Koronapandemia on muuttanut niin ihmisten arkea kuin yhteiskuntaakin monin eri tavoin, samalla kun tilanne on haastanut monien alojen kykyä vastata muutoksiin. Mielenterveydestä, sitä edistävistä ja heikentävistä tekijöistä sekä mielenterveysongelmista on pandemian myötä tultu entistä tietoisemmiksi. Mediassa on levitetty laajasti tutkittua ja kokemuksellista tietoa mielenterveydestä, ja mielenterveyden näkökulma on nostettu vahvasti esiin myös kansallisessa ja kansainvälisessä keskustelussa. Monet tahot ovat korostaneet mielenterveyden merkitystä sekä pandemian aiheuttamassa poikkeustilanteessa että pitkäkestoisten seurausten näkökulmasta. Muun muassa WHO Europe, jonka neljästä lippulaivaohjelmasta yksi tulee keskittymään mielenterveyteen. Pandemian vaikutukset hyvinvointiin ja mielenterveyteen tulevat levittymään laajalle – aivan kuin veteen heitetyn kiven aiheuttamat renkaat veden pinnassa. Tästä kuvainnollisesta rengaskuviosta tuon kirjoituksessani esiin joitakin näkökulmia.
Keväällä Suomessa ja kansainvälisesti yhtenä huolenaiheena oli etulinjassa työskentelevien, tartunnan saaneiden kanssa työtä tekevien uupumus, pelko ja ahdistus. Riski omasta sairastumisesta, suojavarusteisiin liittyvät ongelmat ja huoli läheisistä haastoivat myös auttajien omaa hyvinvointia. Osa hoitajista kertoi pohtivansa alanvaihtoa tai aikovansa vaihtaa alaa, mikä viestinä oli ymmärrettävä, mutta samalla huolestuttava. Ilman ammattitaitoista, osaavaa henkilökuntaa ei ole hyvää hoitoa. Huoli työntekijöiden omasta terveydestä on valitettavasti osoittautunut aiheelliseksi. Kansainvälisen sairaanhoitajaliiton (ICN) julkaiseman tiedotteen mukaan kesäkuuhun mennessä yli 600 sairaanhoitajaa oli kuollut koronatartunnan vuoksi. Tietoja ei kerätä kaikissa maissa, joten kokonaisuutena etulinjassa työskentelevien luku koronaan kuolleista on oletettavasti suurempi. Eri maissa on raportoitu myös etulinjan työntekijöiden tekemiä itsemurhia pandemia-aikana. Etulinjassa työtä tekeville tulee siis edelleen olla saatavilla tukea sekä tietoa siitä, että reaktiot voivat ilmetä myös pitkän ajan kuluttua ja vaikutukset saattavat heijastua monelle elämänalueelle, kuten omaan terveyteen, työhön ja sosiaalisiin suhteisiin.
Etulinjan auttajien lisäksi on useita muita, jotka kuuluvat riskiryhmään poikkeustilanteen aiheuttamien mielenterveyden ja hyvinvoinnin ongelmien suhteen. Puhelut ja yhteydenotot erilaisiin auttaviin tahoihin ovat lisääntyneet huomattavasti niin Suomessa kuin muualla maailmassakin, minkä vuoksi myös vastaajia on tarvittu nopeasti lisää. Erilaiset järjestöt ja yhdistykset tarjoavat apua esimerkiksi puhelimitse tai chatissa, ja myös osa mielenterveyden ammattilaisista tekee vapaaehtoistyötä tällaisilla kanavilla. Ahdistuksen, yksinäisyyden, pelon tunteiden ja mahdollisten itsemurha-ajatuksien vastaanottaminen on erittäin tärkeää työtä, jossa auttajat ovat kuitenkin myös itse riskiryhmässä emotionaalisen kuormituksen vuoksi. Heidänkin hyvinvointiaan ja jaksamistaan tulee tukea, myös pitkällä tähtäimellä.
Mielenterveyspalveluissa pandemia näytti ensin vähentävän hoidon tarvetta ja ammattilaiset raportoivat huolta siitä, että hoitoon ei hakeuduttu tarpeesta huolimatta. Tilanne on nyt monin paikoin muuttunut ja monet mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet, kun hoitoon on hakeutunut jo aiemmin mielenterveyspalveluissa asiakkaina olleita sekä uusia asiakkaita. Myös mielenterveysalan ammattilaisten väsymystä ja uupumusta on kuvattu kansainvälisesti. Uupumukseen on johtanut työn muuttuminen nopealla aikataululla ja tartunnan saaneiden hoidosta johtuvat muutostarpeet myös mielenterveyspalvelujen toiminnassa. Samalla huoli omasta ja läheisten terveydestä koskettaa mielenterveyspalveluiden henkilökuntaa aivan kuten meitä kaikkia muitakin.
Aiemmista pandemioista ja esimerkiksi 1990-luvun laman jälkiseurauksista tiedämme, että koronapandemian seurauksia nähdään ja hoidetaan vielä pitkään. Tätä ymmärrystä ja myös traumoihin liittyvää osaamista tarvitaan monissa eri sosiaali- ja terveydenhuoltoalan palveluissa tulevaisuudessa. Apua saatetaan hakea hyvin erilaisin ja epämääräisinkin oirein, ja syy-yhteyttä esimerkiksi pandemian aiheuttamaan ahdistukseen ei välttämättä ole helppo tunnistaa. Pandemiaa koskevissa keskusteluissa pienelle huomiolle on jäänyt myös se, että tällä hetkellä on suuri joukko ihmisiä, jotka surevat pandemiaan menehtyneitä läheisiään. Surutyötä tekevät myös ne, joiden terveys ei ole sairastumisen vuoksi entisellään tai joille pandemia on aiheuttanut muita isoja, hallitsemattomia muutoksia elämässä. Pandemian vaikutukset näkyvätkin myös seuraavien sukupolvien elämässä monin eri tavoin.
Pandemiasta johtuva varuillaanolo ja rajoitukset vaikuttavat meihin kaikkiin, ja monet huomaavatkin vuorovaikutustilanteissa näkyvää ärtymystä ja ”herkkänahkaisuutta” myös sellaisilla henkilöillä, joille tämä ei yleensä ole ominaista. Sosiaalisissa suhteissa ja esimerkiksi opiskelu- ja työyhteisöissä tarvitaankin nyt joustavuutta, sietokykyä ja ymmärrystä siihen, mistä epätyypillinen käytös voi johtua – tarvitaan yhteisöllistä resilienssiä. Jokaisen oma sopeutumiskyky vaikuttaa siihen, miten tilanteeseen reagoi, mutta jyrkkä ”ei vaikuta minuun mitenkään” -mentaliteetti saattaa kertoa enemmänkin asian kieltämisestä – vaikka halu unohtaa ja pyrkiä elämään normaalia arkea onkin inhimillistä. Kaikki eivät ammatillista tukea ja apua tarvitse, vaan oma sosiaalinen verkosto voi riittää tässäkin tilanteessa tuen ja avun tarjoajaksi. Häpeää palveluihin ja avun piiriin hakeutumisesta ei kuitenkaan kenenkään tarvitse kokea.
Laajat, monimutkaiset ja monin eri tavoin vaikuttavat ilmiöt edellyttävät monialaista ja eri näkökulmista asiaa lähestyvää tutkimusta ja tietoa. Ilmiönä pandemia on niin laaja, että se haastaa entistä enemmän eri toimijoita ja myös tieteenaloja tekemään yhteistyötä. Tutkittua tietoa ja kehittämistä tullaan tarvitsemaan systeemisestä näkökulmasta monella eri tasolla, myös palvelujärjestelmien näkökulmasta, ja lisäksi tarvitaan kokemuksellisen tiedon tutkimusta. Tutkimus ja julkaisutoiminta pandemian ja mielenterveyden yhteyksistä on jo nyt lisääntynyt, kansainvälisten ja eurooppalaisten järjestöjen yhteistyö on entisestään vahvistunut ja erilaisten aiheeseen liittyvien julkilausumien määrä on kasvanut. Lisäksi tarvitaan konkreettisia toimia ja kehittämisyhteistyötä. Tästäkin tilanteesta voimme yhdessä oppia tulevaisuutta varten.
Nina Kilkku
Yliopettaja, psykoterapeutti
Tampereen ammattikorkeakoulu
Euroopan psykiatristen sairaanhoitajien puheenjohtaja
SWS -johtoryhmän jäsen