Seminaaripäivä alkoi hanke-esittelyllä, joka johdatti kuulijat pohtimaan katoamista monimuotoisena kirjallisuushistoriallisena ilmiönä. Kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö aloitti esittelemällä hankkeen lähtökohtia. Projektin tavoitteena on torjua kirjallista sukupuuttoa ja kirjallisen lajikirjon köyhtymistä kiinnittämällä huomiota erityisesti pieniin historiallisiin kadonneisiin lajeihin. Projekti pyrkii myös luomaan uusia tapoja analysoida kirjallisuushistoriaa ja siinä tapahtuvia muutoksia. Katoamisen trooppi luo tilaa luoville tavoille täydentää historian aukkoja ja kuvitella historiaa uudelleen.
Väitöskirjatutkija Isa Välimäki esitteli Bildungsromania kirjallisuuden lajien katoamiseen liittyvien kysymysten kannalta relevanttina lajityyppinä. Lajin elinvoimaisuudesta on tutkijoiden kesken merkittävää erimielisyyttä, joten tämäntyyppisiä lajeja voi hahmottaa kuoleman jälkeiseen välitilaan jääneinä haamulajeina kirjallisuuden kentällä. Tutkijatohtori Katariina Kärkelä puolestaan nosti esiin fantasiakirjallisuuden esimerkkinä kirjallisuuden lajityypistä, joka luo tilaa mielikuvituksellisille tavoille kuvitella historiaa uudelleen. Fantasiakirjallisuus voi ylläpitää jo kadonneiden lajien perinnettä tai toisaalta luoda kokonaan uutta, kuviteltua kirjallisuushistoriaa osana fantasian maailmojen rakentamista.
Tutkijatohtori Erika Pihl esitteli kirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle kadonnutta kiehtovaa kirjailijaa, Volmar Lindmania (1861–1939), ja hänen teostaan På Åbo slott: Skildring från härtig Johans tid (1892). Teoksen vastaanotto oli aikalaiskriitikoiden hampaissa armoton, mutta nykykontekstissa teos näyttäytyy uudessa valossa. Hanke julkaisee lähiaikoina näköispainoksen Lindmanin På Åbo slott -teoksesta yhteistyössä kustantamo ntamon kanssa.
Unohtuneet
Seminaarin toisessa sessiossa tarkasteltiin unohtuneita tekstejä ja tekstilajeja. Kirjallisuuden tutkijatohtori Eeva-Liisa Bastman aloitti esittelemällä tilannerunouden kirjallisuushistoriallisia vaiheita. Tilannerunoutta kirjoitettiin tiettyä tilaisuutta varten, usein runouden kohdehenkilön elämän eri merkkitapausten yhteyteen, esimerkiksi hautajaisiin tai häihin. Lajityypin runoutta tuotettiin vielä 1600-luvulla runsaasti, mutta romantiikan kirjallisuuskäsityksen murroksessa laji alkoi muuttaa muotoaan ja menettää suosiotaan. Tilannerunouden kohdalla kirjallisuuden lajien katoaminen ilmenee konkreettisesti, sillä valtaosa aineistosta on tuhoutunut tai kadonnut.
Historian tutkija, FT Ella Viitaniemi tutustutti kuulijat mielenkiintoisen valistusajattelijan, professori Johan Kraftmanin (1713–1791), elämään ja kirjalliseen tuotantoon. Porin triviaalikoulun rehtorina toimineesta Kraftmanista löytyy useista teoksista mainintoja, mutta kokonaiskäsitys henkilöstä on jäänyt hämäräksi. Viitaniemi nosti esiin Kraftmanin pedagogisen oppaan lähes unohdettuna helmenä. Oppaaseen on koottu 1700-luvun puolivälissä pidettyjä opetuksen kehittämiseen keskittyviä puheita, jotka olivat reilusti aikaansa edellä. Kraftmanin tieteellisessä tuotannossa hahmottuu lähes 20 vuoden aukko, mikä herättää kysymyksen mahdollisesti kadonneista käsikirjoituksista.
Session päätteeksi filosofian yliopistonlehtori Jani Hakkarainen esitteli Émilie du Châtelet’n kirjoitusta Vapaudesta (n. 1737) unohdettuna tekstinä, joka on viime vuosina noussut uudelleen filosofisen kiinnostuksen kohteeksi. Teksti julkaistiin alkujaan Voltairen nimissä ja kysymys tekijyydestä on edelleen osittain avoin. Hakkaraisen mukaan kiinnostava kysymys koskee tekstin aiemmin tutkimatonta vaikutusyhteyttä saksalaisen valistusfilosofin, Christian Wolffin, tahdonvapausteoriaan. Tunsiko du Châtelet Wolffin teorian kirjoittaessaan tekstin? Noin kymmenen vuotta sitten löydettiin uudelleen Wolffin kirjoituksen ranskannos, joka on osaltaan johdattanut vaikutusyhteyden todennäköisyyden vahvistamiseen. Tapaus osoittaa, että kirjastojen kätköistä kaivetut unohtuneet tai kadonneiksi uskotut tekstit voivat avata tutkimukseen uusia odottamattomia näkökulmia.
Tutkimattomat
Kolmannessa sessiossa keskityttiin tutkimattomiin teksteihin ja tekstilajeihin. Historian yliopistotutkija Tiina Miettinen aloitti esittelemällä pohjoismaisia sukukirjoja identiteetin rakentajina 1600- ja 1700-luvuilla. Aikakauden sukukirjojen avulla vahvistettiin etenkin ylempien sosiaalisten ryhmien yhteenkuuluvuutta. Sukutietojen ohella sukujen genealogisiin käsikirjoituksiin on tallentunut runsaasti perimätietoa ja elämäntarinoita, joita ei löydy mistään muualta. Miettisen mukaan sukukirjojen tutkimus osoittaakin, että arkistoon voi kadota niin kiinnostavaa henkilöhistoriaa kuin kokonaisia kirjallisuuden lajejakin, joista ei ole lainkaan tietoa ennen kuin tutkija saattaa tiedon ymmärrettävään muotoon.
Historian väitöskirjatutkija Saku Pihko kertoi kerettiläisten kirjoista, lukemisen käytännöistä ja eletystä uskosta keskiajan Languedocissa. Kerettiläisten luvatonta lukemista käsittelevistä inkvisitiopöytäkirjoista välittyy kadonnut historiallinen todellisuus, jota on tutkittu vain vähäisessä määrin ja josta on säilynyt hyvin vähän lähdemateriaalia. Aineistosta hahmottuu harhaoppinen lukijuus, joka tarjoaa mielenkiintoisen kontrastin keskiajan normatiivisissa lähteissä näkyvälle idealisoidulle lukijuudelle. Luvatonta lukemista pyrittiin kontrolloimaan ennen kaikkea toimintana, joten epäilyttävien kirjojen sisällöstä ei ole aina saatavilla tietoa tai se on epämääräistä.
Session päätteeksi historian yliopistonlehtori Ville Vuolanto esitteli Raamatun eri osista ammentavaa keskiajan parodista centoa tutkimattomana lajina. Centolla viitataan antiikista alkunsa saaneeseen runouden lajiin, jossa uusia runoja luotiin punomalla yhteen otteita tunnetuista teksteistä. Centon ymmärtäminen vaati laajaa lukeneisuutta, jotta lukija osasi arvostaa eri lähteiden varaan rakennettua lopputulosta. Vuolanto kysyykin, ovatko keskiajan parodisen centon kaltaiset tekstit lainkaan nykylukijan tavoitettavissa ilman viitteitä ja kattavia tekstiselityksiä.
Lopuksi seminaarin antia summattiin yhteen. Seminaarin aihepiiri herätti kuulijoissa pohdintoja mm. siitä, miten valtava määrä esimerkiksi suullista perinnettä on kadonnut tutkimuksen ulottumattomiin. Millaisilla keinoilla jo kadonnutta olisi mahdollista löytää uudelleen? Millaisia työkaluja eri alojen tutkijat voisivat kehittää kadonneiden tekstien ja tekstilajien tai tekijyyden selvittämisen tutkimukseen? Seminaaria pidettiin yleisesti antoisana ja monitieteisen lähestymistavan todettiin avaavan uusia näkökulmia omaan tutkimukseen.
Isa Välimäki
Kirjoittaja on kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja hän työskentelee Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Kirjallinen sukupuutto. Kadonneet kirjallisuuden lajit ja menneisyyden kuvittelu”, jota johtaa professori Sari Kivistö.
Tämä teksti on julkaistu myös hankkeen omalla blogilla: https://projects.tuni.fi/kirjallinensukupuutto/tapahtumat-seminaarit/kadonneiden-unohtuneiden-ja-tutkimattomien-tekstien-ja-tekstilajien-jaljilla/