Historiantutkijan työ on parhaimmillaan aikaa kestävää ja melkeinpä ikiaikaista. Hyvä tutkimus rakentuu aina edellisten tutkijasukupolvien työlle. Me historioitsijat kirjoitamme menneistä ajoista, valtakunnista, ihmisistä ja ilmiöistä, mutta me olemme aika hyviä kirjoittamaan myös historiankirjoituksen historiaa sekä ottamaan esille aikaisempia tutkimuksia ja tutkijasukupolvien töitä ja tuloksia. Tieteenlajimme tuotokset eivät ikään kuin vanhene eikä niitä sivuuteta kiihtyvällä syklillä, vaan niistä muovautuu osa historiatieteen jatkumoa, joihin voidaan palata erilaisten tutkimuskysymysten yhteydessä uudelleen ja uudelleen.
Tänä iltana ajattelin palata ja palauttaa mieliimme vielä aivan ensimmäisen Pirkanmaalla vaikuttaneen historianalalta tutkimusta tehneen ja akateemisen koulutuksen saaneen henkilön. Menkäämme siis ajassa noin 250 vuotta ajassa taaksepäin. Kyseessä on siis Erik Lencqvist (aik. Lemqvist), joka syntyi Tyrväällä 1719 ja jonka työura päättyi Oriveden rovastina, ja teologian tohtorina 1808. Pitkän elinkaarensa aikana ja papin työn ohella, hän ehti luomaan uudenlaisen pohjan menneisyyden tutkimukselle Suomessa.
Erik Lencqivst oli mm. Carl von Linnén ja Anders Celsiuksen aikalainen. 1700-luvulla tieteessä otettiin suuria harppauksia. Erityisesti luonnontieteiden piirissä uudet empiiriset kokeet, luonnonilmiöiden havainnointi ja mittaaminen vauhdittivat uusien tieteellisten innovaatioiden syntyä. Lencqvist itse suoritti kuitenkin Turun akatemiassa varsin perinteisen teologian maisterin tutkinnon, mutta hän ilmeisesti tähtäsi akateemiselle uralle ja hänelle myönnettiin dosentin arvo. Pelkkä titteli ei kuitenkaan elättänyt, joten Lencqvist työskenteli erilaisissa lyhytaikaisissa papintehtävissä Turun ympäristön pitäjissä. Papintehtäviä hoitaessaan hän ryhtyi havainnoimaan ja keräämään tietoja ympäröivistä yhteisöistä. Hän kirjoitti useita pitäjänkuvauksia, mutta tallensi niihin myös alueen historiaa ja elettyä kansanperinnettä. Hän alkoi myös tutkimaan murteita, ja hänen julkaisemansa murretutkimus onkin Suomessa ensimmäinen laatuaan. Ilmeisesti Turun linnansaarnaajana ollessaan hän ryhtyi tutkimaan ja kirjoittamaan ensimmäistä historiantutkimusta, joka koski Turun linnan historiaa. Tämä tosin julkaistiin vasta 1820-luvulla hänen kuolemansa jälkeen.
Lencqvist pysyi yhteydessä akateemiseen maailmaa kirjeenvaihdon kautta. Eräs tärkeä linkki oli Turun akatemian fysiikan professori ja sittemmin Turun piispa ja lopulta Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi asti edennyt Carl Fredrik Mennander (1712–1786). Vuonna 1774 Lenqvistin tiedetään kirjoittaneen piispa Mennanderille, että hän lähettää tälle nähtäväksi tutkimuksensa suomalaisten muinaisesta taikauskosta.
Erityisesti Lencqvistin intressit kohtasivat 20 vuotta nuoremman Henrik Gabriel Porthanin kanssa. Molempia kiinnostivat kielet, muinaisuskonto ja historia, ja nämä elementit yhdistyivät suomalaisessa kansanrunoudessa. Lencqvist kuului Porthanin perustamaan Aurora-seuraan ja kirjoitti seuran julkaisemaan Tidningar utgifne af et sälskap i Åbo. Porthan arvosti Lencqvistin aloittamaa työtä ja otti siitä myös oppia. Porthan mainitsee esimerkiksi teoksessaan pirkkalaisista (De Bircalis) Lencqistin tutkimuksen lappalaisten muinaisista asuinsijoista.
Merkittävin vuorovaikutus – ja samalla Lencqivistin pappistyön ohella tekemänsä tieteelliseen tutkimuksen jälkivaikutus on tullut kuitenkin Eric Lencqvistin pojan maisterin opinnäytteen kautta. Isä Lencqvist nimittäin antoi poikansa Kristian Lencqvistin käyttöön kaksi suomalaisten kansanuskomuksia koskevaa käsikirjoitusta. Näiden käsikirjoitusten pohjalta ja Porthanin tiukassa ohjauksessa syntyi ”De superstitone veterum Fennorum theoretica et practica”. Aikakauden tavan mukaan ohjaava professori kirjoitti ja muokkasi merkittävän osan opiskelijan työstä. Kun Erik Lenqvistin omat käsikirjoitukset ovat sittemmin kadonneet ja tuhoutuneet, on nyt mahdotonta sanoa, mikä tarkalleen ottaen hänen osuutensa tutkimuksessa lopulta oli.
Joka tapauksessa tämä, kolmen miehen yhteistyössä laatima teos ”De superstitione veterum fennorum”, joka julkaistiin 1782, loi pohjan suomalaisen kansanrunouden uudenlaiselle arvotukselle. Suomalainen kansanruno nostettiin nyt ensimmäistä kertaa tieteellisessä tutkimuksessa tärkeimmäksi eli päälähteeksi. Tälle pohjalle perustui myöhempi kansanrunouteen kohdistuva tieteellinen kiinnostus ja esimerkiksi Lönnrothin Kalevalan kokoamistyö.
Ehkä pienenä kuriositeettina voidaan vielä mainita, että valistuneen kirkkoherra Lenqvistin toimet hyvin olivat moninaiset: Taloustieteen Professori ja kasvatuskokeiluistaan kuuluista Pehr Kalm kutsui Lencqivstiä yhdeksi Suomen ahkerimmista yrttien/kasvien kerääjäksi – Carl von Linnéen esimerkin ja koulukunnan mukaisesti.
1700-luvun tiedemiesten – ja tutkimusta pappis- ja virkatyön ohella harjoittaneiden miesten ahkeruus ja aikaansaavuus on joskus hengästyttävää luettavaa. Tiedon välityksessä oli otettu suuria edistysaskeleita, mutta silti tieto kulki välimatkat purjeveneiden ja hevosrekien vauhdilla. Myöskään valikoima kirjoja ei voinut olla kovin suuri Oriveden pappilan kirjastossa. Silti Lencqvist tutki ja teki uusia tieteellisiä avauksia niissä olosuhteissa ja mahdollisuuksien rajoissa, joita hänellä oli tarjolla. Aktiiviset verkostot ja tiedon levittäminen ja palava into tieteeseen ja tutkimukseen veivät Lencvistin, ja monien muiden hänen aikalaistensa, työtä eteenpäin.
Tämä kirjoitus on alun perin esitetty Jalmari Finnen Säätiön sekä Tampereen historiallisen seuran yhdessä järjestämässä Hämäläisjuhlan alkusanoina.
Ella Viitaniemi
FT, tutkija, Tampereen yliopisto. Kirjoittaja toimii myös Tampereen historiallisen seuran puheenjohtajana.
Kirjallisuutta:
Hjelt, August (1886) ”Erik Lencqvist : en finsk präst och häfdeforskare i föregående århundradet”. Historiallinen arkisto IX. (35-62).
Laasonen, Pentti: Lencqvist, Erik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 20.11.2023) http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002473
Niemi, A. R. (1898) Kalevalan kokoonpano. I, Runokokous Väinämöisestä.