Ennen toista maailmansotaa Rukajärvi (venäjäksi Rugozero) oli tärkeä kylä ja noin 6000 asukkaan hallintopiirin keskus Neuvosto-Karjalassa. Piirin asukkaista suuri enemmistö oli itäkarjalaisia. Niin sanottujen heimosotien aikana 1920-luvun alussa Rukajärvi oli hetken suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen hallussa, kunnes bolsevikit pääsivät sodassa niskan päälle. Stalinin vainoissa 1930-luvun jälkipuoliskolla satoja rukajärveläisiä ammuttiin tai lähetettiin vankileireille. Talvisodassa marraskuusta 1939 maaliskuuhun 1940 rukajärveläiset taistelivat muiden itäkarjalaisten tavoin puna-armeijan riveissä suomalaisia vastaan.
Kulttuurisesti Itä-Karjala jakautui pohjoiseen Vienaan, johon Rukajärvikin kuului, sekä eteläisempään Aunukseen. Nämä alueet eivät olleet koskaan kuuluneet osaksi Suomea, mutta suomalaisessa nationalismissa ja kansallisromanttisessa ajattelussa eli voimakkaana unelma ”Suuresta Suomesta”, johon Viena ja Aunus liitettäisiin.
Suomi liittyi kesäkuussa 1941 Saksan aseveljenä hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Etelämpänä Karjalankannaksella ja Laatokan Karjalassa suomalaiset aloittivat hyökkäyksen valtaamalla takaisin talvisodassa menettämänsä alueet, mutta Ilomantsin ja Kuusamon välisellä alueella raja oli pysynyt talvisodan jälkeen muuttumattomana. Täällä suomalaiset ja saksalaiset etenivät heti heinäkuun 1941 alussa miehittäjinä Neuvosto-Karjalan alueelle.
Rukajärvelle kulki Suomen puolelta Lieksasta yksi käyttökelpoinen soratie. Tämän tien suunnassa itään hyökkäsi suomalainen 14. Divisioona, jonka miehistä suurin osa oli kotoisin Pohjois-Savon ja Kainuun alueelta. Eteneminen metsiä, soita ja harvoja teitä pitkin oli äärimmäisen raskasta. Heinäkuussa suomalaiset saavuttivat voiton Omelian mottitaistelussa, mutta puna-armeijan onnistui vakiinnuttaa uusi puolustuslinja. Syyskuun alussa suomalaiset käynnistivät hyökkäyksen uudelleen ja valloittivat Rukajärven kylän 11.9.1941. Heti tämän jälkeen rintama pysähtyi kylän itäpuolelle, jossa se pysyi jatkosodan loppuun saakka. Kaikkiaan suomalaiset olivat edenneet tällä suunnalla noin xxx kilometriä.
Rukajärvellä neuvostoviranomaisilla oli ollut aikaa siirtää siviiliväestö itään, ja palvelusikäiset miehet oli kutsuttu puna-armeijaan. Suomalaisten käsiin jäi lähes autio alue, mutta syrjäisissä kylissä osa siviiliväestöä oli jäänyt evakuoimatta. Itä-Karjalan väestölle kyse ei ollut jatkosodasta, vaan muiden neuvostoliittolaisten tavoin sodasta natsi-Saksaa ja sen liittolaisia vastaan. Toisaalta saman seudun karjalaismiehiä saattoi palvella sekä puna-armeijassa että värvättyinä Suomen armeijaan. Osa alueen siviiliväestöstä ryhtyi yhteistyöhön suomalaisten miehittäjien kanssa, osa auttoi salaa puna-armeijan partisaaneja ja desantteja. Suurin osa lienee halunnut vain jatkaa elämäänsä rauhassa.
Sodankäynnin erikoisuudeksi Rukajärvellä muodostui, että kiinteää rintamalinjaa oli vain muutamia kilometrejä kylästä itään johtavan tien molemmin puolin. Tästä pohjoiseen ja etelään levittäytyvillä laajoilla suo- ja salomailla rintaman virkaa ajoivat kenttävartiot ja tukikohdat, joiden välissä oli pitkiä etäisyyksiä avointa erämaata. Tilanne suosi yllätyshyökkäyksiä ja partiosodankäyntiä vastustajan selustayhteyksiä ja huoltokeskuksia vastaan. Itä-Suomesta kotoisin olevat suomalaissotilaat olivat tottuneita toimimaan metsämaastossa. Vastaavasti puna-armeijassa palveli runsaasti karjalaissotilaita, joilla oli hyvä paikallistuntemus ja taito liikkua erämaissa.
Pitkän asemasodan aikana Rukajärven suunnalla käytiin useita ankaria taisteluja yksittäisistä tukikohdista. Erityisesti puna-armeijan yllätyshyökkäykset tukikohta ”Sukellusveneeseen” syyskuussa 1942, tukikohta ”Palloon” kesäkuussa 1943 ja kenttävartio ”Jokeen” syyskuussa 1943 aiheuttivat molemmin puolin paljon tappioita, vaikka yleisempään rintamatilanteeseen niillä ei ollut vaikutusta. Väijytykset, miinoitukset, tarkka-ampujat ja vanginsieppaukset tekivät sodasta psykologisesti hyvin raskasta, vaikka menetykset kuolleina ja haavoittuneina eivät nousseet lähellekään samalle tasolle kuin vuoden 1941 hyökkäysvaiheessa. Kokonaisuutena vuosi 1943 oli suomalaisille toisen maailmansodan hiljaisin.
Vuonna 1943 Saksan ja Neuvostoliiton kamppailu kääntyi ratkaisevasti jälkimmäisen eduksi. Leningradin eteläpuolelta Mustallemerelle käytiin joukko ennennäkemättömän massiivisia taisteluja, joihin molemmat osapuolet keskittivät kaikki liikenevät voimansa. Neuvostoliitto pyrki irrottamaan mahdollisimman paljon joukkoja myös Suomen-vastaiselta rintamalta, ja niiden tilalle sijoitettiin toisarvoisia tai loppuunkuluneita yksiköitä lepoon ja koulutukseen. Puna-armeija pyrki peittämään määrällistä alivoimaansa yhä aktiivisemmalla paikallisella toiminnalla.
Suomalaisilla ja Pohjois-Suomeen sijoitetuilla saksalaisjoukoilla oli selvä määrällinen ylivoima neuvostojoukkoihin nähden. Tilanne olisi itse asiassa ollut otollinen vuoden 1941 hyökkäyksen jatkamiselle itään, mutta suomalaisilla ei ollut tässä vaiheessa enää mitään halua aktiiviseen hyökkäyssodankäyntiin, kun aseveli Saksa näytti olevan jäämässä tappiolle. Oli ymmärrettävää, että niin rintamakomentajat kuin sodanjohto Mikkelissäkin pyrkivät välttämään turhia menetyksiä, sillä talvisota ja vuoden 1941 hyökkäysvaihe olivat jo vieneet hautaan noin 65 000 suomalaista. Seurauksena oli joka tapauksessa tuudittautuminen odottamaan sodan ratkaisua muilla rintamilla.
Kun Neuvostoliitto aloitti kesäkuussa 1944 suurhyökkäyksen suomalaisia vastaan Karjalankannaksella, Syvärillä ja Maaselän kannaksella, tilanne Rukajärvellä säilyi hiljaisena. Heinäkuun loppupuolella osa alueen suomalaisjoukoista siirrettiin etelään Ilomantsin suunnalle torjumaan puna-armeijan hyökkäystä. Elokuussa 1944 neuvostojoukot ryhtyivät hyökkäykseen myös Rukajärvellä katkaistakseen suomalaisten yhteydet länteen. Tässä jatkosodan viimeisessä suuren mittaluokan taistelussa suomalaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. Asemat pysyivät käytännössä paikallaan siinä, mihin suomalaisten hyökkäys oli syksyllä 1941 pysähtynyt.
Lopulta suomalaiset vetäytyivät Rukajärveltä uuden rajan taakse syyskuun 1944 lopussa Suomen ja Neuvostoliiton solmiman välirauhan tultua voimaan. Suomalaiset menettivät Rukajärven suunnan taisteluissa vuosina 1941–1944 yhteensä noin xxxx henkeä kuolleina. Neuvostojoukkojen kärsimistä tappioista ei ole käsillä vastaavia lukuja. Monet rukajärveläiset siviilit olivat menehtyneet evakkomatkallaan itään, mutta hengissä selvinneet saattoivat palata sodan jälkeen kotiinsa. Puna-armeijassa palvelleiden rukajärveläisten sota jatkui kevääseen 1945 saakka, jolloin Saksa antautui.
(Teksti: Ville Kivimäki)