Miten tutkia 500 vuotta sitten kuolleiden ihmisten uskonnollisia kokemuksia? Onko tämä edes mahdollista, kun otetaan huomioon vanhempien aikojen lähdemateriaalin luonne? On houkuttavaa ajatella, että lähihistoriassa tuotettu materiaali, etenkin egodokumentit kuten kirjeet, päiväkirjat ja muistelmat tuovat enemmän ja luotettavampaa tietoa – myös eletystä uskosta ja ihmisten kokemuksista.
Tätä ajatusta voi lähteä tarkastelemaan pohtimalla sitä, mitä ”kokemus” itse asiassa on. Nykysuomen sanakirjan mukaan kokemus voi merkitä ensinnäkin kokemalla saatua tietoa tai taitoa; perehtyneisyyttä, harjaantuneisuutta tottumusta tai koettua tapausta tai elämystä. Vanhan kirjasuomen sanakirjan merkityksissä korostuu ensimmäinen merkitys, kokemalla ja kokeilemalla hankittu tieto ja siitä johdettu aikomus – sanakirja kertoo esimerkiksi maanviljelysmenetelmistä ja uusista kasveista saatavista kokemuksista. Kaikki merkitykset eivät kuitenkaan ole pelkästään arkiseen empiriaan liittyviä: Varhaisin ”kokemuksen” esiintymä löytyy Mikael Agricolan Rucouskiriasta, jossa sillä tarkoitetaan ehtoolliskokemusta, kokemusta Jumalan armon yhteydestä.
Kokemus on kuitenkin myös yleiskielinen termi, jolla viitataan myös arjen sattumuksiin ja ennen kaikkea niiden henkilökohtaisiin emotionaalisiin vaikutuksiin. Arkipuheessa kokemuksella on siis vahva “sisäinen”, jopa intiimi merkitys. Sama pätee nykyisiin mielikuviin uskosta: se ajatellaan erilliseksi elämän osa-alueeksi, henkilökohtaiseksi valinnaksi ja hengelliseksi kokemukseksi. Miten siis vanhempien aikojen (yleensä) eliitin tuottamaa, usein fragmentaarista lähdemateriaalia voi hyödyntää tutkittaessa kokemuksia ja uskoa elettynä ilmiönä?
Tutkijat ovat jo pitkään huomauttaneet, että nykyinen uskonnon käsite on erilainen kuin varhaismoderni. Tuolloin uskonto oli olennainen osa arkipäivää, kietoutunut talouteen, politiikkaan ja kulttuuriin erottamattomilla tavoilla. Se sekä loi, vahvisti että kyseenalaisti hierarkioita, sukupuolta ja identiteettejä. ”Eletty usko” taas on näkökulman lisäksi, tai sijasta, metodologia. Sillä ei tarkoiteta keskittymistä vain kansanuskoon tai oppimattomien kansanosien uskonnollisiin tapoihin. Se ei siis ole synonyyminen anglosaksisen ”popular religionin” kanssa. Eletyllä uskolla ei myöskään tarkoiteta mentaliteettia, jonka voi mieltää taustalla vaikuttavaksi ja hitaasti muuttuvaksi mielenmaisemaksi. Eletty usko lähestyy uskoa dynaamisena sosiaalisena prosessina, toiminnallisena tilana – tapoina, eleinä ja rituaaleina. Hengellisyys vaikuttaa luonnollisesti taustalla, mutta uskon eläminen tarkoittaa spiritualiteetin konkretiaa – tekemistä, ei olemista. Metodologisena otteena se myös tarkoittaa sitä, että menneisyyden ihmisten oudoiltakin vaikuttavat tavat ja uskomukset ”otetaan vakavasti”, siis arvostaen ja anakronistisia kategorisointeja välttäen.
Entä kokemus? Miten voimme tietää mitä keskiajan tai uuden ajan alun ihmiset todella ajattelivat, mitä he aidosti tunsivat, miten he uskonsa ymmärsivät? Kokemus ei ole vain henkilökohtaisia sattumuksia, sisäisiä “autenttisia” tuntemuksia, sillä henkilökohtaisimmatkin kokemukset ovat aina väistämättä vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin kanssa. Kokemuksemme eivät ole vain meidän vaan niiden “toinen jalka” on kulttuurisissa konventioissa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sosialisaatio ympäröivän yhteiskunnan arvoihin alkaa heti syntymästä: jo kohdussa lapsi tottuu tiettyihin makuihin, ääniin ja liikkeisiin. Ei ole olemassa ympäröivistä vaikutuksista puhdistettua aitoa kokemusta – edes omassa päässämme. Tilanteesta tulee vielä haastavampi yrittäessämme ymmärtää toisten ihmisten kokemuksia. Vaikka nonverbaalinen viestintä onkin tärkeässä osassa vuorovaikutuksessa (tämän olemme epäilemättä kaikki oppineet tänä teams-aikakautena), tiedot, muistot ja tapahtumat jaetaan kuitenkin pääosin sanallisesti. Kieli taas on sosiaalinen sopimus, joka paitsi välittää myös luo todellisuutta. Se on väistämättä läsnä salaisimmissakin ajatuksissamme ja keinoissa, joilla jäsennämme vaikkapa fysiologisia reaktioitamme itsellemme. Ovatko siis edes meidän omat kokemuksemme ”autenttisia” kun palaamme niihin muistoissamme jälkikäteen?
Kokemuksen tutkiminen on haastavaa kaikissa konteksteissa. Ajallinen ero ja toisten ihmisten, ei itse kokijoiden, tuottama lähdemateriaali lisää vanhempienaikojen uskonnollisten kokemusten tutkimisen haasteita. Samalla juuri nämä asiat tuovat joissain asioissa etua. Menneisyys on vieras maa, sanotaan. Ja joissain asioissa keskiaika ja uuden ajan alku näyttäytyvät todella vieraana. Sen sijaan, että tutkija jäisi pohtimaan esimerkiksi ihmekokemuksen, demonisen läsnäolon tai noituuden aitoutta, voi näiden ilmiöiden kautta ymmärtää kokemuksen prosessinomaista sosiaalista luonnetta. Vasta yhteisöllinen merkityksenantoprosessi loi näistä tapahtumista kulttuurisesti ja yhteisöllisesti merkittäviä tapahtumia: kokemuksia. Lähteet eivät kerro mitä näissä tilanteissa ”oikeasti tapahtui”, sen sijaan yhteisölliset neuvottelut tapahtuman merkityksestä – kokemuksen sosiaalinen puoli – on yleensä hyvin dokumentoitu. Itse taustatapahtuman ja -ilmiön vieraus voi helpottaa tämän merkityksenantoprosessin analyysia verrattuna meille tutumpiin lähihistorian ilmiöihin. Keskiajan ja uuden ajan alun lähteet eivät siis suoraan ole sen ongelmallisempia kokemuksen tutkimisessa kuin muiden aikakausien kirjalliset tuotokset. Kaikkien aikakausien kokemuksen historian tutkimus edellyttää kontekstin tuntemusta, lähdemateriaalin luonteen syvällistä ymmärrystä ja yksityiskohdille herkkää silmää.
Vanhemmilta ajoilta on toki säilynyt määrällisesti huomattavasti vähemmän kirjallista materiaalia kuin lähempänä nykyaikaa. Toisaalta uskonnon läpitunkevuuden vuoksi lähes kaikki näiltä aikakausilta säilynyt materiaali on jollain tapaa kytköksissä uskontoon. Tämä osaltaan tarkoittaa sitä, että uskontoa ja uskoa eri näkökulmista on tutkittu monella tapaa, erilaisten teemojen kautta ja eri tieteenalojen piirissä. Uskonnon tutkimus oli elävä ja monisyinen kenttä vanhempien aikojen piirissä jo ennen viimeaikaista ”uskonnollista käännettä”, joka on tuonut uskonnon taas salonkikelpoiseksi tutkimusaiheeksi humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kentällä. Pitkäänhän se olikin tutkimuksen paitsiossa – eikä vähiten sekularisaatioteesin vuoksi. Modernisaatiokehitykseen keskittyminen onkin johtanut tutkimuksen siiloutumiseen: modernin ajan tutkijat tekevät helpommin eron ”sekulaarien” historioitsijoiden ja toisaalta kirkkohistorioitsijoiden tai teologien välille uskonnon tutkimuksen kentällä. Etenkin eletyn uskon ja uskon kokemuksen näkökulmasta tällainen eronteko on turha: kokemus on holistinen ilmiö ja tutkimuksen moniäänisyys myös edesauttaa turhien kategorioiden välttämistä.
Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Maria Toivo
Kirjoittajat ovat historian tutkijoita Tampereen yliopistossa, Triviumissa ja Kokemuksen historian huippuyksikössä. He ovat pohtineet kokemusta ja elettyä uskoa muun muassa kirjassa Lived Religion and Gender in Late Medieval and Early Modern Europe, Routledge 2021. Sen johdanto on avoimesti saatavilla kustantajan sivulla.