Vuoden 1943 yleiskuvana Rukajärven alueella oli, että vaikka neuvostojoukkojen määrä väheni, niiden paikallinen toiminta muuttui aktiivisemmaksi ja taitavammaksi. Vastaavasti monissa suomalaisjoukoissa havaittiin pitkän asemasodan aiheuttamaa passiivisuutta ja sotaväsymystä, minkä johdosta aloite etulinjassa alkoi siirtyä vastustajalle.
Puna-armeija lisääntynyt aktiivisuus tarkoitti kiihtyvää partiointia, paikallisia yllätyshyökkäyks
iä sekä vanginsieppauksia, joissa isku- tai väijytysryhmä otti vangikseen suomalaissotilaan saadakseen häneltä tärkeitä tiedustelutietoja. Vanginsieppaukset kohdistuivat erityisesti syrjäisiin vartiopaikkoihin sekä suomalaisten huolto- ja yhteysreittien varrella kulkeneisiin sotilaisiin. Vangiksi joutuminen oli sotilaiden pahimpia pelkoja, ja vihollisen onnistuneet vanginsieppaukset tekivät öisistä vartiovuoroista pimeänä vuodenaikana hermoja raastavan kokemuksen.
Suomalaiset olivat tietenkin samoissa puuhissa väijyttämässä ja sieppaamassa vankeja kuin puna-armeijakin. Aiemmin suomalaiset olivat yleensä voineet luottaa laadulliseen ylivoimaansa etenkin korpisodankäynnissä. Vuoden 1943 mittaan tuli kuitenkin näkyviin, että puna-armeijalla alkoi olla käytössään kokeneita ja karaistuneita yksiköitä, joita myös johdettiin taitavasti.
Suomen armeijan Päämajassa Mikkelissä oltiin tietoisia tilanteen kehityksestä, sillä sisällöltään samanlaisia raportteja, kuin Rukajärveltä, saapui kaikilta rintamanosilta vuonna 1943. Rukajärven erityisolosuhteet korostivat partiosodankäynnin ja vanginsieppaustoiminnan merkitystä. Kaukana toisistaan sijaitsevien kenttävartioiden välillä liikkuvat yhteyspartiot ja huoltokuljetukset olivat alttiita väijytyksille, ja erämaatukikohtien vartiopaikoilla vihollinen saattoi yllättää lähes mistä suunnasta tahansa. 14. Divisioonan komentaja kenraali Raappana maalasi elokuussa 1943 varsin synkän kuvan vallitsevasta tilanteesta:
”Vähitellen olemme kuitenkin menettäneet yliotteen yhä lisääntyvän vastustajamme aktiivisuuden vuoksi. Lukuunottamatta kaukopartiotoimintaamme, joka pakostakin jää vähäiseksi, olemme kokonaan luovuttaneet aloitteen viholliselle. Olemme tulleet siihen, että rintamasuunnassamme ’ei kenenkään maalla’ partioivat ryssät mielin määrin ja suorittavat alinomaan yllättäviä vanginsieppausyrityksiä sekä rajoitetuin tavoittein tapahtuvia hyökkäyksiä. Sivustoilla pyrkivät vastustajan partisaaniosastot selustaamme. Syntyneissä partiokahakoissa olemme jatkuvasti joutuneet tappiolle. […] Kehitys on siis johtanut siihen, että kohta emme enää voi ylpeillä olevamme korpisotureita, vaan meidän on tunnustettava heikkoutemme vastustajaan verrattuna. Näin ei saa olla. Meidän on selvitettävä itsellemme ne syyt, jotka ovat johtaneet tällaiseen olotilaan ja ankarin keinoin ryhdyttävä niitä poistamaan.”
(Kansallisarkisto, T 5968/9, 14. Divisioonan esikunnan operatiivinen toimisto, kenraalimajuri E. Raappanan kirjelmä 10.8.1943)