Mitä pandemiasta seuraa? Mustan surman vaikutuksista keskiaikaiseen kulttuuriin

Sari Katajala-Peltomaa
Tampereen yliopisto

Covid-19-pandemia on shokkialun jälkeen saavuttanut vaiheen, jossa osa maista avaa jo tiukimpia sulkutoimia ja rajoituksia. Samaan aikaan pohdimme tulevaisuutta: miten tämä muuttaa maailmaa, Suomea, länsimaista kulttuuria. Pandemia on sekä erottanut että yhdistänyt ihmisiä; on selvää, että se ei kohtele kaikkia maita, kulttuuripiirejä tai yhteiskuntaluokkia samalla tavalla. Vaikutuksetkaan eivät oletettavasti ole yhtä järisyttäviä kaikilla alueilla ja aloilla – toisilla se saattaa vahvistaa jo olemassa olevia heikkoja signaaleja, toisilla tämä aika merkitsee selkeämpää murrosta ja uuden alkua.

Nämä piirteet voidaan nähdä jo mustan surman jälkiseuraamuksissa. Tämä 1300-luvun puolivälin ruttoaalto oli yksi ensimmäisistä ja tuhoisimmista pandemioista. Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama tauti teki valtavaa tuhoa läpi koko Euraasian. Arviot kokonaiskuolleisuudesta 700 vuoden takaa ovat ymmärrettävästi aika summittaisia, mutta liikkuvat kuitenkin 50–75 miljoonan uhrin välillä. Aikalaiset ymmärsivät tarttumisen perusmekanismin sairastumisen taustalla, mutta bakteereja tai viruksia ei taudinaiheuttajina tunnettu. Tautien ajateltiin leviävän pahan, saastuneen ilman, miasman, välityksellä. Tästä teoriasta luovuttiin vasta 1800-luvulla. Miasma-teoria selittää monelle tutut linnunnokan näköiset ruttolääkärin varusteet, jotka yleistyivät myöhempien tautiaaltojen aikana uuden ajan alussa. “Nokkaan” laitettavat kuivatut yritit ja kukat saattoivat tosiaan helpottaa potilastalouksien pahoja hajuja. Itse taudin leviämisen estämisessä niiden ainoa hyöty lienee ollut se, että nenän rapsuttelu, ja sitä kautta bakteerien levittäminen, oli varusteiden läpi hankalaa.

Kaikkea ei SARS-CoV-2:n eli tutummin koronaviruksenkaan leviämismekanismeista tiedetä. Tiedetään kuitenkin, että sekä yersinia pestis -bakteerin että koronaviruksen leviämiseen tarvitaan ihmiskontakteja. Ruttobakteeri tosin levisi mustan rotan kirppujen mukana, mutta rotat kulkivat ihmisten mukana. Euroopassa rutto levisikin ensin alueille, joilla oli tiiviimmät kauppayhteydet – Kiinaan. Musta surmakin tuli Eurooppaan ensiksi Italiaan. Väestötiheillä alueilla, kuten Pohjois-Italian kaupungistuneilla alueilla, se myös teki pahinta jälkeä. Kaukainen sijainti ja harva asutus suojeli silloinkin Suomen aluetta, ainakin pahimmalta tautiaallolta. Tiedetään mustan surman riehuneen Ruotsin puolella valtakuntaa, mutta sen saapumisesta Suomeen ei ole tietoa. Toisaalta Suomen keskiajalta säilynyt lähdemateriaali on hyvin niukkaa – kyse saattaa siis olla siitä, että tautiepidemiasta kertovia lähteitä ei ole säilynyt. Rutto kiersi Eurooppaa useampana toistuvana aaltona ja myöhemmin tiedetään ruton tulleen Suomeenkin.

Elämä keskiajalla oli arvaamatonta, eikä turvaverkkoja juuri ollut. Yksittäiset yhteisöt kokivat murskaavia iskuja olemassaololleen ilman ruttoakin. Paha tulva tai ankara katovuosi saattoi paikallisesti nostaa kuolleisuuden ruttovuoden tasolle. Vaikka informaatio kiersi keskiajalla hitaammin, kuultiin maaseutuyhteisöissäkin tietoja muualta. Koko kristikuntaa kohdannut koettelemus oli siis eri asia kuin paikallinen tulva, tulipalo tai maanjäristys. Vaikka oma kylä tai kotitalous olisivatkin ruttoaallossa säästyneet, lisäsi tuhon laajuus emotionaalista stressiä.

Paikoitellen ruton kylvämä tuho oli valtaisa, uhreina saattoi olla puolet, joidenkin arvioiden mukaan jopa 60% väestöstä. Ja tämä vain muutaman kuukauden ajanjaksolla! Moni saattoi Petrarcan tavoin voihkia: “Missä ovat nyt suloiset ystävämme, heidän armaat kasvonsa ja lepyttävät sanansa, missä heidän lempeä, miellyttävä seuransa? Mikä salamanisku on nämä ilot vienyt, mikä järistys heittänyt heidät pois; mikä myrsky heidät hukutti, mitkä kuilu aukeni heidät nielaisten? Me olimme läheisiä ja nyt melkein yksin.”

Valtavien uhrimäärien ja taloudellisen romahduksen ohella musta surma toi mukanaan kulttuurisia muutoksia, jopa positiivisia uudistuksia. Varsinkin Italiassa sen voi katsoa toimineen sysäyksenä renessanssin kulttuuriin. Petrarca kirjoitti sonaattejaan Lauralle ja Boccaccio Decameronensa ruton varjossa. Molemmat kirjailijat selvisivät pandemiasta ja loivat kirjalliset taideteoksensa sen innoittamina ja pakottamina.

Jos elämä olikin ollut epävarmaa jo ennen mustaa surmaa, se ja seuraavat ruttoaallot loivat myöhäiskeskiaikaiseen Eurooppaan kuolemaan keskittyvän kulttuurin. Kuoleman tanssi -tematiikka runoissa, muraaleissa ja alttaritauluissa tuli tunnetuksi ympäri Eurooppaa, lähin lienee Tallinnassa, Pyhän Nicholaksen kirkossa ollut Bernt Notken teos. Nämä Danse macabre -kuvaukset yleistyivät 1400-luvun puolella: niissä luurankohahmoinen kuolema tanssittaa kansaa tasapuolisesti – niin paavit ja kuninkaat kuin porvarisrouvat, nuorukaiset ja pikkulapsetkin joutuivat tanssin pyörteisiin. Kuolema ei säästänyt ketään. “Voi minua – vasta synnyin ja nyt jo joudun tanssimaan”, saattoi taapero lausahtaa kuolemantassikuvauksessa.

Kuolema on paitsi biologinen fakta myös kulttuurinen ilmiö: se odottaa jokaista, mutta paljastaa samalla yhteisön arvoja ja hierarkioita. Myöhäiskeskiaikaisen kulttuurin vahva hengellinen painotus näkyy myös 1400-luvulla syntyneissä kuolemantaito-oppaissa. Kaikki kuolevat – mutta oli taito kuolla hyvin: syntinsä tunnustaneena, viimeisen voitelun saaneena ja Kristuksen ruumiin nauttineena. Seurassa tuli olla vain yksi luotettava ystävä ja perheelle tuli lausua hyvästit aiemmin; heidän läsnäolonsa olisi saattanut viedä ajatukset liikaa maallisiin murheisiin – tai iloihin, joista nyt tuli luopua. Hyvään kuolemaan kuului tietoinen ja rauhallinen irtaantuminen tästä elämästä ja katseen suuntaaminen seuraavaan. Niin kuin aina, kulttuuriset ideaalit olivat harvojen saatavilla, varsinkaan ruttoepidemian riehuessa ei rituaaliseen siirtymiseen tuon puoleiseen ollut läheskään aina mahdollista panostaa. Keskiaikaisella Euroopalla ei ollut keinoja puolustautua ruttoa vastaan eikä hoitaa sairastuneita. Kulttuurinen kuoleman korostus lienee siis ollut myös selviytymismekanismi ja monet kuoleman tanssi -teokset ovat goottilaisen taiteen helmiä ja tyylisuunnan kiteymiä. Ehkä covid-19-pandemiakin saa aikaan vastaavanlaisen kulttuurin kukoistuksen kuin 1300-luvun Italiassa; toivottavasti 2020-luvun tulevaisuususko ja -visiot keskittyvät kuitenkin muuhun kuin tanssiviin luurankoihin.

Mustan surman aiheuttama äkillinen väestöllinen shokki vaikutti talouteen suoraan ja toipuminen vei vuosikymmeniä. Uusimmat arkeologiset tutkimukset hautauksista ovat ristiriitaisia siitä, olivatko sosiaalinen asema ja ikä sukupuolta suurempia riskitekijöitä. Toisilla alueilla rutto tappoi naisia enemmän, toiset tulokset näyttävät osoittavan, että sukupuolen suhteen rutto oli suhteellisen tasa-arvoinen, mutta koetteli kovemmin köyhiä ja vanhoja. Suurin osa covid-19-uhreista, ainakin kuolonuhreista, on miehiä, ja ikä on yksi riskitekijöistä. Toistaiseksi emme vielä tiedä kuinka sosiaalisen eriarvoisesti nykyinen pandemia uhrinsa valitsee, viitteitä köyhempien maiden ja ihmisryhmien suuremmasta kuolleisuudesta on kuitenkin jo nyt nähtävissä.

Ikävä kyllä myöskään “China virus” -kommentit eivät ole vain covid-19-pandemian erityispiirre. Mustan surman kulttuuriperintöön kuuluu myös syntipukkien etsintä etnisyyden perusteella. Ruttoaallon jälkimainingeissa syyllisiksi leimattiin usein juutalaiset, joita syytettiin eri puolilla Eurooppaa kaivojen myrkyttämisestä ja sitä kautta ruton aikaan saamisesta tai levittämisestä. Yksi tunnetuimmista ja traagisimmista tapauksista on Tarragona Kataloniassa Espanjassa, jossa 1348 useita kymmeniä juutalaisia, miehiä ja naisia vastasyntyneistä vanhuksiin, surmattiin. Ajankohdan kirjalliset lähteet paljastavat, että juutalaisia pidettiin kollektiivisesti syyllisenä ruton aiheuttamaan koettelemukseen. Vuonna 2007 suoritetuissa kaivauksissa löydettiin kuusi joukkohautaa, ja monissa vainajissa oli paljain silmin havaittavissa fyysisten väkivallan jälkiä. Oletettavasti yrityksenä on ollut tuhota koko kaupungin juutalaisyhteisö. Espanja oli keskiajalla poikkeuksellinen uskontojen tilkkutäkki. Pitkä muslimiaika oli jättänyt alueelle huomattavat juutalais- ja muslimivähemmistöt. Rauhallinen convivencia, yhdessäelo, muuttui myöhäiskeskiajalle tullessa jännitteisemmäksi ja hyökkäykset ja vihamielisyys kulminoituivat kaikkien juutalaisten karkottamiseen 1492. Rutto kärjisti olemassa olevia etnisiä jännitteitä, teki ne avoimesti näkyviksi ja mahdollisti niiden konkretisoimisen laajamittaiseksi väkivallaksi.

Harva maallistunut länsimaalainen pitää covid-19 -tautia jumalan vihan osoituksena. Muutenkaan suoria yhtymäkohtia ei koronaviruksen ja yersinia pestis -bakteerin aiheuttamien tautiaaltojen ja massakuolemien välille voi vetää. Kuitenkin vertailu aiempiin pandemioihin voi osoittaa, että elämme globaalissa maalimassa, ja ihmiskunnan verkostot ovat olleet globaaleja, jolleivat aina, niin ainakin jo 700 vuotta sitten. Se, mikä tapahtuu muualla, koskee meitäkin. Näin ollen laajempaa huolta tulisi herättää pandemian ja karanteenolojen herättämät etniset jännitteet – esimerkiksi hinduenemmistöisessä Intiassa tapahtuneesta syytetään muslimeja. Ehkä 700 vuotta sitten tapahtuneen pandemian opetus voisi olla, että huoli voi myös yhdistää ihmisiä, ja syntipukkien etsiminen ei auta tilanteen hallinnassa.

Kirjallisuutta:

Colet, Anna; Muntané i Santiveri, Josep Xavier; Ruíz Ventura, Jordi; Saula, Oriol; Subirà de Galdàcano, M. Eulàlia; and Jáuregui, Clara, ”The Black Death and Its Consequences for the Jewish Community in Tàrrega: Lessons from History and Archeology,” The Medieval Globe: Vol. 1:1 (2014), https://scholarworks.wmich.edu/tmg/vol1/iss1/5

Curtis, Daniel & Roosen, Joris, “The sex-selective impact of the Black Death and recurring plagues in the Southern Netherlands, 1349-1450,” American Journal of Physical Anthropology 164:2 (2017), 246-259 doi: 10.1002/ajpa.23266

DeWitte, S.N., “The effect of sex on risk of mortality during the Black Death in London AS 1349-1350,” American Journal of Physical Anthropology 139:2 (2009), 222-34 DOI:10.1002/ajpa.20974

Francesco Petrarch, Selected Letters Vol. I (I Tatti Renaissance Library)

Kallioinen, Mika, Rutto ja rukous (Jyväskylä: Atena, 2005)

Oosterwijk, Sophie, “‘This Worlde Is but a Pilgrimage’ Mental Attitudes in/to the Medieval Dance Macabre,” teoksessa S. Katajala-Peltomaa & S. Niiranen (toim.), Mental (dis)Order in Later Medieval Europe (Leiden: Brill 2014), 197–218.

Nissi, Jyrki, “Who Will Accompany the Dying? The Communality of the Late Medieval Death in the Ars moriendi – Guides,” teoksessa Marco Piccat & Laura Ramello (toim.), Memento mori. Il genere macabro in Europa dal Medioevo a oggi. Atti del Convegno internazionale, Torino, 16–18 ottobre 2014. Alexandria: Edizioni dell’Orso, 2014.