Historiantutkijan rooli tv-maailmassa

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Silloin tällöin vanhemmankin ajan historiantukijalle tulee pyyntöjä avustaa eri tavoin tv-ohjelmien teossa. Keskiaika ja uuden ajan alku kiinnostavat 2000-luvun ihmisiä. Niinpä tv-ohjelmat toisinaan sotkevat surutta yhteen fantasiaa ja faktaa kuvatessaan 1800-lukua edeltäviä aikakausia. Voiko tähän tutkijana mitenkään vaikuttaa?

Kuten tunnettua on, tutkija saa tarkistaa etukäteen lehteen tulevan haastattelun ja korjata asiavirheet. Jos taas kyseessä on tv-ohjelma, niin lopputulosta ei näe etukäteen. Yleensä tv-tuotantojen, teatterien ja taiteilijoiden pyynnöt ovat pieniä ja koskevat lähinnä jotain yksityiskohtaa. Itse koen, että kohtuullinen auttaminen on historiantutkijan yhteiskunnallinen velvollisuus – tiettyyn rajaan asti. Vähän samaa kuin toimiminen referee-lukijana.

Avustaminen tai haastattelun antaminen tv-ohjelmaan on riski. Pyyntö imartelee ja houkuttaa, mutta sitä kannattaa harkita ja lisätietoja kysellä tarkoin. Millaista ohjelmaa suunnitellaan? Ja – ennen kaikkea – tutkijan kannattaa miettiä, miten paljon pyyntö teettää töitä. Ikävä kyllä, näissä kuvioissa rahaa on harvoin tarjolla. Lisäksi tuotanto voi kaikesta kertomastaan huolimatta muuttaa näkökulmaa ja rakentaa koko homman uusiksi ilmoittamatta siitä satunnaiselle asiantuntijalle mitään.

Kerrottiinpa mitä tahansa, niin tutkijan kannattaa itse tiedostaa, että haastatteluihin, kuvauksiin ja tietojen kaivamiseen käytetty aika ja vaiva voivat mennä täysin hukkaan. Saatuja tietoja ei olekaan hyödynnetty tai oma esiintyminen on leikattu pois. Nämä seikat paljastuvat vasta sitten, kun tv-ohjelma tulee ulos. Ei siitä kukaan etukäteen ilmoita. Tutkijaa ei ilahduta, jos nimi löytyy lopputeksteissä, mutta ohjelma onkin historiantutkimuksen kannalta lähinnä katastrofi.

Avustin taannoin Menneisyyden metsästäjät tv-sarjassa, jossa etsitään metallinilmaisimilla aarteita maan alta. Autoin mielelläni kertomalla Hauhon historiasta ja lähettämällä kansantarinoita. Vaiva oli pieni. Minua myös haasteltiin pellonlaidalla. Kokemus oli kiva ja porukka mukavaa. Osuuteni poisleikkausta itse ohjelmasta en pidä katastrofina. Minulla ei ollut annettavaa ohjelmalle, joka keskittyi etupäässä viikinkeihin ja rautakauteen. Saatoin vain todeta, että kylä, jossa olimme, on asiakirjojen mukaan myöhäiskeskiajalla perustettu siirtokylä, jossa tuskin oli asutusta aiemmin. Viikinkejä en uskonut alueelle koskaan eksyneen. Ikävä kyllä, me historioitsijat olemme asiantuntijoina usein ilonpilaajia.

Syksyllä 2015 onnistuin pääsemään sisälle produktioon, jossa historiantutkijan panos otettiin keskeisenä osana tv-dokumentin suunnittelua. Warner Bros -yhtiön palkkaamana tein sukututkimuksen kansainväliseen ohjelmaformaattiin nimeltä Who Do You Think You Are? Lukuisissa maissa esitetyssä viihteellisessä dokumentissa julkkikset selvittävät omia sukujuuriaan. Tällä kertaa australialainen filmitähti osoittautui suomalaisen merimiehen jälkeläiseksi. Vaikka tekemäni laaja tutkimustyö meni ohjelmassa filmitähden piikkiin, ei se haitannut. Se kuuluu ohjelman formaattiin ja asia oli selvillä etukäteen.

En näe ongelmaa siinä, että asiakirjoja vietiin arkistoista visuaalisesti näyttävämpiin tiloihin, kuten kirkkoihin, museoihin ja kirjastoihin, vaikka se antaakin väärän kuvan niiden sijainnista. Tunnissa ei myöskään ehditty paneutua kaikkiin yksityiskohtiin. Mutkia vedettiin välillä suoriksi. Siitäkin huolimatta lähdetyön luoma vankka perusta välittyy lopputuloksessa.

Olin historiantutkijana osa yhteen pelaavaa ja ammattitaitoista tiimiä. Minulta kysyttiin neuvoja ja ideoita niin kuvausten suunnittelussa, muiden asiantuntijoiden valinnassa kuin lukuisissa Suomen historiaa koskevissa kysymyksissäkin. Jakson käsikirjoitus laadittiin ja hiottiin löytämieni arkistolähteiden pohjalta.

Englanninkielisessä maailmassa laadukkaiden historiadokumenttien tekemisellä on pitkät perinteet. Oli kiehtovaa päästä läheltä seuraamaan, miten historiatieto muokkautuu viihteelliseksi dokumentiksi. Kokemus oli antoisa ja nykyisin seuraankin uusin silmin kansainvälisiä historiadokumentteja ja samalla toivoisin, että niihin uhrattaisiin aikaa, vaivaa ja rahaa meillä Suomessakin.

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *