Tampereen yliopisto ja Suomen Akatemian rahoittama Eletty usko ja vammaisuuden muuttuvat merkitykset myöhäiskeskiajalta teollisen vallankumouksen aikaan –projekti ovat mukana verkostossa. Kuukauden päätapahtumana järjestettiin 11.9. seminaari ”Historian vallattomat – Näkökulmia vammaishistoriaan” Kiasmassa. Seminaarin tallenteen voi katsoa Kulttuuria kaikille -palvelun YouTube-kanavalta. Tutkimusprojektimme on osallistunut vammaishistoriakuukauteen osin myös tekemillämme englanninkielisillä podcast-jaksoilla (Tutkimuskeskus TRIVIUMin podcast-kanavalla), joissa tarkastelemme uskonnon ja vammaisuuden yhteyksiä menneisyydessä.
Vammaishistoriakuukauden tarkoituksena on tehdä vammaisuuden historiaa näkyvämmäksi ja tunnetummaksi sekä edesauttaa aiheen käsittelyä yhteiskunnassa. Vuosittain syyskuussa toistuva tapahtumakokonaisuus kannustaa tarkastelemaan yhteistä historiaamme vammaisuuden näkökulmasta. Mutta miksi tämä on tärkeää?
Vammaishistorian, tai vammaisuuden historian, juuret liittyvät 1960- ja 1970-luvuilla alkaneeseen ihmisoikeusliikkeiden muodostumiseen ja uuden sosiaalihistorian nousuun. Tuolloin sosiaalihistoriassa katse käännettiin vallanpitäjistä niin sanottuihin tavallisiin ihmisiin ja vähitellen myös marginalisoituihin ihmisryhmiin. 1980-luvulla vammaisuuden tutkimus (disability studies) kehittyi omaksi monitieteiseksi alakseen, josta myös vammaisuuden historian tutkimus ammentaa käsitteistöä ja teoreettisia näkökulmia. Vammaisuuden historian tutkimus vahvistui kansainvälisesti 1990-luvulla, jolloin etenkin amerikkalaiset ja brittiläiset tutkijat käänsivät katseensa vammaisliikkeen kehitykseen ja tarkastelivat vammaisten ihmisten yhteiskunnallista asemaa modernilla ajalla. Vähitellen alan tutkimus on laajentunut kattamaan myös muita aikakausia ja maantieteellisiä alueita, ja esimerkiksi antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkijoiden piirissä tehdään yhä enemmän vammaisuuteen liittyvää tutkimusta.
Vammaisuuden historian tutkijoiden tavoitteena on alusta asti ollut saattaa vammaisuus (disability) yhdeksi historiantutkimuksen analyysikategoriaksi sukupuolen, iän, etnisyyden ja sosiaalisen statuksen rinnalle. Kehojen ja mielten moninaisuuden sekä siihen liitettyjen käytänteiden ja käsitysten tarkasteleminen on välttämätöntä, jotta voimme muodostaa kattavan kuvan menneisyyden yhteiskunnista ja niiden sosiaalisista ja kulttuurillisista rakenteista. Vammaisuuden historian tutkimus on siis muutakin kuin ”vain” marginalisoiduiksi tai poikkeaviksi miellettyjen ihmisryhmien historian analysointia. Yhteiskuntien ja yhteisöiden käsitykset normeista, ja ”normaaleista” tai terveistä kehoista ja mielistä, ja niistä poikkeamisesta ovat vaihdelleet ajasta ja paikasta riippuen merkittävästi. Ihmiskehoon ja -mieleen liittyvät odotukset vaikuttavat kaikkiin, esimerkiksi arjessa ja työelämässä. Näiden rakenteiden purkamisen ja näkyväksi tekemisen tulisi olla mukana historiantutkimuksessa laajemminkin.
Vammaisuuden historian tutkimuksella ja tunnetuksi tekemisellä on kuitenkin muutakin kuin tieteellistä merkitystä ja arvoa. Vammaisuuden ja sen historian tutkijoiden piirissä on alusta asti tuettu vammaisten ihmisoikeusliikkeen tavoitteita. Vammaisuuden historian tutkimus ja yleistajuistaminen tekee näkeväksi sen, miten kulttuurisidonnaisia keholliseen ja psyykkiseen vaihtelevuuteen liitetyt käsitykset ja arvottamiset ovat. Tutkimus on osoittanut, ettei vammaisten ihmisten asema ole ollut menneisyydessä aina ja väistämättä huonompi kuin nykyään. Vammaisuuden kokemukset ovat huomattavasti moninaisempia, sillä vamma tai sairaus ei toki yksinään määrittele ihmisen elämänkulkua tai asemaa.
Esimerkiksi Eletty usko ja vammaisuuden muuttuvat merkitykset myöhäiskeskiajalta teollisen vallankumouksen aikaan -tutkimushankkeessamme tarkastelemme vammaisten ihmisten uskonnollista toimintaa sekä uskonnon vaikutuksia vammaisuuden kokemuksiin. Tuloksemme rikastavat ja täydentävät tietoa vammaisten ihmisten rooleista ja asemasta uskonnonharjoituksen kentällä. Samalla olemme nostaneet esiin uskomusten ja eri kirkkokuntien käytäntöjen vaikutuksia vammaisten ihmisten elämään ja kohteluun menneissä yhteiskunnissa.
Historiaa tarkastelemalla voimmekin tuoda esiin osallisuutta edistäviä tai inklusiivisia käytäntöjä menneissä yhteiskunnissa sekä selittää monien nykyhetkessä vaikuttavien käytäntöjen muodostumista. Tieto näistä voi puolestaan tarjota työkaluja ja näkökulmia vammaisia ihmisiä syrjivien rakenteiden purkamiselle. Lisäksi erilaisilla ihmisryhmillä on oikeus oman viiteryhmänsä historian tuntemiseen. Tässä erityisesti muistiorganisaatioilla on iso rooli, ja onkin ilahduttavaa, miten museo- ja arkistoalalla on kasvavassa määrin alettu huomioida vammaishistoriaan liittyviä kysymyksiä.
Vammaisten ihmisoikeusliikkeen iskulauseena on jo pitkään ollut ”ei mitään meistä ilman meitä”. Parhaimmillaan vammaishistoriakuukausi lisää vammaisten ihmisten osallisuutta oman viiteryhmänsä historian käsittelyssä ja avaa tietä vammaisille historiantutkijoille.
Jenni Kuuliala
Turun yliopisto / Tampereen yliopisto
Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto