keitettyjä munia. Erityisen huonosti keitetyt munat sopivat epilepsiaa, maksatulehdusta, kihtiä tai kuumetauteja sairastaville. Franck varoittaa myös munien maalaamisessa käytettävien väriaineiden mahdollisesta myrkyllisyydestä. Tämän lisäksi hän käy väitöskirjassa lyhyesti läpi erilaisten munaruokien terveysvaikutuksia uppomunista hiilloksessa paistettuihin muniin ja jakaa lukijoilleen myös perinteisen portugalilaisen kananmunasta, viinistä, sokerista, sitruunamehusta ja kanelista valmistettavan herkkuruoan reseptin.
Franckin dissertaatio pääsiäismunista ei ollut ainoa laatuaan vaan pääsiäismunien monialainen historia oli vilkkaan tarkastelun kohteena osin leikillisessä historiankirjoituksessa. Franck viittaa esimerkiksi ystävänsä lääkäri Christian Friedrich Garmannin (1640-1708) laajaan tutkielmaan munista, Oologia curiosa (1691), jossa kirjoittaja esittelee munien mystisiä, myyttisiä, maagisia, mekaanisia ja medisinaalisia merkityksiä. Garmann käsittelee perusteellisesti esimerkiksi kreikkalaista myyttiä Ledan munasta ja mitä siitä seurasi. Jumalkaksosten lisäksi saivat samalla alkunsa Helenan ja Klytaimestran kaltaiset pahan naisen arkkityypit. Tutkielman jälkiosassa keskitytään munien merkitykseen fysiologiassa ja esimerkiksi seksuaalilääketieteessä. Ajan käsitysten mukaisesti oli muodikasta nähdä kaikkien elävien olentojen alkuperä munissa – niistä kuoriutuivat linnut ja matelijat, mutta yhtä lailla kaikki muutkin elävät olennot. Garmann julkaisi dissertaation myös suoraan tästä aiheesta, Homo ex ovo (1682).
Toinen varhaisempi aihetta käsitellyt laajahko tutkielma oli hollantilaisen historioitsija Erycius Puteanuksen (1574-1646) munan ylistyspuhe, Ovi encomium (1617), jossa kananmuna kuvattiin koko maailmankaikkeuden suurimmaksi ihmeeksi. Kansilehdillä pontevan näköinen kukko kohottelee siipiään kahden pyöreän munan yllä, mitä seuraa munan muotoon ladottu kuvarunoja jäljittelevä omistuskirjoitus. Retorisen ylistyspuheen kaavaan kuuluu, että jokin aiemmin vähäpätöisenä tai harmillisena pidetty asia nostetaan ylistyksen kohteeksi korostamalla sen erityistä kauneutta, hyödyllisyyttä ja keskeistä merkitystä ihmiselämässä. Puteanuksella muna läpäisee koko inhimillisen merkityshistorian antiikin myyteistä täydellisyyden ja ikuisuuden symboliikkaan: valkoinen kananmuna symboloi taivasta ja täydellistä kauneutta. Oppineeseen historiaan sisältyi myös sen ikuisuuskysymyksen pohdinta, kumpi oli ensin, kana vai muna.
Pääsiäisjäniksen maininnan yhteydessä Franck kehottaa tutustumaan myös saksalaisen polyhistori ja lääkäri Christian Franz Paullinin (1643-1712) laajaan tutkielmaan Lagographia curiosa, joka syventyy jänislajin kuvaamiseen ’filologis-fysiologisista’ ja muista mahdollisista näkökulmista. Jänistä tarkoittavan lepus-sanan merkitysten ruotimisen jälkeen selvitetään yksityiskohtaisesti jäniksen määritelmää, ulkomuotoa ja lajeja esimerkiksi antiikin kirjallisuuden pohjalta. Odysseuksen kotisaarella Ithakalla ei tiettävästi ollut lainkaan jäniksiä, mutta luostaristaan tunnetulla Athos-vuorella niitä oli sitäkin enemmän. Ajan hengen mukaisesti jäniksen historia rakentuu lukemattomista kirjallisuushistoriallisista viitteistä empiirisen tarkastelun sijasta. Fysiologian kirjallisen kuvauksen jälkeen Paullini selvittelee jänisten poliittista merkitystä kaupunkien, kylien ja luostarien perustamisen yhteydessä, nimistössä, vaakunoissa, rahoissa sekä hyvissä ja pahoissa enteissä. Kolmas pääjakso keskittyy kemiallis-lääketieteelliseen tarkasteluun eli jäniksen eri ruumiinosista saataviin lääkeaineisiin. Käsittely etenee jäsen jäseneltä luonnontieteellisen erittelymetodin logiikan mukaisesti. Samalla esitys täyttyy sairauskohtaisista lääkeresepteistä, joissa jäniksen eri osat toimivat yhtenä aineosana. Neljäs utilitarisesti painottunut pääjakso perkaa jänisten taloudellista käyttöä elintarvikkeena tai vaatetuksessa eri kulttuureissa.
Pääsiäisjäniksen ensimmäisistä tieteellisistä merkinnöistä tulee siis tänä keväänä kuluneeksi 340 vuotta. Aiheen leikillisissä historiallisissa lähteissä yhdistyvät kuriositeettien historia, retoriset tai parodiset ylistyspuheet ja kirjallisiin lähteisiin 1600-luvulla edelleen vahvasti nojaava lääketiede. Saksassa säilyi 1600-luvulla viehtymys erikoisia kuriositeetteja kohtaan, mikä ilmeni paitsi konkreettisten kuriositeettikokoelmien keräilynä myös kirjallisten kuriositeettien ja erikoisten tarinoiden suosiona. Vaikka kuriositeetteja pidettiin muutoin tuolloin jo hieman vanhanaikaisina, Saksassa kaikenlaiset mirabiliat yhä viehättivät. Esimerkiksi 1652 perustettu Academia naturae curiosorum eli nykyinen Saksan tiedeakatemia, joka on vanhin edelleen toimiva tieteellinen seura, perusti 1670 ensimmäisen saksalaisen oppineen tieteellisen journaalin Ephemerides tai Miscellanea curiosa englantilaisen Philosophical transactions -lehden mallia seuraten. Niinpä myös uteliaisuuteen nimellään viittaava Miscellanea curiosa -lehti sisälsi edelleen myös kuvauksia biologisista kummajaisista, draculan kaltaisista transsylvanialaisista hirviöistä ja luonnonobjektien selittämättömistä voimista. Saksassa vallitsi myös viehtymys alkemiaa kohtaan ja aineiden olomuotojen muutoksiin, joiden taustalla oli aimo annos mystiikkaa ja okkultismia. Alkemiasta ja okkultistisesta spekulaatiosta tuli kuitenkin 1600-luvun kuluessa jonkinlainen sisäänpäin kääntyneisyyden ja vanhanaikaisen oppineisuuden ilmenemä.
Kaiken kaikkiaan Franckin ja kumppanien pääsiäisjänistarinat asettuvat tieteenhistorian valistusta edeltäneeseen jännittävään vaiheeseen, jossa tietoa etsittiin edelleen auktoriteettien lausumista ja kirjallisista lähteistä yhdistyneenä myös kasvavaan omakohtaiseen havainnointiin. Monipuolinen tekstuaalisuus tekee näistä lähteistä kirjallisuudentutkijalle kiinnostavaa aineistoa.
Sari Kivistö
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopistossa