Otto Kärnän tarina
Otto Kärnä (29.10.1922 – 17.7.1943) on yksi kolmesta sotkamolaisesta, joka kaatui jatkosodassa heinä-elokuussa 1943. Delta-hankkeessa laaditun, Rukajärvelle sijoittuvan vartiopaikkapelin kertomus ajoittuu juuri noihin viikkoihin.
Pelin alussa kuultavassa, tilannetta taustoittavassa kirjeessä sotilas suree äskettäisissä rajuissa taisteluissa menehtyneitä sotkamolaisia kavereitaan. Kirjeen sisältö on koostettu Rukajärvellä palvelleiden sotilaiden aidoista kirjeistä, jotka on tallennettu Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkistoon. Halusimme kertoa jotain edes yhdestä näistä kolmesta kaatuneesta, jotka voisivat periaatteessa olla niitä kavereita, joita sotilas pelin asetelmassa suree. Onnistuimme saamaan yhteyden yhden heistä, Otto Kärnän, sukulaisiin ja julkaisemme heidän suostumuksellaan tietoja hänestä.
Otto Kärnä oli sotkamolaisen maanviljelijän poika, jolla oli viisi veljeä ja yksi sisar isänsä ensimmäisestä avioliitosta. Kaksi veljistä haavoittui sodassa. Toinen heistä, Yrjö, vaikuttaa olleen läheinen kahdeksan vuotta nuoremmalle Otolle. Molemmat veljekset palvelivat Rukajärvellä, mutta eri alueella. He kuitenkin tapasivat toisiaan silloin tällöin, mikä ilmenee Yrjön kirjeistä vaimolleen.
Yksi tapaamisista on joulukuussa 1941, jolloin Yrjö on juuri palannut rintamalle, oltuaan sotilassairaaloissa koko syksyn erittäin vakavan haavoittumisen seurauksena. Lähettinä palvellut Yrjö oli kesken kovan kranaattihyökkäyksen saanut lähteä viemään naapurikomppaniaan käskyn vetäytyä. Vihollisen luoti oli tällöin osunut häntä rintaan ja viiltänyt sydämen ohi kolmen millimetrin päästä. Rintamalle palattuaan Yrjö toimi kirjurina. Hän toipui hyvin ja eli pitkän elämän, 80-vuotiaaksi.
Sodan aikana veljekset myös kirjoittivat rintamalla toisilleen. Viimeisin Oton kirje Yrjölle on huhtikuulta 1943. Kirjeestä ilmenee, että isoveli, joka on varsin taitava kynän käyttäjä, on kirjoittanut useasti Otolle, joka nyt harmittelee, että ei ole itse saanut kirjoitettua. Kirjeen keskeistä sisältöä on nuoren miehen kaipuu lomalle, parempien ruokien ääreen. Pikkuveli on myötätuntoinen, kun Yrjön viimeisestä lomasta on jo niin pitkään: ”Etkö sinä ala päästä lomalle, johan sinun aikasi oisi”.
Yrjön merkitystä Otolle kuvastaa se, että ainoassa säilyneessä äidilleen lähettämässään kortissa Otto sanoo erikseen, että ei ole ”käyny nyt Yrjön luonakaan pitkään aikaan”. Ketään muuta henkilöä ei mainita nimeltä. Tuo kortti on päivätty 9.9.1942, mikä ajoittuu kiinnostavasti samaan päivään, jolloin Mannerheim aloitti harvinaisen vierailun Rukajärvelle. Marsalkka tarkasti osan joukoista, mutta Otto ei varmaankaan kuulunut tuohon osastoon. Mikään kortissa ei ainakaan viittaa siihen, että Otto olisi nähnyt marsalkan. Asian kertominen olisi tuskin mennyt läpikään kirjesensuurista.
Viimeiset Ottoon liittyvät maininnat ovat Yrjön kahdessa kirjeessä vaimolleen kesällä 1943. Jälkimmäinen kirjeistä on lähetetty 28.6.1943. Yrjö on hyvillään, kun Otto oli pääsemässä lomille heinäntekoon heinäkuun alussa. Mutta ennättikö Otto heinätöihin, sitä ei tiedetä.
Heinäkuun 17. päivän iltana joukko sotilaita on nuotiopaikalla syömässä linjojen tuntumassa Ontajoella ja vartiomiehet ovat asemissa. Taisteluissa on taukoa. Äkkiä kaukaa kuuluu laukaus ja nuotiolla ruokaillut Otto Kärnä saa osuman päähänsä. Hän menehtyy välittömästi. Asetoverit pystyvät määrittämään laukauksen suunnan ja huomaavat tarkka-ampujan, joka on tehnyt puuhun laverin. Illalla he piirittävät puun ja ”lähettivät tarkka-ampujan yhteislaukauksella taivaaseen”, kuten Yrjön poika, Alpo, asian kertoo.
Alpo on ehkä ainoa nuoremman polven henkilö, jolle Yrjö myöhemmin paljasti sotamuistojaan. Tämä tapahtui vasta, kun Yrjö oli jo ikämies ja he olivat kaksistaan käymässä vanhalla kotitalolla. Lapsena Alpo oli kuullut vain tarinoiden osia, kun ”papat” olivat saunan jälkeen puhelleet.
Otto Kärnän elämä päättyi 20-vuotiaana. Hän oli tuolloin poikamies ja asui vielä kotitilalla uljaan vaaramaiseman keskellä. Yrjö kirjoitti yhä rintamalta vaimolleen kirjeitä, mutta niissä ei enää mainittu Ottoa. Ehkä suru oli niin suuri, että sille ei löytynyt sanoja.
Teksti: Anssi Männistö
Kirjoitus perustuu tammikuussa 2019 tehtyihin haastatteluihin Otto Kärnän veljenpojan, Alpo Suutarin ja veljentyttären, Sisko Kyllösen (os. Kärnä) kanssa. Sisko Kyllönen on luovuttanut kopioita sodanaikaisista kirjeistä ja korteista tätä tarkoitusta varten.