Uppsalan yliopiston historian professori Maria Ågren esitteli keynote-luentonsa aikana omaa Gender and Work (GaW)- projektiaan, joka on sekä tutkimusprojekti että myös hanke, joka tuottaa uutta tietopankkia varhaismodernin ajan aineistosta. Projekti selvittää 1550-luvulta saakka työn, sukupuolen ja talouden keskinäisiä leikkauskohtia ja on viime vuosina laajentunut 1880-luvun aineistoihin saakka. Ågren haastaa tutkijoita miettimään, millä tavalla kenties annamme metodologian sanella sen, mitä me voimme aineistoiltamme kysyä. Historiallisen evidenssin jokainen yksityiskohta on aina tutkittava, eikä lähde kerro suoraan mitään. Tutkijan tehtävä onkin saada aineisto ”puhumaan”: miten lähdeaineistosta voidaan pusertaa ulos kaikki mahdollinen tieto. Tutkimusta tehdään siis aina kysymysten ja ongelmien pohjalta, eikä niin, että antaisimme datan ja aineiston ohjata tutkimusta.
Ågren tiimeineen on järjestänyt GaW-projektinsa aikana valtavia määriä aineistoa, ja luonut digitaalisen tietopankin. Projektilaisilla on ollut pohdittavana, kuinka aineistojen saatavuus turvataan: miten teknologia parhaiten auttaa tutkijoita, jotta ei synny tilannetta, että tutkijat ovatkin riippuvaisia tietopankeista. Luennolla pohdittiin myös sitä, että kaikki tilastot ja kuvaajat ovat viimekädessä ihmisen luomia. Niinpä ne eivät kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se on ollut, vaan tutkija joutuu miettimään kysymystensä kautta aineiston merkitystä ja antia.
Projektin yksi saavutus on ollut tietopankkien luominen. Netin on-line aineistoista tiedottaminen tutkijoille, ja esimerkiksi opettajille, on tärkeää myös siksi, että tällöin tutkimuksen merkitys leviää laajemmalle yleisölle. GaW-projekti ulottuu pitkälle tulevaisuuteen. Haasteita riittää esimerkiksi siinä, miten tutkimuksellisia näkökulmia laajennettaisiin esimerkiksi etnisyyden merkitysten kannalta tai maantieteellisesti. Historian suuret kertomukset (”grand narratives”) ovat nimittäin vieläkin anglosaksiseen maailmaan keskittyviä, professori Ågren pohti luentonsa lopuksi.
Yliopistotutkija ja projektin vastaava Sari Katajala-Peltomaa esitteli hankettaan Eletty usko keskiajan Suomessa – Levd religion i medeltida Finland, jonka rahoittajana on Svenska Litteratursällskapet i Finland. Yleiseurooppalaisen ja toisaalta paikallisen kulttuurin merkitykset tulevat esille projektissa, joka valottaa uskon ja uskonnon käytäntöjä, kokemusta ja osallistumista. Keskiössä ovat pyhimyskultit, kuten Pyhän Annan, Birgitan tai Henrikin kultit. Tutkimusprojektin tehtävä on päivittää tutkimusalaa ja myös osallistua kansainväliseen keskusteluun. Hankkeessa painotetaan, ettei ollut vain yhtä keskiaikaista Eurooppaa, vaan on myös pohjoinen ulottuvuus. Vaikka lived religion -näkökulma on jo pitkään ollut pinnalla niin antiikin kuin keskiajan tutkimuksessa, Suomen keskiaikaa koskeva vastaava tutkimus on ollut käytännössä olematonta. Katajala-Peltomaan projekti on näin ollen aivan uraauurtava. Yksi projektin tavoitteista on sen yhteistyökumppanin (Mapping Lived Religion -projekti) kanssa toteutettu tietokanta, joka tarjoaa välineitä pyhimyskulttien tutkimukselle Itämeren alueella. Tutkija Anna-Stina Hägglundin työ projektissa käsittelee sitä, miten ajan kirjaaminen keskiaikaisissa asiakirjoissa paljastaa pyhimyskulttien levinneisyyden ja erilaisia käytäntöjä. Hägglundin tutkimus hyödyntää uudella tavalla kirjoitettuja lähteitä, joita keskiajan Suomesta on säilynyt fragmentaarisesti ja suhteellisen vähän. Tutkija Sofia Lahti pohti pienten pyhäinjäännöslippaiden tai korujen funktiota, kun tutkitaan yksilöiden ja yhteisöjen kokemusta arjen ja kodin piirissä. Lahden pohdinnat siitä, mihin esineillä viitattiin ja mitä tarkoitti kun niitä lahjoitettiin tai annettiin perinnöksi, avaavat yksilöiden ja perheiden arjen ja pyhyyden kokemuksia uudella tavalla. Magian, sukupuolen ja pyhän kokemisen kysymykset olivat tutkija Minna Heinosen esitelmän aiheina. Miten magian käytännöt olivat esillä arjen elämässä? Entä mitä muutoksia 1200- ja 1400-lukujen aineistosta voidaan löytää, kun tarkastellaan magian ja uskonnon välistä rajanvetoa? Myös kysymykset sukupuolen, eritoten feminiinin, merkityksistä ovat Heinosen tutkimuksen ytimessä.
Pätkätyön pitkä historia: Lyhytkestoiset työt ja niiden tekijät osana suomalaista yhteiskuntaa 1600- ja 1700-luvuilla on Koneen säätiön rahoittama ja tutkija Ella Viitaniemen johtama tutkimusprojekti. Hankkeen ytimessä ovat kysymykset siitä, mitä pätkätyöt olivat ja miksi ja milloin lyhytkestoisia töitä tehtiin. Millaisia sosiaalisia vaikutuksia erilaisilla työn muodoilla oli niin kaupunki kuin maalaisympäristöissä? Renkien kokemat konfliktit 1600-luvun Tammisaaressa olivat tutkija Tiina Miettisen esitelmän aiheena. Missä tilanteissa rengit joutuivat ongelmiin ja millaisia mahdollisuuksia heillä oli selvitä konflikteista? Millainen polku vei rengin kaivatusta työntekijästä konfliktin osapuoleksi? Miettinen pohti myös tarkemmin kysymystä renkien identiteetistä ja mutkikkaasta dynamiikasta isäntien ja renkien välisessä suhteessa. Tutkija Sofia Gustafsson keskittyi tarkastelemaan sotilaiden muodostamaa monipuolista työvoimaa, joka hakeutui myös siviilityön markkinoille kausittain vaihtelevan tarpeen mukaan. Kysymykset elannon turvaamisesta, työkyvystä ja vaihtelevista työoloista olivat näiden pätkätyöläisten ja heidän perheidensä kohtaamia haasteita. Papiston urapolkujen vaihtelevuus ja haasteet 1700-luvun puolivälin Länsi-Suomessa oli tutkija Ella Viitaniemen esitelmän aiheena. Mitä vaihtelevat työympäristöt ja työuran sirpaleisuus merkitsivät? Rikkaan ja monipuolisen aineiston kautta tutkimuksessa päästään lähelle myös yksilöitä ja heidän kokemuksiaan.
Toinen keynote-luennoitsija professori Linda G. Jones Pompey Fabran yliopistosta puhui otsikolla “The role of homiletics in Muslim, Christian, and Jewish Relations in the Medieval Mediterranean”. Professori Jonesin tutkimuksen keskiössä on yhteisön eri ryhmien välisen kommunikaation merkitys ja yhteys saarnateksteihin 1400- ja 1500-luvun aineistoissa. Hellenistinen alkuperä yhdistää kaikkia kolmea kulttuuria ja professori Jones osoitti lukuisin esimerkein, millaisia erilaisia erottautumisen keinoja ja toisaalta samankaltaisia käytäntöjä näissä yhteisöissä vallitsi. Esimerkiksi muslimien perjantaisaarnojen alkuperän taustalla oli perimätiedon mukaan profeetta Muhammadin samaistuminen kristittyihin retoriikan mestareihin ja heidän tapaansa vaikuttaa yleisöönsä.
Eritoten neitsyt Marian kuvaaminen ja omaksuminen osaksi kulttuuria on professori Jonesin mukaan erittäin kiinnostava esimerkki sekä erottautumisesta että toiseudesta. Erään havainnollistavan 1500-luvun espanjalaisen kuvasarjan mukaan oman vaimon äitiys oli alkusysäyksenä päähenkilön kääntymykselle kristityksi. Tapahtumasarja päättyi kuvaan miehen kasteesta. Toisaalta Marian hyödyntäminen uskonnon käytännöissä ja kokemuksessa saattoi vahvistaa yhteisöä. Neitsyt Marian merkitysten avulla yhteisö myös loi hierarkioita, kuten professori Jones totesi. Islamilainen yhteisö pyrki tavallaan omimaan Neitsyt Marian itselleen antaen tälle tärkeän sijan ja jopa väittäen, että Muhammed oli syntynyt neitsyt Mariasta. Juutalaisia taas saatettiin syyttää siitä, etteivät he antaneet näkyvämpää sijaa Marialle.
Riippuen kulloisestakin yleisöstään, taitavat saarnaajat puhuivat sitä puhuttelevista asioista ja lisäsivät sen mielenkiintoa sopivilla exemplum-havainnollistuksilla. Professori Jonesin havainnollisti myös gender-aspektin näkymistä saarnateksteissä. On huomionarvoista, että molempien sukupuolien käytöstä ja hartautta arvioitiin, hän toteaa. Molempia kiitetään yhtälailla, vaikkapa paastoamisesta tai rukoilun suorittamisesta. Saarnat oli myös tarkoitettu opastukseksi, ja molempien sukupuolten velvollisuuksista avioliitossa puhutaan rinnakkain, joten tässä on nähtävillä tasa-arvoista suhtautumista kummankin sukupuolen panokseen. Professori Jonesin luennon ytimessä oli nähdä tarkemmin kaikkien kolmen kulttuurin rinnakkainelon käytäntöjä ja tarkastella niiden alkuperää. Kulttuurien keskinäisissä suhteissa on ollut kyse erottautumisen keinoista, mutta myös toiseuden hyväksymisestä ja uuden omaksumisesta.
Antiikin historiaa ja tutkimuskentän tilannetta käsiteltiin perjantain sessioilla. Yliopistonlehtori Katariina Mustakallion kokoamaan työryhmään kuuluivat Suomen Rooman instituutin johtaja Ria Berg ja tutkija Marja-Leena Hänninen (Helsingin yliopisto) ja tutkija Outi Sihvonen (Tampereen yliopisto). Identiteetit, arjen kokemukset ja erottautuminen olivat aiheena Bergin esitelmässä, johon osallistuttiin etäyhteydellä. Hän tarkasteli innovatiivisella tavalla erästä roomalaisen kulttuurin tuiki yleistä esinettä – rannerengasta. Esineenä rannerengas, kuten korut yleensäkin, olivat osa pukeutumista ja identiteetin jatke. Kutenkaan asia ei ole näin yksioikoinen, vaan rannerengas saattaa viestiä tutkijalle lukuisia erilaisia, ja keskenään ristiriitaisia, viestejä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että nuorien tytön nähdään pukeutuneen iältään kypsemmän perheenemännän koruihin? Millaisia arvoja ja latauksia ilmentävät sotilaiden miehekkäät ja painavat rannekoristeet tai toisaalta tyrannikeisareihin liitetyt ja naisellisina pidetyt rannekorut? Iän ja sukupuolen lisäksi rannerengas toimi etnisen toiseuden merkkinä. Roomalaisten naapurikansat – sabiinilaiset kuin myös persialaiset – kuvataankin usein rannekoruihin pukeutuneena. Berg painotti lopuksi, että esine on aina tulkittava sosiaalisen käyttökontekstinsa mukaan. Liian yleistäviä oletuksia tulee välttää eikä kirjallisten lähteiden rannerenkaita merkitsevien sanojen käytöstä voi myöskään vetää yleistäviä johtopäätöksiä. Tutkijalta vaadittava tarkkuus lähdeaineistoa tulkittaessa tiivistyi hyvin tässä esitelmässä.
Hänninen esitelmöi Rooman satamakaupunki Ostian naisten arjesta, töistä ja toiminnasta yhteisönsä hyväksi. Pääasiassa 100- ja 200-luvun piirtokirjoituksista koostuva aineisto on runsas ja haastava siinä mielessä, ettei kattavaa, systemaattista tutkimusta Ostian naisista ole vielä tehty. Hännisen tutkimuksessa eritoten eliittiin kuulumattomien naisten erottautuminen yhteisössään on esillä kiinnostavasti. Naiset esiintyvät etenkin perheensä tai sukunsa jäseninä, mutta heidän osuutensa erilaisten ammatillisten ryhmien edustajina tai uskonnollisten kulttiyhteisöjen jäseninä on niin ikään merkittävä. Hänninen korosti, että vaikka perhe oli usein merkittävin ja yleisin viitekehys naisten toiminnalle ja yhteiskunnalliselle näkyvyydelle, niin he esiintyvät toki myös täysin itsenäisesti piirtokirjoitusten lahjoittajina tai niiden päähenkilöinä. Eräs tällainen esimerkki on Aemilia Serapias, joka osallistui merkittävällä tavalla äitijumalatar Magnan Materin kulttiin. Vuodelta 199 peräisin oleva piirtokirjoitus (ks. CIL XIV 39) kertoo hänen kustantaneen sekä monumentin että härän, joka uhrattiin alttarilla. Voidaan päätellä, että Aemilia oli yhteisönsä merkkihenkilö. Kysymys siitä, millä tavalla hän poikkesi varsinaisesta eliitistä, haastaa tutkijan. Hännisen kokoama aineisto avaa mahdollisuuksia uudelle tutkimukselle ja Ostian sosiaaliset ja kulttuuriset kerrokset selkiytyvät sen myötä monipuolisemmin kuin tähänastinen tutkimus on oivaltanut. Hännisen esitelmä näytti upeasti, miten fragmentaarisesta lähdeaineistosta voidaan saada irti kaikki mahdollinen tieto ja päästään näin selville yksilöiden toiminnasta ja sen vaikutuksista.
’Onko antiikin historia jo tehty?’ kysyivät tutkija ja Suomen Rooman instituutin varajohtaja Elina Pyy, tutkijatohtori Samuli Simelius ja professori Kaius Tuori Helsingin yliopistosta omissa puheenvuoroissaan. Miten antiikin historian tutkimusta voidaan uudistaa ja onko sen tämänhetkinen olemus kenties kriisiytynyt? Kuitenkin suomalainen antiikintutkimus on pystynyt ennenkin uudistumaan ja kuten Pyy toi esille, sukupuolentutkimus – jossa Päivi Setälän (1943–2014) tutkimus oli uraauurtava – on esimerkkinä ajassa kiinni pysymisestä. Tuori toi esiin antropologian ja monitieteisyyden merkityksen tutkijan työssä. Toisaalta, kuten Simelius painotti, voimme myös pohtia, mitä antiikintutkimus voi vastavuoroisesti antaa muille tieteenaloille. Kysymykseksi nousi myös, miten voimme uudella tavalla oppia ymmärtämään menneisyyden lähteitä. Keskustelussa Katariina Mustakallio toi esille osteoarkeologian panoksen esimerkkinä siitä, miten menneisyyden ja ihmisten olosuhteista voidaan saada tietoa uudella tavalla.
Jokaisella tieteenalalla on omat painolastinsa kannettavanaan ja antiikintutkimus ei ole tästä poikkeus. Keskustelussa pohdittiinkin, millä tavalla voimme tulla tietoisiksi tutkimusta vinouttavista käsityksistä ja virhepäätelmistä. Kyse on viime kädessä tutkijan vastuusta ja etiikasta. Keskustelussa päästiinkin historiantutkijoita yleisesti yhdistävään kysymykseen siitä, kenellä on oikeus tulkita historiaa ja miten sitä käytetään jatkuvasti lukuisiin eri tarkoitusperiin. Tällaisille ajatusten vaihdolle ja pohdinnoille on tutkijapiireissä laajempaakin tilausta, mutta toisinaan ajan ja mahdollisuuksien puute eivät tue syvällisiä keskusteluja. Historiantutkimuksen päivät tarjosi keskustelulle tällaisen onnistuneen tilaisuuden.
Outi Sihvonen
filosofian tohtori, tutkija, Tampereen yliopisto
Lisää tutkimusprojekteista:
https://www.tuni.fi/fi/tutkimus/eletty-usko-keskiajan-suomessa-levd-religion-i-medeltida-finland
https://www.tuni.fi/fi/tutkimus/patkatyon-pitka-historia