Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 2019 antologian Lupa tappaa? — Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. Olin teoksen toimittaja yhdessä Ollimatti Peltosen kanssa. Teoksessa tarkasteltiin sitä, millä keinoin sotia ja konflikteja on oikeutettu aina Egyptin ja Assyrian kulttuureista 1900-luvun sotiin. Analysoimme kirjassa niitä retorisia ja ideologisia keinoja, joilla sotia ja väkivaltaisia konflikteja on perusteltu ja ”myyty” suuremmalle väestölle. Eräs silmiinpistävä piirre oli se, miten hyökkäävä osapuoli on esittänyt sodanjulistuksen välttämättömänä reaktiona vastapuolen aiemmin tekemiin tai tulevaisuudessa tapahtuviin väärinkäytöksiin. Käytetyssä sotaretoriikassa vastapuolesta eli ”vihollisesta” tehdään sodan syypää ja konfliktin ”todellinen” alkuunpanija. Näin hyökkäyssota naamioidaan välttämättömäksi puolustussodaksi. Ennaltaehkäisevän sodan retoriikkaa, jossa hyökkäyksen kohde esitetään konfliktin syypäänä, on esiintynyt esimerkiksi Uus-Assyrian kuninkaiden ja Rooman konsuleiden ja keisarien käyttämässä sotaretoriikassa. Voitaisiin puhua eräänlaisesta hyökkääjän ”uhriutumisesta”. Ennen toista maailmansotaa Hitlerin johtama Saksa esiintyi uhrina, jota pahat länsivallat ja bolsevikit olivat kohdelleet epäoikeudenmukaisesti. Kiinnostavasti tätä uhriutumisen logiikkaa hyödynnettiin myös Neuvostoliitossa. Siellä väkivalta ja terrori esitettiin oikeutettuna reaktiona kommunistipuolueen tuhoamista suunnittelevia tahoja kohtaan.
Toinen merkittävä seikka sodankäynnin perusteluissa on ollut vastustajan demonisointi. Useissa historian eri aikakausina käydyissä konflikteissa vastapuolen sotilaat sekä johtajat esitetään epäinhimillistäen ja syrjivin termein. Sotilaista ja heidän johtajistansa tehdään petomaisia, hirvittäviä, likaisia, rumia ja saastaisia väkivallan kohteita. Hyökkääjän retoriikassa sotilaallinen invaasio esitetään naapurimaan johtajien oikeutettuna ”puhdistuksena”. Näin sodasta tehdään ikään kuin pyhä konflikti, jolla vastustajan paholaismainen kuningas tai valtion päämies poistetaan vallasta. Itse konfliktin väitetään palvelevan hyökätyn alueen paikallisväestöä, jota heidän johtajansa ovat väärinkohdelleet. Assyrian kuninkaat muun muassa näkivät vaivaa siinä, miten he halvensivat vastapuolen kuninkaita kelvottomiksi. Keskiajan ristiretkissä islaminuskoiset viholliset nähtiin paholaisen palvelijoina, jotka olivat häpäisseet kristittyjen pyhänä pitämät paikat.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun 22. päivä pysäytti maailman. Moni halusi viimeiseen saakka uskoa, ettei Putin hyökkäisi Ukrainaan. Euroopassa on pitkään tuudittauduttu ajatukseen siitä, että sotia käydään ainoastaan sen ulkopuolella Lähi-Idän tai Afrikan periferioissa. Nyt kun sota Syyrian sijaan onkin yhtäkkiä Ukrainassa ajatus oman maan joutumisesta sotatilaan herättää uudenlaisia ja epäilemättä aiheellisiakin pelkotiloja. Vasta kun kaksi vuotta maailmaa ja sen taloutta riepotellut koronakriisi näyttäisi olevan selätetty, ilmaantuu uusi maailmanjärjestystä järisyttävä konflikti. Ukrainan sodan myötä pakolaistulvat eivät tulvi enää Syyriasta, Irakista ja Afganistanista vaan Euroopan rajojen sisäpuolelta.
Vladimir Putinin käyttämä sotaretoriikka noudattaa kaavaa, jonka voi tunnistaa tarkasti historian aiemmista konflikteista. Esitetyissä perusteluissa sota Ukrainaa vastaan esitetään oikeutettuna ja välttämättömänä reaktiona Naton laajentumispyrkimyksiin. Putinin mukaan kyseessä on puolustussota ja Venäjän oikeutettu reaktio siihen sotilaalliseen uhkaan, jonka Nato-maat ja Ukraina ovat väärin perustein luoneet sitä vastaan. Putin esittää sitä vastoin Venäjän kansan uhrina, jota sen rajanaapurit ovat vuosia kohdelleet epäoikeudenmukaisesti. Putin on myös demonisoinut vastustajansa nimittämällä Ukrainan johtoa ”terroristeiksi”, sekä ”narkomaanien ja uusnatsien joukoksi”. Toisin sanoen Ukrainan johtajat ovat siis Putinin mukaan tehneet Ukrainan kansalle vääryyttä ja johtavat sitä hirmuvallalla. Tässä retoriikassa, joka on kohdistettu varsinkin Venäjän kansalaisille sekä Ukrainassa asuville venäläisille, Putinin sota esitetään oikeuttavana reaktiona syrjäyttää Ukrainan moraalisesti väärämielinen hallinto. Verisen ja laajamittaisen hyökkäyssodan ja siitä seuraavan Venäjän voiton uskotellaan siten palvelevan Ukrainan kansalaisia ja olevan parasta mitä heille voisi tapahtua.
Usein kuuluu sanottavan, että historia toistaa itseään. Historiantutkijat ovat yleensä skeptisiä tämän sanonnan suhteen, eivätkä usko että historia kulkisi jonkinlaista determinististä sykliä. Sen sijaan kulloinenkin historiallinen tilanne on ainutlaatuinen, eikä itseään toistava ennustus. Toisin sanoen se, että vaikkapa 1930-luvun Euroopassa sotaa perusteltiin tietyillä syillä, ei tarkoita, että näin tehtäisiin myös sata vuotta myöhemmin. Toisaalta kun tarkastelemme sotien historiaa, hyökkääjät – olivatpa he sitten muinaisia assyrialaisia, makedonialaisia, roomalaisia, ristiretkeläisiä, kansallissosialisteja, kommunisteja tai liberalismin ja demokratian edustajia – ovat tavalla tai toisella halunneet perustella aloittamansa konfliktin välttämättömyyttä ja esittää sen puolustussotana. Tämän yksityiskohdan esiintyminen Putinin sotaretoriikassa vahvistaa kyseisen ilmiön ylihistoriallisuutta.
Jaakkojuhani Peltonen, FT
Tampereen yliopisto