Sain innoituksen tähän kirjoitukseen, kun löysin lapsuuden päiväkirjoistani pienen Reetta-tytön pohdinnan, jossa mietin, olenko minä iloinen vai surullinen ja olenko riittävän hyvä vai en. Lapsuus vaikeasti päihderiippuvaisen vanhemman kanssa johti minut usein ristiriitaisiin tunteisiin ja kokemuksiin. Oli iloa pursuavia hetkiä, mutta myös syvää surua, häpeää ja hätää. Ikävää pois kotoa ja ikävää kotiin. Rakkaudentäyteisiä hetkiä ja lapsen rakkauden väärin käyttämistä. Näin jälkikäteen ajateltuna pahimmilta tuntuivat ne hetket, joissa jäi näkymättömäksi tai tuli kohdatuksi vain palasina tai ulkopuolisten määritelmien kautta: ”juopon lapsena”, diagnoosien ja oireiden kautta tai ysin tyttönä, jonka kurkkua kuristi, eikä kukaan tajunnut, että siihen voi tukehtua.
Elämää pidemmälle elettyäni olen saanut tarvitsemaani tukea ja mahdollisuuden tulla nähdyksi kokonaisena itselleni tärkeiden ihmisten taholta. Aikuisena minulle on syntynyt mahdollisuus myös valita, mihin kuulua ja mistä jättäytyä pois. Näitä mahdollisuuksia en olisi nähnyt ilman rinnalla kulkijoita ja kannustajia. Olen löytänyt elämänkokemukseni ymmärtämiseen välineitä myös työni kautta.
Kolme vuotta sitten, aloittaessani työt Pelastakaa Lapset ry:n Arjesta voimaa -kehittämishankkeessa, tutustuin Tampereen yliopiston kehittämään tutkimusperustaiseen ja käytännönläheiseen myönteisen tunnistamisen ajattelutapaan. Jokin siinä kolahti minuun välittömästi. Ajattelussa ei eroteltu tuen tarvitsijoita ja ”meitä muita”. Ongelmia ei sivuutettu, mutta niiden rinnalla nähtiin myös voimavaroja ja vahvuuksia. Yksilöiden korjaamisen sijaan tai lisäksi katsetta suunnattiin myös yhteisöjen toimintatapoihin. Minulle syntyi upea mahdollisuus tarkastella 3-12-vuotiaiden lasten ja heille tärkeiden aikuisten kanssa sitä, mistä syntyy myönteisen tunnistamisen kokemus erilaisissa palveluissa ja elämäntilanteissa. Oma elämänkokemukseni olikin muuttunut resurssiksi, joka osaltaan auttoi kehittämään lasten ja perheiden elämää tukevia toimintoja.
Myönteisen tunnistamisen sanoma on otettu mielenkiinnolla vastaan myös ammattilaisten keskuudessa ja usein tavoitettu parhaiten juuri omakohtaisten kokemusten kautta: jokaiselle on syntynyt elämän varrella kokemuksia hetkistä, joissa on saanut tulla nähdyksi ja arvostetuksi tai joutunut ohitetuksi ja väärinymmärretyksi. On ollut ilo nähdä, miten myönteinen tunnistaminen – toisinaan alkuun pinnallisestikin ymmärrettynä lähestymistapana – on alkanut löytää syviä ulottuvuuksia niissä yhteisöissä ja palveluissa, joissa sen äärelle on rehellisesti pysähdytty. Teoriapuhe on linkittynyt yhteen todellisen arjen ja ihmisten kokemusten kanssa. Kyse ei ole ”vaaleanpunaisesta hötöstä” tai taas uudesta menetelmästä, saati päälle liimatusta vahvuuspuheesta, mihin asiantuntijat usein törmäävät. Sen sijaan kyse on jokaisen ihmisen, lapsen ja aikuisen, halusta ja mahdollisuudesta tulla nähdyksi, tunnustetuksi sekä tuetuksi itselleen tärkeissä asioissa ja yhteisöissä, arvostavasti ja kokonaisena.
Kokemus siitä, että on arvokas ja hyvä omana itsenään sekä yhteisöjen jäsenenä, on niin tärkeä, että emme voi ohittaa sitä ammattilaisina, jos haluamme oikeasti vahvistaa lasten ja perheiden hyvinvointia ja toimijuutta. Ajattelu linkittyy myös lapsen oikeuksien käytännön toteutuksen kuten syrjimättömyyden ja yhdenvertaisuuden toteutukseen. Sillä on vahva yhteys osallisuuden tunteeseen: mahdollisuuteen olla osa yhteisöjä, toimia niissä itselleen luontevalla tavalla ja tuntea kuuluvansa joukkoon (Nivala & Ryynänen 2013). Myönteinen tunnistaminen korostaakin, että oikeutta suojeluun ja huolenpitoon ei voi erottaa oikeudesta tulla kuulluksi.
Kokemus myönteisesti tunnistetuksi tulemisesta näyttää olevan lasten ja heille tärkeiden aikuisten onnistuneen palvelukokemuksen ytimessä. Silloinkin kun puhutaan hyvin vaikeista elämäntilanteista ja suurista tuen tarpeista. Tuleeko nähdyksi kokonaisena vai riskien ja puutteiden kautta? Haluaako joku tutustua minuun oikeasti vai tietääkö hän jo valmiiksi paremmin? Kulkeeko joku oikeasti rinnalla arjessa vai huudellaanko hyvän elämän ohjeita yläpuolelta? Luoko joku minulle mahdollisuuksia onnistua ja toimia, vai yrittääkö hän tehdä sen puolestani?
Myös lapset kuvaavat konkreettisin tavoin, mitä myönteinen tunnistaminen heille tarkoittaa ja toteuttavat sitä itse. Heille on tärkeää, että aikuinen huomaa, jos lapsi itkee, mutta myös se, että aikuinen näkee erilaiset onnistumiset. Lapsi kaipaa sitä, että aikuinen aidosti osoittaa kiinnostusta lapsen näkökulmia kohtaan ja tarvittaessa pysähtyy miettimään yhdessä, mikä on lapselle hyväksi. Lapset toivovat, ettei tarvitsisi esittää mitään ja saisi tykätä asioista, joista tykkää. Että kukaan ei joutuisi pelkäämään, oli sitten lapsi tai aikuinen. Lapset hakeutuvat paikkoihin, joissa syntyy tunne tykätyksi tulemisesta ja haluavat osoittaa rakkautta itselleen tärkeille ihmisille ja eläimille. ”Jokaisella lapsella on oikeus kokea olevansa hyvä”, totesi yksi kohtaamani väkivaltaa kokenut lapsi ja tästä olen samaa mieltä.
Oman työkokemuksen kautta tulee näkyväksi, että on lapsia ja perheitä, joilla on toistuvia kokemuksia väärin ymmärretyksi ja ohitetuksi tulemisesta. Lapsia, joiden taidot ja vahvuudet eivät tule näkyväksi aikuisten luomilla arviointiasteikoilla tai joiden toimintatapa haastaa meitä aikuisia ja tekee välittämisestä joskus kipeän vaikeaa. Lapsia ja perheitä, joista on niin paljon kasautunutta huolta, että kaikki muu jää helposti sumun taakse. Lapsia, joihin tutustuminen vaatii niin paljon aikaa, että aikuiset eivät muilta heille määrätyiltä töiltään ehdi. Lapsia ja perheitä, jotka kadottavat yksilöllisyytensä ja voimavaransa diagnoosien, palvelukäytävien ja lomakkeiden taakse. Lapset ja perheet kertovat myös leimoista, jotka jäävät pysyvästi otsaan, vaikka kukaan meistä ei ole aina sama paikasta, elämäntilanteesta ja ajasta riippumatta. Heidän kohtaamiseen ja tukemiseen tarvitsemme yhteisöllisiä ja yhdessä sanoitettuja, erilaisuutta kunnioittavia toimintatapoja, joita olemme hankkeessa saaneet kehittää.
Suurin osa kohtaamistani lapsista ja perheistä toivoo elämäänsä ennen kaikkea enemmän kevyttä oloa, iloa ja lohtua, ystävyyttä ja rakkautta, kannustusta ja mahdollisuuksia. Moni tarvitsee myös konkreettista tukea ja huolenpitoa, pitkää rinnalla kulkemista ja hyväksyvää katsetta, joka kestää virheitä ja puutteita. Mutta kukapa meistä ei kaipaisi?
Minulle myönteisestä tunnistamisesta on tullut tällä matkalla sydämen asia. Lämmin kiitos perehdytyksestä teoria- ja tutkimusperustaan kuuluu Kirsi Pauliina Kalliolle ja Elina Stenvallille. Käytännön opit ovat syntyneet yhteiskehittämisen aikana yhdessä lasten, perheiden ja työntekijöiden kanssa. Olen oppinut näkemään myös itseni ja perheeni jäsenet osana ylisukupolvista ketjua ja yksilöinä, joilla on eri elämäntilanteissa ja yhteisöissä ollut erilaisia tuen tarpeita ja vahvuuksia. Olen huomannut, miten vaikeaa on osoittaa rakkautta ja huolenpitoa, jos kokemus omasta arvottomuudesta on vahva. Olen kokenut, miten merkityksellisiä oikeaan osuvat tunnustamisen hetket voivat olla. Vaikeuksien lisäksi olen kyennyt tunnistamaan myös sen sukupolvisen hyvän, jota olen itsekin saanut osakseni ja pystyn myös viemään eteenpäin.
Ilokseni myönteisen tunnistamisen toimintatapa on otettu käyttöön Pelastakaa Lapsissa laajasti. Myönteisen tunnistamisen toimintatapaa on käyty läpi yhdessä lasten, vanhempien, vapaaehtoisten, työntekijöiden ja johdon kanssa, erityisesti tukihenkilö-, tukiperhe-, lomakoti- ja sporttikummitoiminnassa. Siitä on tullut tiedostettu toimimisen tapa ja asenne, jolla pyrimme kohtaamaan toisiamme. Samaan aikaan kun ymmärrys syvenee, tulee yhä selvemmäksi, että valmista ei ole. Jokaisessa hetkessä meille syntyy mahdollisuus valita mihin katseemme suuntautuu ja millä teoin, elein tai sanoin pyrimme toisiamme tukemaan. Kuuntelematta herkällä korvalla lapsia ja perheitä – tai toisiamme työyhteisössä – emme voi koskaan tietää, miten onnistumme.
Lähteet:
Nivala, Elina & Ryynänen, Sanna (2013) Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, vuosikirja 2013, vol. 14.