”Luulenpa, että minusta tulee jumala” (Vae, puto deus fio). Näin virkkoi Rooman keisari Vespasianus (69–79 jaa.) otaksuessaan kuolemansa lähestyvän. Kuoleman jälkeen hänestä tehtäisiin roomalaisen tavan mukaan divus, jumaluus, joka siunaisi kansaansa tuonpuoleisuudesta ja jonka kunniaksi järjestettäisiin oma papisto toimittamaan vuosittain tarvittavat rituaalit ja iloisia juhlia koko kansalle.
Näin leppoisasti Rooman keisarit eivät useinkaan erkaantuneet elämästään ja virastaan, vaan tarjolla oli kuolema sisällissodassa, salamurhaajien tai ulkomaalaisten vihollisten käsissä. Jälkeenpäin saattoi odottaa maine kammottavana tyrannina tai, mikä kauheinta, maineen ja muiston kaikkinainen poispyyhkiminen ja unohdus. Vallasta syöstyn keisarin kannattajat ja lähipiiri otettiin armotta hengiltä, ja omaisuuden takavarikko ja maanpako odottivat lempeämpinä vaihtoehtoina uuden keisarin hallinnossa. Sujuvat ja rauhanomaiset vallanvaihdokset eivät näin ollen todellakaan olleet itsestäänselvyys keisariajan Roomassa.
Vastapainona brutaaleille vallanvaihdoksille Rooman poliittinen systeemi muistuttaa meitä kuitenkin myös ehdottoman rauhanomaisista, harkituista ja vaivattomista vallanvaihdoksista. Tästä ovat esimerkkeinä 100-luvun hallitsijat eli Nerva-Antoninusten dynastia. He nimesivät itselleen seuraajan, jonka senaatti hyväksyi yhteisymmärryksessä keisarin kanssa. Systeemin taustalla oli myös eräs melko painava syy. Suvun keisarit olivat 160-luvulle saakka lapsettomia, joten hallitsija adoptoi seuraajansa, josta tuli hänen laillinen poikansa, ja tämä kantoi adoptioisänsä nimeä tittelissään. Armeija ja pretoriaanit, eli keisarin henkivartijakaarti, saatiin myös pysymään uskollisena seuraajalle, joten tältäkään suunnalta ei ollut odotettavissa todellista uhkaa. Aikakautta onkin pidetty Rooman kultaisena kautena, jota luonnehti tasapainoinen poliittinen järjestelmä, kehittynyt lainsäädäntö ja kaikkinainen vauraus. Palatkaamme siis ajankohtaan, jolloin ensimmäinen Nerva-Antoninusten keisari, Marcus Cocceius Nerva, nostettiin keisariksi Flavius-suvun keisari Domitianuksen jälkeen.
Pariisi, Louvre.
Kuva: Wikimedia Commons
Syyskuussa vuonna 96 jaa. Rooma eli keskellä tihentyvää jännitysnäytelmää. Senaatin vihaama ja halveksima keisari Domitianus saisi päivänä minä hyvänsä vastaansa salaliittolaiset, jotka tekisivät lopun tyranniasta. Hankkeen laajuudesta ja primus motorista ei ole tähänkään päivään mennessä täyttä selvyyttä, mutta varmaa on, että siitä tiedettiin senaatissa, armeijan ja pretoriaanien parissa. Väitettiin, että jopa keisarinna Domitia oli perillä aikeista, kuten myös useat muut palatsissa asuvat sukulaiset. Salajuonen keskiössä olivat kuitenkin keisarin lähimmät avustajat ja palveluskunta, joka suorittaisi palatsin yksityiskamareissa varsinaisen murhatyön. Syyskuun 18. päivänä puolenpäivän aikaan he iskivät. Kamppailusta tuli pitkä ja verinen. Huolimatta yllätyshyökkäyksestä haavoitettu keisari taisteli hyökkääjiä vastaan saaden myös hengiltä yhden päätekijöistä. Huone oli kuitenkin lukittu varotoimena, joten lisäapua ei ollut saatavissa. Tyynyn alla säilyttämänsä tikari sisälsi sekin vain pelkän kahvan, kun keisari sitä tavoitteli.
Domitianus oli kuollessaan neljäkymmentäviisivuotias ja hallinnut viisitoista vuotta. Kuolleen ruumis toimitettiin muitta mutkitta ulos palatsista vanhan imettäjä haltuun, joka suoritti tärkeät hautausrituaalit. Ilo ja helpottunut juhlamieli valtasi senaatin sen saadessa tietoonsa, että Domitianuksesta oli vihdoin päästy. Sillä jos jokin luonnehti senaatin ja Domitianuksen suhteita, se oli kaiken kattava, molemminpuolinen vihamielisyys. Lähestulkoon välittömästi seuraajaksi julistettiin poliittisen konkari, Marcus Cocceius Nerva. Historiankirjoitus kuvailee häntä lempeäksi, rohkeaksi ja erittäin osaavaksi valtiomieheksi. Kontrasti ei voisi olla suurempi edeltäjäänsä.
Nerva tunsi erittäin hyvin poliittisen järjestelmän ja senaattorit; olihan hän työskennellyt heidän kanssaan vuosikymmeniä. Hän oli nähnyt Neron hallinnon ja ollut mukana Pison salaliiton paljastamisessa. Kaikki Flavius-dynastian keisarit Vespasianus, Titus ja Domitianus olivat mieltyneitä Nervaan, ja tämä saavutti konsulin arvostetun viran peräti kahdesti heidän kaudellaan. Vuosikymmenten kokemukset vallan huipulta epäilemättä viitoittivat Nervan keisariutta. Sekä aikalaiskirjailijat että myöhempi tutkimus on otaksunut, että juuri korkea ikä ja pitkä kokemus olivat syinä Nervan valintaan. Hieman kyynisesti ajatellen tärkein syy olisikin nimenomaan ollut korkea ikä ja heikko terveys – senaattorit ajattelivat pääsevänsä pian valitsemaan jotakuta sopivampaa joukostaan valtaistuimelle. Kuitenkin – kuten saamme nähdä – fyysisesti heikko vanhus pääsi yllättämään kyvyllään tehdä päätöksiä ja osoittautui sitkeäksi hallitsijaksi vallanhaluisten ja arvaamattomien senaattorien ja armeijan päälliköiden ympäröiminä. Hän tuntui keskittyneen lyhyenä kautenaan olennaiseen kysymykseen: miten varmistetaan valtion etu?
Nerva siis tunsi poliittisen valtapelin hengen; selkään puukottamisen ja kuolettavan epäsuosion riskit olivat todellisia. Niinpä hänestä tuli varovainen ja vanhus laskelmoi tarkkaan päätöksensä. Nervan kerrotaan sanoneen: ”En ole tehnyt mitään sellaista, mikä estäisi minua luopumasta keisariudesta ja vetäytymästä yksityiselämän turvaan.” Tämän siteerauksen lisäksi historioitsija-senaattori Dion Kassios kertoo Nervan kulkeneen rohkeasti häntä vastaan juonitelleiden senaattorien keskellä. Kun muuan Calpurnius Crassus kehräsi salaliittoa keisarin päänmenoksi, peloton Nerva järjesti Crassuksen kumppaneineen viereensä istumaan näytännöissä. Paljastamatta näille, että tiesi salaliitosta, vanha keisari antoi heidän tutkia kaikessa rauhassa esillä olevia miekkoja, joiden kunto ja terä tavan mukaan tarkastettiin ennen otteluita. Tilanne antoi Nervalle mahdollisuuden näyttää, ettei häntä kiinnostanut, mikäli salaliittolaiset olisivatkin päättäneet käyttää miekkoja häneen. Korkea ikä ja vallanhimon puute saivat hänet viittaamaan kintaalla peloille ja vaaroille, joita keisarit joutuivat vallan huipulla kohtaamaan.
Mistä Nerva sitten muistetaan? Hänen valtakauttaan on kenties epäoikeudenmukaisestikin luonnehdittu lyhyytensä vuoksi vain välikaudeksi; hänhän oli vallassa vain vuoden ja kolme kuukautta. Voidaan kuitenkin huomata, että lyhyt tuo aika oli itse asiassa merkittävä vedenjakaja roomalaisen hallinnon ja lainsäädännön kehitykselle. Merkittäväksi tekijäksi saattaa nousta Nervan persoona ja elämäntilanne. Lapsettomuudestaan johtuen hänellä ei ollut osoittaa nuorta perillistä itselleen. Cassius Dion mukaan Nerva arvostikin valtion parasta ohi perhesuhteiden tai sukulaisten suosimisen. Niinpä hän ilmoitti senaattoreille adoptoineensa Marcus Ulpius Nerva Trajanuksen antaen tälle caesar-arvonimen. Nervalla olisi ilmeisesti ollut sukulaistensa joukossa ehdokkaita perijöiksi, mutta hän valitsi Trajanuksen – joka ei ensinnäkään ollut italialaista sukujuurta, mikä sinänsä oli ennenkuulumatonta – arvellen tämän kyvykkääksi ja sopivaksi. Painava syy vaikuttaa olleen Trajanuksen sotakokemus ja se, että toisin kuin vanha ja fyysisesti heikko Nerva itse, hän oli armeijan suosiossa.
Aikanaan Trajanus (98–117) valitsi itselleen perillisen ja seuraajan adoption kautta, eikä tapa toki päättynyt vielä häneen, vaan jatkui, kunnes Marcus Aurelius nimitti biologisen poikansa Commoduksen (180–192) seuraajakseen. Hienosta koulutuksestaan ja valmentautumisestaan huolimatta Commodus ei kuitenkaan kyennyt nousemaan oikeaksi valtiomieheksi. Pelottavan itsevaltiaan oikkujen johdosta yhä ahtaammalle joutuva senaatti ja palatsin henkilökunta toteuttivat marraskuussa 192 jaa. salamurhahankkeen. Nerva-Antoninusten dynastia päättyi, syttyi verinen sisällissota ja kamppailu vallasta. Vallantavoittelijoiden joukosta voittajaksi nousi Septimius Severus (193–211), joka aloitti uuden dynastian. Severukset kirjoittivat itsensä muitta mutkitta suosittujen Nerva-Antoniusten sukutauluun ja nimittivät itsensä heidän jälkeläisiksi. Commoduksen huono jälkimaine ei haitannut, vaan hänetkin sisällytettiin Severusten sukulaisiin. Sukulaisuuden laskeminen aloitettiin kuitenkin keisari Nervasta. Esimerkiksi Ostiasta löytyneessä piirtokirjoituksessa (CIL XIV, 4388) keisari Caracallaa (211–217) tituleerataan jumalaksi korotetun keisari Nervan lapsen-lapsen-lapsenlapseksi (adnepos). Yksinäinen ja lapseton Nerva saikin luomansa systeemin seurauksena lukuisia perillisiä.
Adoptiopäätöksen lisäksi Nerva käytti lyhyen kautensa palauttaakseen epäoikeudenmukaisesti omaisuutensa menettäneiden rahat ja tavarat takaisin. Lisäksi hän panosti köyhyyden poistamiseen jakaen kaikkien huonoimmassa asemassa olleille maata. Valtion talouden pidossa keisari kuitenkin pyrki myös säästäväisyyteen. Hän lakkautti uhritoimituksia, hevosajoja ja julkisia näytäntöjä, jotta valtio säästäisi mahdollisimman paljon. Kun varat loppuivat valtion kassasta, keisari muutti rahaksi omaa varallisuuttaan. Hän inventoi kaiken tarpeettoman omistamistaan taloista ja keisarillisesta palatsista saadakseen varoja. Nervan kerrotaan luopuneen vaatteidensa koristuksista ja kulta- ja hopea-astioistaan. Hän myi jopa irtaimistoaan säilyttäen vain välttämättömimmän. Keisari vaikuttaa valinneen askeettisen elämäntavan. Hänellä ei ollut perhettä ja sukua, jota hän olisi ylläpitänyt hovissaan. Lisäksi vanhuus ja kenties ymmärrys oman ajan rajallisuudesta teki omaisuudesta luopumisen helpoksi. Nerva kuoli kuudenkymmenenkolmen vuoden iässä tammikuun lopulla 98 jaa. Hänen välittömänä kuolinsyynä kerrotaan olleen kova kuumetauti, mahdollisesti malaria, jota oli edeltänyt halvaantuminen tai sydänkohtaus.
Nervan jälkimaineessa korostuu kuva taitavasta valtiomiehestä. Häntä kuvailtiin viisaaksi (prudentius) ja kohtuulliseksi (modaratius). Nerva oli kenties heikko vanhus, mutta hän oli terävä tekemään oman ja kauaskantoisen päätöksen seuraajastaan. Huomioiden sen, miten lyhyeksi hänen kautensa jäi, tämä oli erinomaisen tärkeä ja onnistunut toimi: Trajanuksen valinta oli napakymppi. Armeija otti tunnetun sotasankarin juhlien vastaan, senaatti kelpuutti uuden keisarin, ja kansalaiset hyötyivät hänen hyväntekeväisyydestään ja uudistuksistaan. Vallanvaihdos hyödytti kaikkia osapuolia ja synnytti vakaan uuden hallinnon. Keisari Nerva, heikko vanhus, laski tärkeän perustuksen uudelle aikakaudelle. Trajanus puolestaan tultiin tuntemaan ”mitä parhaimpana hallitsijana” (optimus princeps).
Olen merkinnyt keisarien hallintovuodet sen mukaan, kuin he olivat yksinään vallassa.
Outi Sihvonen
Tampereen yliopisto
Lähteet: Suetoniuksen ja Aurelius Victorin keisarielämäkerrat ja Dion Kassioksen historiateos.
Kirjallisuutta:
Chausson, F., ‘De Domitia Longina aux Antonins: le règne de Nerva’, Bulletin de la Société Nationale des Antiquaires de France, 2002, 201-206.
Grainger, J.D., Nerva and the Roman Succession Crisis of AD 96–99. London, Routledge 2003.
Jones, B.W., The Emperor Domitian. London, New York, Routledge, 1992.